"Kilo karhun sappirakkoa maksaa miljoona dollaria"

© Bambi Vihavainen

029

Aiemmin minulla oli ollut sellainen olo, että olin hereillä, vaikka nukuin. Nyt minulla oli sellainen olo, että nukuin vaikka olin hereillä. Kaikki sanoivat minulle: ”olet hereillä, olet hereillä, kuinka ihanaa!” Sitä oli aluksi vaikea tajuta, mutta kai se oli uskottava kun kaikki sitä niin innostuneina minulle hokivat. Minä olin herännyt. Tällä kertaa se oli tapahtunut jotenkin paljon soveliaammalla tavalla. Hoitaja oli ollut ajamassa partaani ja huomannut, että en ollutkaan enää koomassa. Siinä se. Hän oli hälyttänyt lääkärin paikalle, ja tämä oli laittanut minut katsomaan valopistettä ja seuraamaan sitä silmilläni. Hän oli kysellyt miltä minusta tuntui ja testannut refleksejäni. Kaikki näytti olevan kunnossa. Tämä oli ihme. Siitä kirjoitettiin lehtiinkin: ”Nuori mies heräsi koomasta”. Tämä sai hetkeksi ihmiset uskomaan jumalaan tai johonkin vastaavaan. Olin edelleen kai hieman hullu, mutta nyt olin ainakin hereillä oleva hullu. Parempi sekin kuin nukuksissa vääntelehtivä mielipuoli.

Kaikkein ihmeellisintä heräämisessäni oli se, että en ajatellut enää Marikaa. Nyt hereillä ollessani en tarvinnut häntä enää. Hän eli vain haaveissani, ja nyt kun pystyin taas toimimaan, näin selkeästi hänen epätodellisuutensa. Olin vihdoinkin todella hereillä. Ja tiesin olevani oikealla polulla.

Kaikenlaisia ihmisiä tuli kyläilemään. Toimittajia kävi niin Hesarista, Yleltä, Maikkarilta kuin iltapäivälehdistäkin. Kerroin niille kaiken pimeydestä, täydellisestä valottomuudesta ja ikävästä. Hulluudestani, jota kukaan ei ollut todistamassa, kuinka voi olla hullu, vaikka ei kokisikaan olevansa hullu ja olla olematta hullu, vaikka kokisikin itsensä hulluksi. Yritin tuoda tämän ristiriidan esille. En tiedä ymmärsivätkö he. Kerroin siitä kuinka en nähnyt mitään, kuullut mitään enkä tuntenut mitään, kuinka kaikki aistini olivat hävinneet. Kerroin kuinka vaikeaa silloin on sanoa onko elossa vai ei. Kerroin kaiken, paitsi sen, kuinka olin herännyt ja käynyt tappamassa sen juopon tai ne juopot (jos niin nyt oli käynyt). Toimittajat olivat jopa melko kiinnostuneen oloisia. Minusta tuli hetkeksi aikaa puheenaihe ja Facebook-profiiliini tuli niin paljon viestejä ja linkkejä, että se meni tukkoon. En ollut  tullut edes ajatelleeksi, että niin voisi käydä. Yksi virtuaalinen maailma (Facebook) täyttyi toisen virtuaalisen maailman (minun mieleni) vaikutettua materiaaliseen maailmaan.

Tämä kaikki oli kovin mielenkiintoista. Ihmiset miettivät pitkästä aikaa arkisen olevaisen yläpuolella olevia asioita, siitä tuli taas hetkeksi muodikasta. Suosioni huipentui Hesarin kuukausiliitteseen tehtyyn haastatteluun: ”Poika, joka nousi kuolleista”. Kuukausiliitteen kannessa oli kuva, jossa kasvoni oli jaettu keskeltä kahtia siten että toisen puolen sieraimeen meni happijohto, se puoli kasvoista oli kalpea ja eloton ja sen puolen silmä oli puoliksi kiinni ja katse oli veltto ja eloton. Toinen puoli taas oli eloisa ja sen puolen silmä loisti liioitellun kirkkaana ja tarkkavaisena. Kuva oli hieno, enkä viitsinyt edes avata keskustelua siitä, toistiko se taas liikaa länsimaisen ajattelun kroonista ongelmaa eli dualismia. Olin iloinen suosiosta. Nopeasti ihmiset kuitenkin unohtivat. Hetki valokeilassa oli tehnyt minulle hyvää ja olin saanut siitä paljon energiaa.

Alun hulinan jälkeen pääsin keskittymään oleelliseen eli karhuihin. Karhujen pelastaminen ei jäänyt pelkäksi hulluksi koomaideaksi, vaan halusin todella tarttua siihen. Järkytyksekseni huomasin pian, että maailma ei ollut erityisen kiinnostunut karhujen hyvinvoinnista. Karhuista ei hirveästi kirjoiteltu, eikä ollut mitään kovin vakavasti otettavaa järjestöä suojelemassa Karhujen oikeuksia. Joitakin karhuklubeja oli olemassa ja osalla oli jopa jaloutta aattessaan, mutta todellista paloa asioiden parantamiseksi ei ollut. Luin kauhistuttavia artikkeleita siitä, kuinka karhujen osilla käytiin kauppaa Kanadassa ja kuinka se vastasi laitonta huumekauppaa. Karhut oli alistettu osaksi ihmisen järjestelmää, joka pyrkii vain käyttämään hyväkseen kaikkea, joka sen tielle osuu. Aasiassa oli suuri kysyntä Kanadan mustakarhun ruumiinosille, niitä kun käytetään sikäläisessä kansanlääketieteessä kaikenlaisten rohtojen valmistuksessa. Erityisesti Japani, Etelä-Korea, Taiwan, Kiina ja Hong Kong olivat kiinnostuneita mustakarhujen sappirakoista ja tassuista. Ne perkeleet halusivat jopa karhujen tassut! Tämä ei ollut mitään pientä bisnestä. Luin kanadalaisesta lehdestä, että yksi kilo karhun sappirakkoa maksoi katukaupassa miljoona Yhdysvaltain dollaria. Joskus sitä jatketaan sian tai lehmän sapella, eli "leikataan" koska ne ovat vähemmän arvokkaita – onhan karhu metsien (ja mitä ilmeisemmin myös sappirakkojen) kuningas. Vertauksena lehdessä luki, että Torontossa kokaiinin kilohinnaksi on arvioitu 100 000 Yhdysvaltain dollaria: karhun sappirakko on siis kymmenen kertaa arvokkaampaa kuin kokaiini. Himo karhun sappirakkoja kohtaan on niin suurta, että jopa keinotekoisia karhun sappirakkojohdannaisia on tarjolla, mutta ne eivät tietenkään ole yhtä suosittuja.

Karhu todella on kuningas, siitä kertovat lukuisat tarinat ja myytit. Karhu on valjastettu Suomessa ainakin kahden suuren tuotemerkin myyjäksi, toinen on olutta ja toinen urheiluvaatteita. Kaikki pyrkivät hyötymään karhusta tai identifioitumaan siihen. Karhulla ei ole luontaisia vihollisia, paitsi tietysti ihminen. Mutta onko ihminen luontainen vihollinen? Eikö ihminen ole aika luonnoton vihollinen? Karhunmetsästysretkille voi ilmoittautua netissä. Siellä luvataan unohtumaton elämys ruskeakarhun kaatamisretkellä, joka voi suuntautua Itä-Suomeen tai Viroon. Ursus arctos arctos on kuulemma ”metsästysmatkojen kuningas”. Mutta kuinka se voi olla metsästysmatkan kuningas kun koko matkan tavoite on sen tappaminen? Olihan Ruotsin kuningaskin mukana 1600- ja 1700-luvun hulluilla sotaretkillä Saksassa, Liivinmaalla ja aina Venäjällä asti, mutta ei niiden retkien tarkoitus kuitenkaan kai ollut saada kuningasta hengiltä – vaikka niin välillä pääsikin käymään, kuten Kustaa II Aadolfille Lützenissä marraskuussa 1632. Tämä mainonta oli siis huijausta, ja vain siksi, että ihmisillä olisi mahtava olo itsestään kun saavat kuninkaan hengiltä. Mikä olisikaan mahtavampaa kuin tappaa kuningas? Mikä voimantunto siitä varmasti seurasikaan! Tämä oli niin houkutteleva ajatus, että  jopa minä, karhujen suojelija, ymmärsin sen viehättävyyden. Minun oli pakko toimia.

Soitin Suomen eläinsuojeluliittoon. Siellä on oma jaosto Suomen suurpedoille, joihin kuuluvat karhun lisäksi ilves, ahma ja susi. Eläinsuojeluliiton mukaan Suomeen tulisi perustaa valtakunnallinen suurpetoneuvottelukunta, sillä Suomessa annetaan liian helposti lupia suurpetojen kiintiömetsästykseen,  joka ei ole EU:n luontodirektiivin poikkeuslupasääntojen mukaista. Tämä direktiivi on aika tiukka, ja Suomessa annetut poikkeusluvat eivät sovi siihen ja muistuttavat pikemminkin huvimetsästystä.  Tämän vaikutelman saa myös kun selaa netissä noita metsästysmatkoja tarjoavia sivustoja – nehän mainostavat itseään elämysmatkailuna. Tappamiselämyksiä. Rehellisesti sanottuna en voinut kiistää tappamisen viehätystä, olinhan itsekin nautiskellut siitä viime aikoina (jos siis todella olin tappanut noita juoppoja). Mitähän minulle sanottaisiin jos laittaisin nettiin ilmoituksen juoppojen huvimetsästyksestä? ”Tule kokemaan todellinen elämys. Kallion deekut ovat metsästysmatkojen kuninkaita.” Joutuisin varmasti telkien taakse. Johonkin sen sallitun tappamisen raja on pakko vetää. Ja se vedetään ainakin meillä juoppojen ja karhujen väliin, joten paras olla ylittämättä sitä. Minä olin kuitenkin ylittänyt rajan jo. Ehkä halusin karhujen suojelulla jotenkin kompensoida pahoja tekojani. Tai ehkä olin todella vain hullu.

No, minä perustin tuon Luonnonsuojeluliiton kaipaaman suurpetoneuvottelukunnan. Uudesta maineestani ”koomapoikana” oli hyötyä. Asia sai jonkin verran huomiota mediassa ja lähti hyvin vetämään. Nokkelimmat yhdistivät minut tietysti karhuryhmään, suojelupoliisiin ja homoliikkeeseen. Jälkimmäisin pisti pökköä pesään. Sain kutsun ja kävin Kallion Nalle-Pubissa pitämässä puheen karhujen oikeuksista. Sen jälkeen sain aina ilmaiset kahvit iloisesti hymyilevältä myyjältä Karhupuiston laidalla sijaitsevasta Kulmakahvilasta. En ymmärtänyt, miksi nuori kaunis nainen oli töissä homokahvilassa – mutta tässä vaiheessa olin jo menettänyt kiinnostukseni naisiin, joten väliäkö hällä. Ihmiset vaikuttivat aidosti innostuneilta ja näyttivät jopa tukevan asiaani. Perustin Facebookiin ryhmän ”Pelastakaa karhut”, jolle sain kerättyä nopeasti 35 000 tykkäämistä. Ohitin heittämällä suosiossa mm. ”Pelastakaa Karhut jääkaapista Ry”:n.

Opiskelin karhujen elämää ja historiaa ja ne osoittautuivat varsin mielenkiintoisiksi vesseleiksi. Ennen 1900-lukua karhut oli metsästetty Suomesta lähes sukupuuttoon. Karhuilla on tietysti kaunis turkki ja niiden lihakin on ihan syötävää – kuulemma aika voimakasta verrattuna siihen tuotettuun lihaan, mihin olemme normaalisti tottununeet. Minä en tietenkään karhunlihaa syö! Se on kuin söisi omaa lihaansa. Koomassa, kun mietin heräämisen vaikeutta ja ymmärsin karhujen elämän tuskan, tulin jotenkin osaksi karhuutta. Minäkin olen aika karvainen. Ja vahva. Kerran nostin yhden opiskelijakaverini pulpetin ylitse – ja pelkillä käsivoimillani! Joudun ajamaan partani aika usein. Muutaman kerran olen pukeutunut naiseksi ja silloin olen joutunut ajamaan kehoni kaikki karvat. Varasin kerran hommaan kaksi tuntia ja silti aika loppui kesken. Puolet parrasta jäi ajamatta kun piti lähteä logiikan luennolle. Siellä käsiteltiin juuri silloin nimeämisen ongelmaa. Eli esimerkiksi sitä, milloin voimme sanoa, että ihmiselle on parta. Tai milloin joku ihminen on kalju. Tätä on todella vaikea määritellä. Onko ihminen kalju silloin kun hänellä ei ole ollenkaan hiuksia vai jo silloin kun hänellä on vain hieman hiuksia sivuilla jäljellä? Sama pätee moniin muihinkin nimiin ja nimeämisiin. Ne ovat usein mielivaltaisia. Johonkin se raja on vain asetettava. Tämä ei ole niin vakava ongelma silloin kun kyse on hiuksista tai parrasta, mutta hyvin vakava ongelma silloin kun siitä tulee normatiivinen kysymys – siis silloin, kun raja on pakottava tai määräävä. Abortti on hyvä esimerkki. Miten voidaan muka sanoa, että ennen 12. raskausviikkoa tehtävä raskaudenkeskeytys on sallittu, mutta sen jälkeen ei. Tämä rajahan on täysin mielivaltainen. Mutta silti se raja on asetettava johonkin. Tätä rajan epämääräisyyttä kutsutaan filosofiassa nimellä vagueness, eli, no – epämääräisyys.

Epämääräisyys on sallittua, jopa suotavaa, arkisessa puheessa, mutta ei täsmällisyyteen pyrkivässä puheessa, kuten vaikka lakitekstissä. Siksi lain on määriteltävä joku raja. Erikoista onkin, että rajan määrittelevät lakimiehet eivätkä kyseisen alan asiantuntijat, kuten abortin tapauksessa lääkärit. Kun Suomessa käytiin aborttikeskustelua 70-luvulla, monet lääkärit asettuivat aborttilakia vastaan. Heistä oli kummallista, että heidät oli koulutettu suojelemaan elämää, ja sitten tulee laki joka määrää heidät lopettamaan elämän. Hedelmöityshetkestä lähtien sikiöön on ohjelmoitu kaikki kokonaisen ihmisen tarvitsema tieto. Kuinka voidaan siis määrittää, että 12-viikkoinen sikiö on ihminen, jota ei saa tappaa, mutta sitä nuorempi ei? Raja on pakko asettaa, koska kielestä on tehtävä täsmällistä. Mutta rajan selkeys vaatii jotain vastineeksi: silloin häviää totuus. Se on hinta, joka on maksettava täsmällisyydestä. Voitaisiin ajatella, että totuus onkin vain tilanteiden ja yhteisöjen luomaa. Ei siis ole mitään universaalia totuutta. Eli ei olisi universaalia totuutta ihmiselämän kunnioittamisesta tai sikiössä olevasta koodista. Mutta riittääkö pelkkä loogisesti pätevä kanta eliminoimaan ihmisalkiossa olevan ohjelmoinnin? Tuntuisi kummalliselta että sen voisi vain kiistää, jos se kuitenkin on siellä – eihän siinä ole kyse mielipiteestä. Kaikki voidaan kyseenalaistaa, selvähän se. Se on tieteen tehtävä. Mutta jossain menee kai raja. Ja tässä tulemme takaisin rajan käsitteeseen. Raja. Nyt selvästi tunsin sen tarvetta, mutta osaisinko asettaa sen johonkin? Sen asettamiseen tarvitsisin täsmällistä kieltä. Ja se vaatisi totuuden siirtämistä syrjään. Tai toisin sanoen, se loisi totuuden – riippuen ajattelinko totuutta suhteellisessa vai absoluuttisessa (tai relatiivisessa vai objektiivisessa) mielessä. Kumman kannan valitsisin? Päätös oli mahdoton. Tämä oli epämääräisyyttä per se. Olin vajoamassa epämääräisyyteen.

Karhujen löytäminen oli muuttanut jotain minussa. Se oli parantanut minut epämääräisyydestä. Karhut. Niissä on jotain aitoa, jotain pysyvää, jotain luotettavaa – mutta vain niin kauan kuin niitä on olemassa. Ja niitä on olemassa vain niin kauan kuin niitä kaikkia ei tapettu. Karhuista oli siis pakko pitää kiinni, se ei ollut mikään vitsi. Siihen perustui koko totuuden käsitteen mahdollisuus (ainakin tässä totuuden määritelmässä). Ilman karhuja ei ollut totuutta. Ja minä olin ainoa, joka todella oli suojelemassa niitä.

Turhauduin nopeasti teoretisointiin ja päätin lähteä kentälle. Helsingistä olisi ollut helpointa suunnistaa Viroon, mutta kun olin nyt dedikoitunut suurpetoneuvottelukunnan perustaja, lieni sopivinta rajoittaa toimintani Suomeen. Lähdin siis kohti itää, sinne missä ruohon pitäisi olla vihreämpää, mutta missä silti tapahtuu murhia – kansanmurhien sijaan karhunmurhia. Olin ennen lähtöä hommannut täydellisen karhuasun. Sääli velikultaa, josta se oli tehty, mutta se sopi minulle täydellisesti; sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Tämän kaverin selkänahasta siis kirjaimellisesti revittiin suurempi etu. Mutta toisin kuin proletariaatti, hän oli todella tehnyt arvokkaan uhrauksen. Tämä uhraus ei jäisi palkitsematta, lupasin sen itselleni.

***

Mieleeni tuli Dorian Grayn metsästyskohtaus hiipiessäni havumetsikköön. Tiesin, että metsästäjillä oli aseet. Aseet tappavat, Chuck Norrisia unohtamatta. Täällä olin yksin. Ei ollut Lontoon suurinta dandyä eikä suurta valkoista karatekaa. Täällä olin minä. Ja täällä olivat karhut. Suuret, jalot ruskeakarhut. Minä tiesin niistä kaiken: missä ne söivät, minkälaista riistaa ne janosivat, minkälaiset temput niihin tehosivat. Tiesin myös, että metsästäjät tiesivät täsmälleen kaiken saman kuin minä, sillä heillä oli tietysti samat tietolähteet käytössään. Juuri tässä oli etuni. Ihmiset eivät odota eläinten tulevan heidän tietolähteilleen, tulevan käsiksi heidän tietoonsa. Siksi minulla oli nyt etulyöntiasema. Samalla tavalla kuin sairaalassa – silloin kun minun luultiin olevan koomassa, vaikka olinkin hereillä – minulla oli ollut salaisuus, joka oli antanut minulle ratkaisevan edun. Vaikka olin taktisesti alakynnessä, minulla oli strateginen etu. Kuin pelaisi shakkia: pitää liikkua ylemmällä tasolla. Silloin pienet marginaaliset edut muuttuvat massiivisiksi.

Karhun siitinluu oli erikseen mainittu karhujahteja järjestävällä nettisivulla. Tämä yksityiskohta sai minut lopullisesti menettämään malttini. Sen lisäksi, että se nosti uroksen naarasta arvokkaammaksi, se myös erikseen mainitsi jotkin karhun osat erityisen haluttaviksi. Ja näin tehdessään se teki karhusta erityisen esineellisen. Karhu ei ole metsästäjille mitään muuta kuin esine. Se on hyödyn lähde. Mutta mitä muutakaan se voisi olla? Kaikki asiat luonnossa ovat vain ihmistä varten. Ne vain odottavat ottajaansa. Eivät ne osaa panna hanttiin. Eikä niiden kuulukaan, koska ne ovat luontoa. Juuri siksi minä olin täällä. Minä olin täällä, ihmisen ja luonnon risteytyksenä, rajapintana, jossa ne voisivat kohdata toisensa. Minä tarjosin kohtaamispaikan, kiasman. Siellä voisimme olla yhtä: minä, karhut ja metsästäjät.

Mikä parasta, sinne emme olleet tulleet vain me, vaan siellä oli myös herra kuolema. Hän oli valmiina toimintaan, ja uskoakseni me kaikki muutkin olimme, tosin metsästäjistä en ollut varma. He eivät tienneet mikä heitä odotti, sen he ansaitsivat. Olivathan hekin olleet valmiita hyökkämäämään karhujen kimppuun näiden sitä arvaamatta. Karhujahteja mainostettiin usein ”kyttäysjahteina”. Jos on valmis alistamaan toisen tämän arvaamatta kyttäyksen kohteeksi, miksi olisi väärin kohdistaa tämä toiminta takaisin samaan suuntaan, mistä se on tullut? Olin valmis antamaan samalla mitalla takaisin niille paskiaisille, joiden mielestä oli täysin ok väijyä ja tappaa puolustuskyvyttömiä eläimiä. Ainoa oikea vastaus tähän oli tehdä myös heistä eläimiä. Ehkä he oppisivat läksynsä, mutta todennäköisesti se olisi liian myöhäistä. He olisivat kuolleita ennen kuin kukaan ehtisi kysyä yhtään kysymystä.

Olin metsässä.

030

Kuten olin olettanut, Marika suhtautui kielteisesti kaikkiin ehdotuksiini siitä kuinka viettäisimme iltaa yhdessä. Tai ei niinkään kielteisesti, vaan pikemminkin hän sivuutti ideani täysin. Kuukausien yhdessä hengailun aikana olin tottunut siihen. Suunnitelmat saattoivat yhtäkkiä vain muuttua. Jos Marikaa huvitti, hän saattoi lähteä kesken romanttisen illallisen johonkin kavereidensa kanssa. Esimerkiksi kerran juuri tilattuamme Chez Dominiquessä hanhenmaksaa ja raparperia, Marika sanoi menevänsä vessaan, mutta lähtikin Espoon Serenan Pacifique-tapahtumaan pulikoimaan lämpimässä vedessä ja juomaan drinksuja tiskijukkien soittaessa taustalla.

Yllättäviä poikkeuksia oli myös – minusta tuntui että se oli Marikan tapa pitää minut arvailemassa. Äiti oli pyytänyt minua jo viikkotolkulla syömään ja halusi kuumeisesti tavata Marikan, josta olin hänelle jonkin verran kertonut. En varsinaisesti vastustellut, mutta en uskaltanut esittää asiaa Marikalle. Lopulta  mainitsin kutsusta pelokkaasti Marikalle ja yllätyksekseni hän halusi lähteä. Hän kuulosti jopa suht innostuneelta. Olin oppinut puhumaan Marikalla tietyllä tavalla. Ainoa tapa onnistua jonkin idean läpiviemisessä oli esittää se välinpitämättömästi, vaikka olisin ollut aivan innoissani siitä. Marika arvosti eniten pidäteltyjä tunteita ja kylmän viileää suhtautumista asioihin. Hän oli jäänainen.

Saavuimme lähijunalla Espoon Leppävaaraan ja otimme juna-asemalta bussin 510 Lintuvaaraan. Vanhempani olivat asuneet siellä jo viisi vuotta, mutta menin silti aina sekaisin katujen kanssa, sillä kaikki Lintuvaaran kadunnimet olivat saaneet inspiraationsa linnuista. Yhden pääkadun varrella oli hemmetisti eri sivukatuja. En ikinä muistanut missä kohtaa jäädä bussista pois. Oliko se Tikankolo vai Tiklinkuja – tiedä häntä, unohdin sen joka kerta.

Minulla oli mukavat vanhemmat. He olivat perinteisen työtätekevän sukupolven arjen harmaannuttamia kasvatteja ja olivat olleet naimisissa jo pian neljäkymmentä vuotta. He asuivat isän vanhempien vanhassa talossa, jonne he olivat muuttaneet Munkkivuoresta kun isänisä oli kuollut 81-vuotiaana sydänkohtaukseen. Ukko teki kuolemaa varmaan viisi vuotta, joten tähän episodiin ei liittynyt sen kummempaa surumielisyyttä. Hän oli aika jääräpäinen vanhus ja tuntui, että ilmassa oli Kummelistakin tuttua ”perintöä odotellessa” -fiilistä. Mummo oli kuollut jo 80-luvulla ollessani pikkukersa. Hautajaisista muistan sen verran, että leikimme serkkuni Tapanin kanssa takkahuoneen kaakelilattialla Matchbox-pikkuautoilla. Kumpaisenkin puvunhousujen polvet kuluivat puhki. Vanhempani olivat raivona. Loppujuhlat sitten hengasinkin farkkushortseissa.

Talo oli 1950-luvulla rakennettu nostalgian ympäröimä puutalo. Siellä tuoksui aidolta vanhanajan kodilta. Puusauna koristi kokonaisuutta. Muutoin alueella asui porukoitani huomattavasti vanhempia eläkeläispariskuntia, mutta pikkuhiljaa vanhemman ikäpolven kuollessa pois alueelle muutti nuorempaa väkeä lisää. Julkisivut olivat useissa taloissa muuttuneet muutaman viimeisen vuoden aikana modernimpaan suuntaan. Kuitenkin käydessäni Lintuvaarassa tuntui kuin olisin mennyt aikakoneella takaisin lapsuuteeni. Vaikka kävin siellä kovin harvoin, se oli minulle tärkeä paikka. Vaikka maailmani oli muuten kylmettynyt, niin Lintuvaara herätti minussa lämpimiä, suloisia tunteita.

Äiti oli tehnyt kotitekoisia lihapullia ja keittänyt perunoita. Tarjolla oli myös Forssan perunasalaattia, raejuustoa ja tuoretta, valkosipulitäytettyä patonkia. Ah, pöytä oli katettu juuri niin kuin olin toivonutkin. Äiti osasi aina vetää oikeista naruista. Ja aivan kuin isäni, minun tapani nauttia ruoasta oli ahmia se nopeasti ja jopa hiukan väkivaltaisesti kurkustani alas. Marika luonnollisesti söi sivistyneesti ja tyttömäisen hitaasti. Hyvä jos hän ei syönyt haarukalla ja veitsellä sitä patonkiakin. Aivan kuin italialaiskokit, äiti lähinnä vain seurasi sivusta muiden syömistä ja otti itse ruokansa vasta kun muut lopettelivat syömistään. Niin perus.

Vanhempani, kuten minäkin, olivat kovia puhumaan ja hiljaisia hetkiä harvemmin tuli heidän seurassaan. Pääpuheenaiheeksi nousi nopeasti minun lapsuuteni. Marika tuntui olevan aidosti kiinnostunut siitä. Hän nauroi äitini jutuille ja otti välillä jopa villiintyneenä osaa keskusteluun. Vaikka minäkin kerroin juttuja, niin koko vierailun ajan pysyttelin silti taustalla tarkkailevassa asemassa. Olin koko ajan hieman hermostunut ja jännitin kuinka tapaaminen menisi, mutta kaikilla tuntui olevan tosi mukavaa. Marika tuli hyvin juttuun porukoitteni kanssa.

Vanhempani olivat mutkattomia ihmisiä. He olivat varmasti päättäneet pitää Marikasta jo ennen kuin olivat edes tavanneet häntä. Heillä ei ollut koskaan ennakkoluuloja mistään asioista. Siinä määrin he erosivat esimerkiksi Arton vanhemmista, jotka olivat viettäneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Pohjanmaalla. Tuntui, että aina jokin asia vitutti heitä. He olivat poliittisesti aktiivisia ja vahvasti vasemmalla. Heidän vuokseen minulla oli hiukan pelokas suhtautuminen pohjalaisiin. Luulen, että helsinkiläisinä äitini ja isäni olivat joutuneet aina tulemaan toimeen niin erilaisten ihmisten kanssa, että heiltä puuttui se tietynlainen jääräpäisyys. Ja he olivat totaalisia kaupunkilaisia. Meillä ei ollut maalla mökkiä eivätkä he vielä nuorempina varmastikaan olleet arvostaneet puusaunaa tai hiukan syrjässä asumista. Heistä oli vain tullut vanhoja. Jossakin vaiheessa tietyt periaatteet vain menettävät merkityksensä. Heidän kohdallaan kaupungissa asuminen oli lopulta ollut täysin yhdentekevää. Minun oli vaikea kuvitella koskaan luopuvani kaupungista ja sen hektisen ihanasta tunnelmasta. Luulen, että tässä kohtaa minä ja Marika olimme samaa maata.

Isäni näytti kalastusvajaansa Marikalle, ja Marika kuunteli kalajuttuja innostuneena. Hän katseli isäni uistinkokoelmaa läpi sillä välin kun äiti kaivoi vanhoja valokuvia olohuoneessa esille. Minä pengoin äidin vanhoja vinyylilevyjä ja laitoin soimaan Led Zeppelinin Houses of The Holylta kakkosraidan, The Rain Songin. Katselimme valokuvia yhdessä äitini ja Marikan kanssa. Kaikki meni juuri niin kuin olin unelmissani kuvitellut. Se oli täydellisen idyllinen ensitapaaminen. Tunnelma oli avoin, rento ja todella maanläheinen. Sen suhteen luotin jo etukäteen vanhempiini. Enemmän minua luonnollisesti olivat mietityttäneet Marikan fiilikset. Mutta hän oli jälleen yllättänyt minut ja tuon koko illan kestäneen vierailun ajan hän oli kuin toinen ihminen. Hän oli keittiön prinsessa, sukujuhlien unelmaminiä ja tuli toimeen loistavasti vanhempieni kanssa. Tuo tapaaminen toi Marikaa vieläkin lähemmäksi minua ja minulle oli fiilis, että tuskin Marikaa oli esitelty kovin monille vanhemmille.

Äiti antoi minulle rahaa ja halasi Marikaa. Tuo hetki liikutti minua enemmän kuin mikään muu asia pitkään aikaan. Päästyämme bussiin Marikan viileys palasi kuvioihin takaisin. Hän oli hetkessä taas oma, kylmempi itsensä. Katsoin haikein mielin kuinka Lintuvaara jäi taakseni ja fiilistelin edelleen niitä lihapullia.

- Oli kyllä tosi mukavaa, tuumasin Marikalle varovasti.

Hän ei vastannut mitään, mutta tulkitsin, että hän oli samaa mieltä. Hän puhui vasta nukkumaan mentäessä seuraavan kerran ja ilmoitti lyhyesti:

- Sä et enää koskaan tapaa vanhempiasi jos multa edelleen pillua haluat, onko selvä? Marika sanoi ja minulta iskeytyivät yllätyksestä ilmat ulos vatsasta.

- J-j-joo, sain änkytettyä ulos enkä voinut käsittää, mutta kuten asiaan kuului, minä en kyseenalaistanut mitään.

- Hyvää yötä, Marika sanoi.

Odotin turhaan selitystä hänen tahdolleen. En nukkunut koko yönä, mutta kuten jo aiemmin olin monesti itselleni asian todennut: olin valmis uhrauksiin ja tämä oli vain yksi uhraus lisää saavuttaakseni Marikan. En halunnut edes ruveta miettimään kuinka hän oli päätynyt tähän ratkaisuun. Hyväksyin Marikan päätöksen ja elämä jatkui.


ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!