"Minusta oli vihdoin tullut hänen poikaystävänsä, ainakin imperfektissä."

© Bambi Vihavainen

033

Kello oli seitsemän aamulla. Edelleenkään en saanut nukuttua. Aurinko pilkisti sädekaihtimien läpi, joita en juuri koskaan avannut. Mutta tänään avasin ne. Mieleeni oli kirjoitettu isoilla, lihavoiduilla kirjaimilla: MUUTOS. Eilinen masturbaatiofiaskoni ja maton tuleen syttyminen olivat olleet herätys. Nyt oli totisestikin otettava itseään niskasta kiinni ja ryhdyttävä toimeen. 

Olin kuvitellut omistautuneeni Marikalle jo aikaisemmin, mutta en ollut tehnyt sitä kunnolla. Pystyisin vieläkin parempaan. Halusin tehdä kaiken täysin oikein. Jos hän halusi, että hankkisin töitä, niin minähän hankkisin töitä ja unohtaisin oman tahtoni. Olisin alusta loppuun se koira, joka hän halusi minun olevan, ja kantaisin vastuuni kunnialla. Soittaisin kaikkiin media-alan yrityksiin. Sopisin tapaamisia ja antaisin itsestäni esimerkillisen kuvan. Silittäisin kravatin käyttökuntoon ja marssisin paikalle siisteissä ja asiallisissa vaatteissa. Kättelisin isoja herroja ja ottaisin sen, mitä tarjolla on. Tekisin Marikan niin onnelliseksi kuin ikinä olisi mahdollista. Minusta olisi siihen, jos vain todella haluaisin sitä. Vaikka en työtä halunnutkaan, niin halusin Marikan. Ehkä työn avulla saisin myös hiukan hilattua itsetuntoani ylöspäin. Ja sitten kun itsetuntoni olisi tarpeeksi korkealla, uskaltaisin kysyä Marikalta, oliko hän minun tyttöystäväni. Jos bimbojen kuvat tietokoneellani tekivät minusta superheteron, niin kaikkien näiden suunnitelmien toteutuminen tekisi minusta megaheteron. Boom!

Kuuntelin lukioaikani suosikkibiisin The Zombiesin This Will Be Our Year ja petasin sänkyni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Imuroin huoneeni ja innostuin niin kovaa, että imuroin Artonkin huoneen niin että lasinsirut kolisivat imurin letkussa. Pesin jopa WC-pöntön. Tuuletin keittiössä ja pyyhin pölyt. Tein hiukan vatsalihaksia ja ajattelin Marikaa. Jokainen ajatus hänestä antoi minulle voimia pystyä ihan mihin tahansa. Marikan kanssa pystyin huomattavasti suurempiin saavutuksiin kuin ilman häntä. Hän oli minun nitroni.

Minulle tuli niin kova ikävä, että päätin katsastaa hänen bloginsa. En ollut tehnyt sitä muutamaan päivään ja toivoin, että siellä olisi ollut hänestä joku mukava kuva. Minun Marikani. Mutta siellä oli jotakin aivan muuta. Ilman mitään varoituksia luin otsikon: ”Minun ex-poikaystäväni esittelee itsensä maailmalle”. Otsikon alle oli upotettu minun runkkausvideoni. Tunsin kuinka viileä hiki nousi otsalleni ja olin varma, että tajuni menisi. Tuntui, että sydämeni pysähtyisi. Olin unohtanut, että Marika oli yliluonnollisen osaava penkomaan artikkeleita, kuvia ja videoita netistä. Hän oli jälleen osoittanut taitonsa. En voinut käsittää kuinka hän oli löytänyt tuon videon. Ainoa positiivinen asia oli, että hän kutsui minua ex-poikaystäväkseen, ja tarkoitan lähinnä osaa ”poikaystävä”. Minusta oli vihdoin tullut hänen poikaystävänsä, ainakin imperfektissä. Tuijotin lamaantuneena sitä otsikkotekstiä ja video lähti automaattisesti pyörimään. Kuuntelin omaa voihkintaani ja katselin kuinka esittelin spermakulliani kameralle. Tärisin paniikissa.

Väite, että oma elämä vilahtaa filmirullan lailla nopeutettuna silmien edessä ennen kuolemaa, pitää paikkansa. Juuri niin tapahtui, mutta minun filmirullani oli hyvin lyhyt. Se sisälsi vain olennaisen: hetkeni Marikan kanssa. Kaikki muu oli leikattu pois. Vain Marikalla oli merkitystä.

Paniikkini maustui suuttumuksella. Miksi helvetissä hän oli laittanut sen sivuilleen? Kuinka hän saattoi olla näin julma? Hänhän joutui itsekin huonoon valoon kertoessaan, että videomateriaalissa esiintyy hänen exänsä. Sitten vasta huomasin, että videon alla oli tekstiä. Marika kiitteli siinä rakasta ystäväänsä Sampoa, joka oli löytänyt videon. Se vitun runkkari oli pahempi sekopää ja mulkku kuin minä. Se hännysteli Marikaa ja oli yritellyt häntä jo vuosia ilman mitään tuloksia. Ainut helpotus oli, että se paska ei koskaan saisi Marikaa. Marika ei erityisemmin pitänyt siitä idiootista, mutta nyt Sampon kurssi oli varmasti kovassa nousussa. Halusin tappaa sen urpon. Lähdin siltä seisomalta ulos, jälleen ilman ulkovaatteita. Laitoin epähuomiossa jalkaani eriparin tennarit, mutta huomasin sen vasta juostessani kutosen ratikkaa kiinni. Kylmyys oli pienin murheeni.

En oikein edes tiennyt minne olin menossa, mutta vauhti oli kova. Huohotin paniikinomaisesti ratikassa. Ihmiset tuijottivat minua peloissaan. Yritin soittaa Marikalle ainakin kymmenen kertaa, mutta hän sulki linjan saman tien. Inhoan kun naiset tekevät niin. Vitutti, että ratikka eteni niin hitaasti. Kaiken lisäksi se oli menossa väärään suuntaan. Halusin ulos. Yritin epätoivoisesti avata ovia kesken vauhdin. Ei se tietenkään onnistunut. Joku pummi naureskeli minulle. Potkaisin sitä munille ennen kuin ratikka pysähtyi. Häivyin ulos ja etsin käsiini toisen ratikan.

Lopulta saavuin Töölöön. Juoksin henkihieverissä Marikan asuintalon portaat ylös ja saatoin kuulla kohtalokkaat, matalia tritonusnuotteja painostavasti soittavat sellot päässäni. Onneksi minulla oli edelleen avain Marikan luokse. Avasin oven ja yritin vetää sen auki, mutta oviketju pysäytti liikkeeni. Marika rupesi saman tien huutamaan sisältä, että lähtisin helvettiin sieltä. Hänen rakas, anaalivaivainen ja nimeämätön bichon frisénsä haukkui ja ulisi raukasti taustalla.

- Marika, anna mun selittää, se ei oo ihan niin paha juttu kuin miltä se voi näyttää!

- Tässä maailmassa ei ole mitään keinoa, millä saisit sen selitettyä mulle! Marika kiljui keittiön suunnalta.

- Mutta... mutta... mutta, toistelin enkä saanut sanoja suustani ulos.

Vasta nyt tajusin kuinka jäässä olin. Ulkona oli hemmetin kylmä, vaikka pakkaset olivat vihdoinkin hiukan hellittäneet ja ilmassa oli jo selkeä lupaus keväästä.

- Päästä mut sisään niin kerron koko jutun! huusin, mutta Marika ei vastannut mitään.

Kuulin vain koiran uikutuksen, joka dramatisoi tilannetta entisestään. Ihan niin kuin se raukka pölypallo olisi itkenyt. Kuinka inhimilliseltä se kuulostikaan. Se oli varmaan jo päästänyt sekä pissat että anaalit lattialle. Rupesin itsekin itkemään kun en oikein tiennyt mitä tehdä.

- Mä soitan poliisit paikalle jos et mene pois täältä, Marika sanoi huomattavasti rauhallisemmin kävellessään lihaveitsen kanssa ovelle.

Katsoin häntä siitä pienestä ovenraosta. Tällä epätoivon surunsekaisella hetkellä hän näytti kauniimmalta kuin koskaan. Niin lähellä, mutta yhtäkkiä niin kaukana. Totta kai tällaisella hetkellä rakastin ja halusin Marikaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tuntui, kuin koko maailma olisi ollut lipumassa pois luotani — Marika oli minun koko maailmani. Olin jo kauan sitten luopunut kaikesta vain saadakseni hänet. Se oli kuin kohtaus Sergio Leonen elokuvasta. Taustalla tietysti jylisi Ennio Morriconen ylidramaattinen musiikki.

- Anna se avain tänne, Marika sanoi hiljaa ja osoitti minua veitsellä ovenraosta.

Etäännyin taaemmas ja tiputin avaimen kiltisti hänen kämmenelleen. Sormeni sipaisi hänen nimetöntään tiputtaessani avaimen. Digitus Quartus. Oliko tuo viimeinen kosketus minun ja Marikan välillä? Ajatus herätti minussa niin viiltävän melankolian tunteen, että romahdin lattialle ja minuun sattui. Nostin pääni ylös ja näin Marikan lasittuneet silmät. Hän pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja totesi: 

- Pala helvetissä vitun pervo.

Ovi sulkeutui ja siihen se sitten loppui ilman sen kummempia fanfaareja.

Oven sulkeutumisen ääni tuntui kaikuvan rappukäytävässä loputtomiin. Kuuntelin kuinka tuo kaiku, viimeinen Marikan tuottama ääniefekti, hälveni vähitellen olemattomiin. Se oli kuin luoti, joka oli upotettu vatsaani. Enkä saisi koskaan tuota luotia pois sisältäni. Siellä se olisi mahalaukussani ja tekisi hidasta tuhoa kuin syöpä. Tai sitten se koteloituisi ja tulevaisuuden patologiaharjoittelijat saisivat ihmettelemisen aihetta. Jäin makaamaan hänen ovensa eteen. Ei tämä minulle vielä ohi ollut. Ei suinkaan. Totta kai tulin vielä monesti anelemaan häntä takaisin. Mutta Marika oli niin taitava, että hän pystyi pysymään minulta täysin näkymättömissä.

Hän hävisi aina niin romanttisesta Helsingin katukuvasta totaalisesti. Kiersin päivätolkulla läpi kaikkia paikkoja, joissa olin koskaan ollut hänen kanssaan. Kaikki kahvilat, vaateliikkeet ja jopa niiden sovituskoppialueet. Mutta niin kuin olin jo aiemmin ajatellut, olin alusta lähtien ollut Marikan kanssa vain jatkoajalla. Nyt pilliin oli puhallettu. Game over. The end. Vaikka hyväksyin, että olin menettänyt hänet, niin en kestänyt sitä. En voinut mitenkään sulattaa tuota ajatusta niin henkisesti kuin fyysisestikään.

Haluni seksiin hävisi kokonaan. En edes masturboinut. Heräsin toisinaan märkiin uniin ja olin niin lamaantunut, että en jaksanut edes vaihtaa alushousujani. Kaikki suunnitelmani työnhausta luonnollisesti kuolivat Marikan menettämisen mukana. Katselin loputtomiin koneellani valokuvia Marikasta ja katseltuani niitä päiväkausia halusin uutta kuvamateriaalia. Jos hänen blogilleen ei ilmestynyt mitään uutta niin piirsin itse hänestä kuvia.

Olin aina ollut hyvä piirtämään ja jäljentämään todella yksityiskohtaisesti henkilökuvia. Tuo harrastus oli kuitenkin loppunut lukion pakollisten kuvaamataidon kurssien jälkeen. Nyt kuitenkin herätin tuon taidon takaisin eloon. Piirsin lyijykynällä loputtomiin uusia piirroksia Marikasta. Pian huoneeni oli täynnä luonnoksia hänestä. Luovimmillani skannasin piirroksia ja väritin niitä photoshopilla. Onnistuneimmat vedokset näyttivät todella hyviltä ja aidoilta. Muutamat niistä kävin teettämässä isoiksi A1-kokoisiksi julisteiksi. Ripustin Marikan kuvia huoneeni seinät täyteen. Tiesin olevani hullu. Muistutin Steven Spielbergin Kolmannen asteen yhteys -elokuvan päähahmoa, siis sitä parrakasta kaveria, joka sekoaa ufoihin. Olin täysi toisinto hänestä. Omalla tavallaan sekoamiseni oli ainoa asia, josta olin ylpeä. Ainakin se todisti minun edelleen olevan Marikan, vaikka hän ei ollutkaan enää minun.

Olin niin sekaisin surusta, että edes ryyppääminen ei kiinnostanut minua. Halusin rankaista itseäni yhä julmemmilla tavoilla siitä, että olin mokannut. Halusin tuntea tuskani täysin selvillä emootioilla ja siksi en halunnut käyttää alkoholia, koska se olisi helpottanut oloani. Se olisi myös saattanut etäännyttää minua Marikasta. En halunnut unohtaa pienintäkään hetkeä, jonka olin viettänyt hänen kanssaan. Kelasin viimeistä hetkeä hänen seurassaan ja muistin loputtomiin hänen lasittuneet silmänsä ja kyyneleen hänen poskellaan, jonka hän hieraisi pois. Muistelin kuinka olin sipaissut hänen nimetöntään ja toistelin öisin puoliksi unissani: ”Digitus Quartus, Digitus Quartus”. Tein siitä laulun, jossa oli sydäntäsärkevän kaunis melodia. Äänitin kappaleen ja kuten piirroksienkin suhteen, yritin lähettää sen Marikan sähköpostiin, mutta sain aina automaattisen vastauksen, että tähän sähköpostiin oli estetty viestit minun sähköpostiosoitteestani. Loin uusia sähköpostiosoitteita ja yritin lähettää laulun uudestaan, mutta vastausta ei kuulunut. Marika osasi olla kylmä, se oli aina ollut minulla tiedossa. Hänen bloginsa oli ainut yhteyteni häneen. Kipein fiiliksin vierailin siellä puolen tunnin välein toivoen, että Marika olisi laittanut sinne uusia päivityksiä. Enimmäkseen hän puhui siellä edelleen nimeämättömästä koirastaan ja siitä kuinka helvetin hyvin hänellä meni. Enkä minä epäillyt sitä hetkeäkään. Olin onnellinen Marikan puolesta, siitä että hänellä oli kaikki hyvin. Mutta hajosin joka päivä ajatukseen siitä, että joku muu paneskeli häntä. Kuvittelin Punavuoren hipsterit hänen seurassaan täydellisine kreikkalaisen jumalan kulleineen. Hakkasin päätäni seinään usein niin kauan, että pyörryin. Saatoin herätä myöhemmin oksennukset rinnuksillani. Eikä Artosta ollut mitään apua – itse asiassa en nähnyt häntä ollenkaan. Tuntemukseni siitä, että hän ei todellisuudessa ollut koskaan tullut takaisin, vahvistuivat päivä päivältä. Missä hemmetissä hän nukkui yönsä?

034

Olin kokenut niin mahdottomia asioita, että en voinut enää suhtautua vakavasti mihinkään. En voinut nähdä mitään järkeä maailmassa, joka meni päivä päivältä enemmän ja enemmän sekaisin. Kuin olisin elänyt tietokonepelissä, joka oli totta. Unistani oli tullut totta, sillä en nähnyt enää unia. Muututtuani karhuksi olin hylännyt viimeisenkin rippeeni ihmisyydestäni. Minusta oli tullut eläin.

Tärkeintä karhuna olemisessa on karhuna oleminen. Tämä tarkoittaa sitä, että ei yritä esittää karhua, vaan on karhu, todella ajattelee, tuntee ja elää kuin karhu. Hengittää ja syö karhumaisesti. On karvainen ja likainen. Suihkussa ei saa käydä. Hiuksia ei saa missään nimessä pestä. On luovuttava niistä mukavuuksista, joihin jokainen meistä onnellisista länsimaisista ihmisistä on tottunut. On tehtävä uhrauksia autenttisen olemuksen vuoksi. Se autenttinen olemus on karhuisuus. Ei karhumaisuus, sillä se olisi vain jotain karhunkaltaista, ei todellista karhuutta. Karhuisuus kuulostaa karhealta ja se on sitä. Joka päivä herää pediltä, jota eivät todellakaan muodosta joustinpatja ja pehmeä lakana. Saattaa nukkua havujen päällä, ruoholla tai heinillä – ne ovat karheita. Alkaa haista pahalta ja kaivata jopa sitä kaikkein halvinta deodoranttia, jota täti joskus osti lahjaksi ja jota ei koskaan käyttänyt, mutta ei rohjennut heittää poiskaan. Pian on niin täyttä karhuutta, että alkaa vihata koko karhulajia ja haluaisi pyyhkiä ne pois maan päältä. Haluaa taas olla ihminen. Perhanan karhut, pitäkööt itse huolen sappirakoistaan!

Mutta.

Pikku hiljaa aloin tottua tähän kaikkeen. Kiinnitin vähemmän ja vähemmän huomiota hajuun, joka alati ympäröi minua. Tulin osaksi hajua. En ollut enää hajun ympäröimä vaan olin se haju ja se haju oli minä. Otin haltuuni luonnon, jonka kaikki ihmisten rakentama teknologia on työntänyt pois luotani ja piilottanut minulta. Se ei tuntunut enää vieraalta vaan kodikkaalta – kodilta. Olin kotona luonnossa, juuri siellä, missä minun kuuluikin olla. Tullessani karhuksi tulin samalla osalliseksi jostain, mitä minä tai kukaan kaltaiseni ei ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt. Se oli vierauden tuttuutta. Se oli kuin rakastuminen. Rakastumisessa jostain täysin vieraasta tulee täysin tuttua. Oppii tuntemaan toisen jokaisen sopukan ja osaa arvata, mitä tämä ajattelee. Hänen vieressään voi rikkoa rajan, joka aiemmin erotti kaksi ihmistä toisistaan. Heistä ei tule yhtä ja samaa, mutta hetken he ovat yhtä, he tulevat osallisiksi jostain samasta. Ja se, joka yhdistää heitä, on rakkaus. Samalla tavalla, karhuksi tulemisessa minua yhdisti karhuihin luonto. Voisi sanoa, että samalla tavalla kuin olin joskus rakastunut kumppaniini, minä luontoistuin nyt karhuihin. Tämä oli ehkä parasta, mitä olin koskaan tehnyt. Koomassa olin tullut yhdeksi itseni kanssa ajatusteni avulla, siis ajatustunut itseeni. Se oli toki hienoa, mutta kovin pienimuotoista, itsekeskeistä ja sisäänpäinkääntynyttä. Sen sijaan luontoistuminen, siinä oli selvästi jotain autenttista ja maailmassa läsnä olevaa. Juuri tätä olin kaivannut maatessani koomapotilaana – maailmassa läsnä olemista. Ja täällä minä olin.

Minua kutitti ihan hemmetisti. On mahdollista kuvitella tietävänsä, mitä kutiaminen tarkoittaa. Mutta koettakaapa olla karhuna! Silloin vasta voi ymmärtää kutiamisen merkityksen. Karhut ovat suuria eläimiä ja niillä on suuri kutitus. En tiedä kuinka ne kestävät sitä. Toisaalta, niillä on huomattavan paljon enemmän kokemusta sen kestämisestä kuin minulla: ne ovat syntyneet siihen. Minä olin tullut karhuksi vasta aikuisiällä, ja on ymmärrettävää, että minulla oli asiaan liittyen hieman ongelmia. Olin tulla hulluksi. Palasin takaisin ajatuksiini hulluksi tulemisesta, mutta sitten koin siinäkin asiassa valaistuksen. Eivät karhut voi tulla hulluiksi! Eihän karhuilla ole järjestelmää, joka osaisi määritellä ne hulluiksi. Eihän niillä ole mitään käsitystä siitä, mitä hulluus on, ei kukaan karhu ole koskaan sulkenut toista karhua koppiin ja sanonut: ” Sinä olet hullu ja saat luvan pysyä siellä kopissa niin kauan, kunnes lakkaat olemasta hullu”. Karhuuntuneena en voinut olla hullu. Lakkasin siis murehtimasta sitä seikkaa. Tervejärkinen elämä oli nyt viimeinkin osaltani taattu.

Olin alkanut rakastaa puita. Rakastin koivuja, niissä on kauniit vaaleat rungot. Karheat männyt ja kuuset olivat kuitenkin suosikkejani – niihin oli paras hinkata kutiavaa karhunselkääsä. Koivun runko on kovin sileä, se vain hajoaa kovassa käytössä ja leviää selkäkarvoihin aiheuttaen lisää ongelmia. Välttäkää siis koivunrunkoja ja keskittykää mäntyihin ja kuusiin. Olin kantojen ja juurakoiden keskellä, supisuomalaisessa maisemassa, kuin Juhani ja Esko, kuin Shemeikka ja Juha. Täällä olin minä, metsän kuningas. ”RRAAAAUU!!!” Koko metsä kaikui kun päästin ilmoille pelottavan karjahdukseni.

Nälkä kurni vatsassani ja turkkini oli hieman märkä. Päätin hoitaa ensin ensimmäisen ongelman, sillä toisen suhteen ei ollut paljoa tehtävissä, karhut kun eivät osaa sytyttää tulta. Läksin poimimaan marjoja, niitähän karhut syövät. Löysin kivan setin puolukoita ja mustikoita. Olin syönyt viime aikoina lähinnä marjoja, ja vatsani oli alkanut mennä hieman sekaisin – olin melko vahvalla ripulilla. Tuntui, että en saanut oikein pidettyä ravintoa sisälläni, ja teki todella tiukkaa selvitä päivistä. Marjojen korkea kuitupitoisuus tietysti hoiti hommansa. En ollut koskaan ymmärtänyt kuitupitoisten ruokien mainostamista: ”Syö mysliä niin vatsasi toimii!”. Eli suomeksi sanottuna juokset vessassa päästämässä ruikulia pönttöön koko aamun sen jälkeen. Mikä pointti siinä on? Pitävätkö ihmiset vessaa ja kakalla käymistä jotenkin niin mielettömän mahtavana asiana, että koettavat rakentaa ruokavalionsakin niin, että pääsevät sinne mahdollisimman usein? Ihmiset ovat kummallisia. Ymmärsin nyt paremmin kuin koskaan Obelixia, joka ihmettelee roomalaisten sivistystä. Ihmiset olivat minulle kuin suuri roomalaislauma, joka pyrkii valloittamaan koko planeetan, eivät ainoastaan Galliaa. Mitä enemmän aikaa vietin metsässä, sitä enemmän etäännyin ihmisyydestä. Hulluja nuo ihmiset.

Metsässä tämä hulluus korostui, koska ei ollut sitä mukavaa posliinipönttöä, johon istahtaa. Piti aina etsiä jokin metsänsiimes, levittää karhuntaljan peräosa auki ja antaa mennä. Yritin pyyhkiä kaiken maailman lehtiin ja varpuihin, mutta ei se oikein onnistunut. Lopulta karhuistuessani entistä enemmän luovuin koko pyyhkimisestä. Peppuuni muodostui jonkinlainen kakkaa hylkivä pinta, jota ei enää tarvinnut pyyhkiä. Tosin sitäkin alkoi usein kutittaa. Hinkkasin peppuani silloin maahan tai puunrunkoihin. Ohi kulkevat eläimet tuntuivat nauravan minulle, ja huutaessani niille vihaisena, että ”Hoitakaa omat asianne, perkele!”, tajusin, että eiväthän ne osaa nauraa. Niille ei ole kehittynyt nauramisen instituutiota. Eihän niille voinut olla vihainen. Tämä muistutti minua kuinka kaukana vielä olin vielä kehitykseni tavoitteesta, ja tein entistä enemmän töitä karhuistuakseni ja päästäkseni eroon ihmislajin päälleni kasaamasta kulttuurisesta painolastista. Halusin olla hieman kuin Henry David Thoreau Walden-teoksessaan, jonka hän kirjoitti kahden vuoden metsässä asumisensa perusteella. Mutta halusin mennä pidemmälle – minusta todella tulisi osa metsää.

Unohtaminen oli ykköstavoitteeni. Olin tutkinut etukäteen suomalaisessa luonnossa esiintyviä huumaavia kasveja. Yksi tällainen on hullukaali. Otin sitä mukaani karhuuntumismatkalleni ja istutin sitä ympäri Itä-Suomen korpea, jossa oleilin. Otin päivittäin annoksen hullukaalia, ja se toimi. Hullukaali aiheuttaa hallusinaatioita ja hulluuskohtauksia, ja tuntui, että juuri niitä kaipasin – aloin unohtaa asioita. Joinakin päivinä en muistanut kuka olin ja joskus menetin käsitykseni oman kehoni rajoista. Välillä en ajatellut Marikaa moneen päivään. En saanut kuitenkaan flipata liikaa, sillä metsän eläimet ovat hyvin kosketuksissa oman kehonsa ja maailman kanssa. Siihen väliin minäkään en halunnut mitään, joten keskityin olemaan yhtä itseni kanssa nimenomaan kehollisella tavalla.

Keskityin oleelliseen, kuten antiikin kyynikot Diogenes Koiran johdolla. Hänen nimensä, tai siis lempinimensä, todella oli Koira, sillä hän kyynikkojen koulukunnan perustajana pyrki elämään autenttista aitoa elämää, josta on riisuttu pois kaikki ylimääräinen ihmisten kasaama hömpötys. Esimerkiksi ylenpalttiset ruokanautinnot ovat aivan turhia, kuten myös häveliäisyyssäännöt ja hienot asunnot. Siksi kyynikot harrastivat seksiä kadulla ja Diogenes asusti ruukussa, vaikka joskus erheellisesti luullaan hänen asuneen tynnyrissä. Kerrotaan Aleksanteri Suuren saapuneen Diogeneen luokse kuultuaan tämän maineesta. Aleksanteri esitteli itsensä maailman valtiaana ja tarjosi Diogeneelle mitä tämä vain haluaisi. Diogenes vastasi, että voisitko arvoisa herra siirtyä pois auringon edestä. Aleksanteri oli luonnollisesti tästä hyvin vaikuttunut ja totesikin: ”Jos en olisi Aleksanteri, olisin Diogenes”. Hän jatkoi sotaretkiään vain kuollakseen 33-vuotiaana todennäköisesti huomattavan suuren alkoholinkäytön seuraksena. Diogenes taas eleli tyytyväisenä ruukussaan, kunnes merirosvat kaappasivat hänet ja myivät orjaksi. Mutta tästäkin pulmallisesta tilanteesta Diogenes selvisi järkähtämättömyydellään. Hän kertoi, että ainoa hänen tuntemansa ammatti oli ihmisten hallitseminen. Niinpä hän sai opettaa isäntänsä Kseniadeen kahta poikaa ja saarnasi heille hyveellistä itsehillintää. Diogenes ja Aleksanteri kuolivat samana päivänä. Kumpi oli elänyt aidommin?

Mutta mitä ihmettä... mietin filosofiaa kun minun piti olla karhu... Huomasin taas eksyneeni aiheesta. Tätä tapahtui alinomaa. Lisäsin hullukaalin määrää ja lopulta olin tuitereissa koko ajan. En tuntenut nälkää ja laihduin huomattavasti. Tämä alkoi käydä vaaralliseksi, ja totesin harvoina selvinä hetkinäni, että tilanteen oli muututtava. Ajatuksia oli siis ilmeisesti mahdotonta poistaa täysin. Päätin sen sijaan keskittyä toimintaan. Toimimalla oikealla tavalla ja toistamalla sitä toimintaa voisin Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti päästä muokkaamaan itsestäni oikeanlaisen.  Kuten Butlerin mukaan seksuaalisuutta toistetaan, minä toistaisin karhuutta niin kauan, että olisin karhu, ja vielä senkin jälkeen, että pysyisin karhuna. Toiminta ja toisto olivat ainoa tieni voittoon.

Olin laihtunut jo alle 50-kiloiseksi ja pelkäsin pian nälkiintyväni kuoliaaksi. Minusta tulisi haaska. Mutta, mutta – karhuthan syövät haaskoja. Haaska on lihaa ja lihassa on proteiinia ja rasvaa. Se olisi juuri oikeaa ravintoa minulle nyt. Lähdin haaskajahtiin. Jouduin vaeltamaan aika pitkään ja hukkasin sijaintini. En enää tiennyt missä olin, mutta ehkä se oli hyvä. Olin osa metsää eikä ollut väliä missä päin metsää olin, olin joka tapauksessa metsässä, kotona.

Muutaman päivän jälkeen törmäsin lopulta kaipaamaani näkyyn: eläimen raato makaa retkotti maassa. Ikäväkseni joku muukin oli löytänyt sen. Suurehko ahma oli ahmimassa saalista parempiin suihin. Olin kuitenkin sitä mieltä, että minun suuni oli varmasti parempi kuin jonkun ahmattiahman suu. Olin aikoinaan käynyt mallikurssilla ja opetellut kymmeniä tunteja hyvää ryhtiä ja oikeanlaista kävelyä. Sovelsin oppejani ja kävelin polleasti haaskan luokse. Miss Jay olisi ollut ylpeä minusta. Nostin käpäläni ilmaan ja räyhäsin ahmalle niin karhumaisesti kuin pystyin. Se katsoi minua hämmentyneen näköisenä, eikä näyttänyt, että sillä olisi ollut aikeita poistua saaliinsa luota. Pelkäsin paljastuvani. Minulla oli tällaisia tilanteita varten varasuunnitelma. Kaivoin pippurisumutteen turkistani ja suihkutin sitä ahman silmiin. Se lähti uikuttaen lätkimään.

Liha näytti hieman mädäntyneeltä ja se haisi todella pahalta. No, ei auttanut itku markkinoilla. Etenin toimintamallini mukaisesti ja kyyristyin haaskan eteen. Otin ensimmäisen haukun, eikä se ollut niin pahaa. Kuin erittäin raaka pihvi hienossa ravintolassa, blue, niin kuin sitä kutsutaan: vain hieman pannulla käynyt pihvi. Kun haluaa todella raakaa, kannattaa tilata pihvinsä bluena, tai jos haluaa olla nokkelampi, sanoo tarjoilijalle ”blood rare” tai ”bloody as hell”. Tai sitten voi tilata pihvinsä oikeasti raakana. Mutta raakaa lihaa ei tarjota kuin joissain erityisruoissa, kuten Carpaggiossa tai tartarpihvissä. Etiopiassa syödään raakaa naudanlihaa gored goren ja kitfon nimillä. On myös tiger meat -niminen raaka naudanliharuoka. Ja tämä vain paranee. On yhä enemmän ihmisiä, jotka uskovat, että mitä suurempi osa ruokavaliosta on raakaa eli kypsentämätöntä, sitä terveellisempää se on. Tämä ei tietystikään tarkoita pelkkää lihaa, mutta sisältää myös sen. Raw foodismia eli raakaravintoa noudattavat voivat syödä vaikkapa hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä, kananmunaa, kalaa, lihaa ja pastoroimattomia ja homogenisoimattomia maitotuotteita. Ehtona on vain, että niitä ei saa kypsentää. Minusta oli siis tullut raakaravinnon kannattaja. Siihen kuuluu usein myös elämäntyylillisiä valintoja, kuten liikunta ja ulkoilu sekä päihteettömyys. Olin siis päihteettömyyttä lukuun ottamatta varsinainen mallioppilas ja voisin saada paljon ystäviä raakaravinnon syöjien piiristä. Kun palaisin Kallioon, voisin käydä Ekolossa ostoksilla ja lounaalla Silvopleessa! Harmi vain, etten ollut enää ihminen. Saattaisi olla vaikeaa saada ystäviä karhuna. Vaikka toisaalta, kyllähän State o' Mainellekin se onnistui, miksi ei siis minulle. Tai sitten he, joko ihmiset tai karhut, vain popsisivat minut poskeensa, raakana.

Mutta nyt ei ollut vielä ystävien aika. Nyt minä söin haaskaa keskellä metsää ja nautin olostani osana luontoa. Liha oli hyvää – se oli aivan perkeleen hyvää. Tunsin eläimellisyyden, tunsin kuinka se otti minusta vallan kokonaan. En ollut enää ihminen, olin korkeintaan luolamies: kulttuurin, yhteiskunnan ja sivistyksen painolasti alkoi vihdoin valua päältäni pois.

Olin vapautumassa.

Tunsin, kuinka keuhkoni maistoivat ilman aivan uudella tavalla. Tunsin, kuinka käteni tarttuivat maailmaan kiinni aidommin ja läheisemmin kuin koskaan ennen. Siinä ei ollut enää ihmisen luomaa muovikelmua välissä. Minä olin päässyt siitä eroon. Olin suoraan yhteydessä todelliseen maailmaan, todelliseen elämään. Ei ollut enää teknologiaa, ei Facebookia, ei sähköpostia, ei aina mukana kulkevaa kännykkää, joka alinomaa kutsui minua sen ihmeellisten virtuaalimaailmojen pariin. Minulle oli vain se, mistä otin kiinni, se mihin kosketin – ei muuta, sillä muuta ei tarvittu, muuta ei ollut. Oli vain maailma ja minä. Ja oli vain hetki, sillä karhulle ei ole tulevaa tai mennyttä. Siksi karhu on niin onnellinen, siksi minä olin onnellinen. Suu täynnä raakaa, verta valuvaa lihaa. Sillä hetkellä todella koin maailman, ja se maailma oli minun. Kukaan ei voisi ottaa sitä minulta pois, sillä minä olin karhu, metsän kuningas. Karhulle ei metsässä ryppyile kukaan – ei kukaan, paitsi ihminen, vain ihminen on kyllin röyhkeä tehdäkseen niin. Ja minä tiesin, että ne olivat tulossa. Siksi minä olin tänne alun perin tullutkin: tarjoamaan karhunmetsästäjille terveisiä luontoäidiltä. Palauttamaan tasapainon, joka oli tuhottu. Olemaan oikeudenmukainen, mutta ankara tuomari, niin kuin Judge Dredd. Nyt oli ankaruuden aika.

Ne olivat täällä. Minä haistoin sen. Ne olivat tuulen yläpuolella. Ne eivät pääsisi yllättämään minua. Raukkamaisissa karhujahdeissa on ideana se, että koiran tai koirien avulla ajetaan karhua takaa niin kauan, että se joko pääsee karkuun, kiipeää puuhun tai pysähtyy puolustautumaan. Jos karhu pysähtyy puolustautumaan, kuten useimmiten käy, koirat jäävät hätyyttelemään sitä, ja metsästäjä hakeutuu sopivalle ampujalinjalle pysytellen tuulen alapuolella. Sitten se ampuu karhun. That’s it. Karhu on kuollut. Mutta minä en antaisi sen tapahtua. Karhuveljeni, minä olin tulossa. Ja minä olin tulessa.

Olin pelastus.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!