maanantai 27. tammikuuta 2014

"Tunsin itseni zombiksi"

III

 © Bambi Vihavainen

039

Arto todella oli kuollut. Minun oli vaikea käsittää, että häntä ei enää ollut. Ei ollut enää hiljaisuutta, jota Arto oli tuottanut. Tai totta kai hiljaisuus oli, mutta se vain oli ilman Artoa. Mitään ei periaatteessa siis ollut hävinnyt, mutta silti minusta tuntui puuttuvan järkyttävän suuri palanen. Olin menettänyt kaiken. Olin menettänyt Marikan, olin menettänyt Arton ja olin menettänyt itseni. Halusin kaiken takaisin. Ensimmäinen askel oli hoitaa itseni kuntoon. Olin kuitenkin liian yksinäinen siihen. Siksi tein yhden tärkeän valinnan heti alkuun: Arto oli kuollut, mutta minulle hän ei ollut hävinnyt. En halua millään tavalla jeesustella, mutta hän eli minussa ja hän tulisi elämään minussa. Tunsin sen hyvin voimakkaasti ja selvästi. Olin löytänyt uuden hengellisyyden Arton kautta – tai, no oikeastaan hänen kuolemansa kautta. Hänestä oli tullut osa minua. Tunsin hänet ajatuksissani. Ajattelin eri tavalla. Syvällisemmin ja rauhallisemmin. Rupesin jopa lukemaan läpi hänen suosikkikirjojaan teos teokselta. Ei se helppoa ollut. Jouduin välillä lukemaan tietyn lauseen monta kertaa läpi ennen kuin ymmärsin, mitä se tarkoitti. Koimme monia oivalluksen hetkiä! Minä ja Arto... kummatkin.

Toinen askel oli Marika. Tästä ikävästä tilanteesta oli tehtävä loppu. Halusin puhua Marikalle ja selvittää asiat. Ei se voinut niin vaikeaa olla, olimmehan molemmat kuitenkin vain ihmisiä. Marikaa oli kuitenkin todella vaikea saada kiinni. Soittaminen, kirjoittaminen tai paikan päällä käyminen eivät onnistuneet. Marikan isällä oli tuttuja tuomareita ja lakimiehiä ja hän oli hankkinut minulle lähestymiskiellon. En ollut uskonut sitä aluksi, mutta kun poliisit olivat tulleet hakemaan minut Marikan rappukäytävästä hakattuani itkien hänen oveaan pari tuntia, en voinut enää paeta todellisuutta. Jouduin kuulusteluihin poliisi-asemalle. Minua pidettiin putkassa pari päivää – niin kauan, että rauhoituin. Se oli vaikeaa. Lopulta tajusin, että minun piti vain pelata heidän peliään päästäkseni pois. Esitin siis rauhallista, ja homma hoitui sillä. Se jopa rauhoitti minua hiukan – rauhallisen esittäminen. Huomasin, että on mahdollista olla rauhallinen kun vain pyrkii siihen. Tämä oli yksi Arton ja hänen kirjojensa kautta mieleeni tullut ajatus. Kai hänelle oli tapahtunut jotain samantyylistä, kun hän oli sinne metsäänkin päätynyt. Olin kuullut hämäriä juttuja siitä, kuinka Arto oli löydetty metsästä tuupertuneena alastomana kuolleen karhun viereen, ja kuinka sieltä oli löytynyt kuolleita metsästäjiä ja hätääntyneitä koiria. Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut. Minusta tuntui, että minä tiesin. Arton kohtalo kuulosti varsin samalta kuin mitä minulle oli tapahtunut Sörkässä ja Marikan koiran näyttelyssä. En epäillyt hetkeäkään, ettei Arto olisi tullut osaksi minua sen meillä riehuneen karhun kautta.

Pidin puheen Arton hautajaisissa. Olin nähnyt hänen vanhempansa joskus vuosia sitten muuttaessamme sinne Sörkän kämppään. Hautajaisissa oli kohtuullisen paljon ihmisiä. Artolla oli runsaasti kavereita – ne, jotka tunsivat Arton, tiesivät kuinka helvetin syvällinen se jätkä oli ja arvostivat sitä. Siellä oli tietysti myös median edustajia, olihan Arto edelleen se hetken aikaa kuuluisa koomapoika; nyt hän oli noussut uudestaan pinnalle. ”Koomapoika kuoli taas” ja ”Koomapoika vihdoin lopulliseen lepoon?” räiskyttelivät iltapäivälehdet. Se oli inhottavaa. Miksi kaikesta piti aina repiä niin rumia otsikoita? Mutta minä en voinut sille mitään. Halusin vain tehdä viimeisen kunnianosoitukseni Artolle.

Hautajaiset pidettiin amerikkalaistyylisesti kirkon pihamaalla. Oli alkusyksyn heleän kaunis päivä, ilmassa oli viileyttä, joka sopi hyvin kuoleman teemaan, jonka tunsin nyt voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Ei kuitenkaan ollut liian kylmä ja pärjäsin hyvin pelkässä puvussa. Se oli Arton hieno Tommy Hilfigerin puku, jonka hän oli ostanut Stockmannin Hulluilta päiviltä. Raukka ei ollut ehtinyt käyttää sitä kuin pari kertaa. Arton vanhemmat eivät halunneet mitään Arton tavaroita, sillä ne toivat kuulemma mieleen liikaa muistoja, eikä heillä ollut toista poikaa, joka olisi tarvinnut pukua. Itse asiassa he taisivat pitää minua nyt Arton korvikkeena, olinhan asunut Arton kanssa pitkään. Arton äiti näytti hajonneen täysin. Toivoin, että puheeni voisi lohduttaa häntä.

Pappi puhui hetken ja virsiä veisattiin. Sitten sain kutsun eteen. Kävelin hieman jännittyneenä sinne ja avasin paperin, jolle olin puheeni kirjoittanut. Järkytyksekseni paperi oli kuitenkin tyhjä. Voi vittu. Improvisoin ensimmäisillä sanoilla, jotka mieleeni tulivat. Puheeni meni näin:

---

Arto oli todella syvällinen tyyppi. Tuntuu, että Arto ei koskaan itse oikein arvostanut sitä niinkään paljoa. Ei sinänsä ihme, koska hän kävi usein niin voimakkaita masennuskausia läpi, että siinä ohessa hän varmaan rupesi jopa hieman inhoamaan itseään. Mietin usein kuinka hienoa olisi ollut, jos sen kaiken syvällisen ajattelun olisi saanut jotenkin tuottoisaan käyttöön. Tuntui usein, että se vain valui pois johonkin eikä kukaan koskaan saanut tietää siitä tai tuntea sitä mitenkään. Artolla olisi ollut niin paljon annettavaa. Mutta kyllä hän pääsi antamaankin. Koomasta herättyään hän ehti tehdä vaikka mitä. Hän keräsi ihmiset puolelleen ja sai heidät asettumaan jonkun asian taakse... sai ihmiset uskomaan johonkin, sai ihmiset heräämään unesta, johon kaikki olivat vaipuneet vielä enemmän kuin Arto konsanaan koomassaan. Artolle herätys oli ollut karhut. Ja hän halusi jakaa sen myös muille. Hieno piirre Artossa oli se, että hän oli aina valmis jakamaan asioita. Hän ei koskaan kieltänyt minua juomasta viskejään tai lainaamasta sänkyään. (”Kielsinhän!” huusi ääni pääni sisällä.) Arto oli hyvä kämppis, sillä hän oli harvoin kotona... tai oikeastaan en tiedä oliko hän siellä vai ei, sillä hän piti useimmiten ovensa kiinni, eikä oikeastaan koskaan puhunut mitään.

Artossa oli kaikkea, mitä hyvässä kaverissa pitääkin olla. Ne ominaisuudet vain tulivat niin harvoin esille. Arto oli tavallaan mysteerinen siinä mielessä. Mutta minusta tuntuu, että se johtui hänen ujoudestaan. Ja se ujous taas varmaankin johtui hänen avoimuudestaan. Tämä kuulostaa ristiriitaiselta, mutta Arto oli niin auki maailmalle aina, että hänellä ei kerta kaikkiaan ollut mitään suojaa sitä vastaan. Arto eli joka hetken täysin avoimena. Siksi asioilla oli niin suuri vaikutus häneen. Arto oli autenttinen, mutta – ristiriitaisesti jälleen – harva lopulta huomasi sitä. Tässä nopeasti etenevässä maailmassa Arto oli ikään kuin jotain, joka oli säilynyt vanhoilta ajoilta. Hän harkitsi asioita pitkään eikä hyppinyt asiasta toiseen kaiken aikaa. Mutta silti tuntuu, että hän ei saanut kunnolla keskityttyä mihinkään. Arto voitaisiin siis tiivistää lyhyesti yhteen sanaan: ristiriitaisuus. Hän oli hyvin vaikea ihminen, siksi kai hän lopulta muuttui eläimeksi. Ette ehkä kaikki ole kuulleet tätä, mutta Arto todella muuttui karhuksi. Siksi hän kuolikin. Hän rupesi elämään juuri niin kuin oli aina halunnut elää: aidosti ja vailla ihmisyyden ja kulttuurin taakkoja.

Arto minun veljeni. Saat paikan minussa. Älä pelkää, minä olen sinun kotisi. Sitä sinä aina halusit, kotia. Löysit sen nyt. Älä pelkää...

---

En tiedä oliko puoletkaan puheestani ollut totta, mutta ainakin lopusta olin varma. Ihmiset vaikuttivat liikuttuneilta, jopa Seiskan toimittaja puhkesi kyyneliin. Arton äiti tuli kiittämään minua hautajaisten jälkeen, mutta hän itki niin voimakkaasti, ettei saanut sanaa suustaan ja kasteli Arton puvun läpimäräksi. Hän kaatui matkalla autolle ja taisi taittaa ranteensa jotenkin ikävästi. Ei jäänyt epäselväksi, mistä Arto oli perinyt voimakkaan tunteellisuutensa. Hänellä taisi olla sama ongelma kuin äidillänsä: molempien sisällä velloi hirvittävä määrä tunteita, mutta he eivät osanneet tai uskaltaneet ilmaista niitä. Sitten ne purkautuivat välillä ulos voimakkaasti.

Katsoin kun Arto laskettiin maahan. Käydessäni läpi Arton kirjahyllyä olin törmännyt toinen toistaan kummallisempiin teoksiin. Yhdessä kirjassa kerrottiin ruumisarkuista, joihin oli asennettu mekanismi siltä varalta, että haudattu ihminen ei olisikaan kuollut. Arkkuun johti ilmanvaihtojärjestelmä ja arkussa makaava pystyi ilmoittamaan maan päälle jos olikin hengissä. Kuolleena haudatuksi joutuminen oli niin paha pelko, että siitä keksittiin tehdä tuottoisaa liiketoimintaa. Nämä arkut eivät kuitenkaan ilmeisesti toimineet kovin hyvin. Idea on kyllä sinänsä aika hullu. Mutta kaikella voi tehdä rahaa. Joten miksi ei hassuilla ruumisarkkuideoilla?

Lehdet putoilivat Arton arkun päälle, vaikka oli vasta elokuu. Oli ollut todella kuuma ja lyhyt kesä –elämä näytti yllätyksensä. Nyt Arto muuttuisi osaksi luontoa. Uskoin, että hän oli tyytyväinen. Hänen taistelunsa oli nyt taisteltu. Minunkin elämäni oli kokenut suuren käännekohdan; olin käynyt siellä, missä Arto nyt oli. Sillä jos unohdetaan kaikki puheet tulemisesta osaksi luontoa ja niin edelleen – niin helvettiin se jätkä kyllä varmasti oli joutunut. Kaiken sen jälkeen mitä olimme tehneet, ei minullakaan varmaan ollut enää hirveästi toivoa. Musta helvetti. Rupesin taas miettimään sitä, mutta karistin sen saman tien pois mielestäni. Halusin toimia mahdollisimman hyvin ja parantaa asioita niin paljon kuin se vielä oli mahdollista – siksi olin tullut tänne Arton hautajaisiinkin puhumaan. Olin kuitenkin edelleen kokonainen ihminen. Minulla oli tehtävää ja annettavaa. Kaikki se antaminen, mitä Artolta oli jäänyt kesken – minä voisin toteuttaa sen. Arto, yhdessä me selviäisimme.

Katselin taivaalle ja näin ylitse lentävän kurkiauran. Linnut pakenivat kylmyyttä. Minä olin lopettanut pakenemisen. Olin valmis kohtaamaan kaiken. Sekä itseni ulkopuoliset että minussa olevat asiat.

Karhun hyökkäyksestä aiheutuneet jalkavaivani eivät olleet vieläkään parantuneet kunnolla. Kääntyessäni poistuakseni haudalta jalassani oleva syvä haava aukesi. Kipu ei ollut viiltävää tai pistävää, vaan repivää: vanhoja haavoja revittiin kirjaimellisesti auki. Tajunnan menettäminen ja aistien kadottaminen olivat assosioituneet tähän jalkakipuun niin voimakkaasti, että aloin voida pahoin merkittävissä määrin. Oksensin ja horjuin yrittäen jotenkuten säilyttää tasapainoni. Olin niin sekaisin, että en edes jaksanut oksentaa kunnolla, vaan oksennusta valui suustani pitkin Arton Hilfiger-pukua ja Björn Borg -kenkiä. Yritin epätoivoisesti huitoa ja potkia oksennusta pois vaatteilta ja kengiltä – eihän vainajan asun sotkeminen ollut sopivaa. Hätäpäissäni potkiessani ja horjahdellessani onnistuin potkaisemaan viereiseen hautakiveen kipeällä jalallani. Muutaman haudan päässä oli mummo, joka näki tämän. Kenties hänen reaktionsa oli täysin ymmärrettävä: mustiin pukeutunut nuori mies hoipertelee hautausmaalla, hänen suustaan valuu nestettä ja hän potkii hautakiviä – sehän on tietysti aineissa oleva saatananpalvoja hajottamassa hautuumaan rauhaa epäpyhällä kivien potkinta -rituaalilla. Näytti kuin mummo olisi nuorentunut usella kymmenellä vuodella – niin paljon suuttumusta ilmeisesti herätin hänessä.

- Sinä senkin perkeleen mesenaatti! mummo huusi.

Se nosti kävelykeppinsä ilmaan ja hyökkäsi kimppuuni. Tuskin se mitään kovin vakavaa hyökkäystä tarkoitti tehdä, kunhan hermostui vaan. Ei se varmaan edes nähnyt kovin pitkälle eteensä. Säikähdin silti pahasti, horjahdin ja kaaduin selälleni. Takanani ei kuitenkaan ollut maata vaan Arton hauta, joten putosin sinne. Putoamisesta oli ilmeisesti tulossa minulle tapa. ”PAM!” kuului kun takaraivoni iskeytyi Arton arkkuun – se oli tietysti tehty jostain helvetin kalliista ja kovasta jalopuusta, niin kuin se Arton ovikin.

- Mihinkäs se kriminaali hävisi? kuulin mummon ihmettelevän haudan yläpuolella.

Olin iskun voimasta kyvytön huutamaan ja kuulin vain kuinka mummo lähti hiljaa köpöttelemään pois.

- Taisi painua sinne minne kuuluikin, kuulin hänen höpisevän itsekseen.

Hän oli oikeammassa kuin arvasikaan. Samalla tunsin kuinka en pystynyt enää pitämään itseäni tajuissani pidempään.


Heräsin siihen kun hautaan alkoi tippua maatavaraa. Luiskahdin alas arkun päältä ja tömähdin sen viereen haudan pohjalle. Lisää maata satoi koko ajan päälleni. Oli turha huutaa, sillä vaikka olisin pystynytkin siihen, ei maata lastaavan kauhakuormaajan ääneltä olisi kukaan kuullut mitään. Aloin hukkua maahan enkä päässyt ylös. Huomasin, että arkun alle oli jäänyt hieman tyhjää tilaa. Kiitos Arton vanhemmille ökyhintaisen ja -kokoisen arkun hankkimisesta. Ryömin nopeasti arkun alle juuri ennen kuin valtava maamassa hautasi alleen sen kohdan, jossa olin äsken ollut. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman” – Raamatun sanat kaikuivat päässäni. Tässä minä olin: elävältä haudattuna. 

Muistin Kill Bill -elokuvan ja kuinka Uma Thurmanin hahmo hakkaa tiensä läpi arkusta, jossa hänet on haudattu. Minulla oli kuitenkin se ongelma, että en ollut arkussa vaan arkun alla. Vaikka siis pääsisin sen pohjasta läpi, olisi vielä arkun kansi edessä! Tämä kävisi jo haasteesta, sillä jos mestari Pai Mein opissa ollut kungfu -taistelija selvisi juuri ja juuri yhdestä kerroksesta, niin kaksi olisi jo varsinainen saavutus. Lisäksi arkun sisällä joutuisin tervehtimään entisen kämppikseni ruumista. Päätin kuitenkin yrittää. Keskityin ja muistelin miten tämä oli elokuvassa tapahtunut. Laitoin oikean käteni sormet suoriksi arkun pohjaa vasten ja puristin ne sitten nyrkkiin. Keskitin kaikki voimani käteeni ja annoin mennä. Huusin kivusta ja silmästäni vierähti spontaani tuskan kyynel. Katsoin arkkua, siinä ei ollut jälkeäkään. Lyöminen ei siis onnistunut. En ollut koskaan ollut kamppailulajien harrastaja. Sen sijaan olin käynyt uimassa, olin aina pitänyt uimisesta. Olimmehan käyneet Yrjönkadullakin, tuolla hieman liian pitkien katseiden temppelissä. Markku jopa kutsui minua hyljepojaksi. Absurdi idea tulvahti mieleeni: voisin kenties uida maan läpi. Sen enempää epäröimättä lähdin yritykseen. Kokeilin kaikkea: rintaa, vapaa-uintia, jopa perhosta ja selkää, mutta en päässyt kovin nopeasti eteenpäin. Aloin jo vaipua epätoivoon kun kuulin äänen vierestäni. Se oli Arton ääni.

- Hei jätkä järki käteen, kaivat vaan ittes ulos, katos nyt tästä näin.

Sitten Arto näytti miten homma toimi. Hän kauhoi maata käsillään ja ryömi edelläni ylöspäin. Hän näytti aivan myyrältä, siltä tsekkiläiseltä animaatiohahmolta, Krtek:ltä. En saanut sanottua mitään, yritin vain jotenkuten pysytellä perässä. Tämä tuntui yhtä aikaa aivan älyttömältä ja täysin uskottavalta – Arto oli noussut kuolleista vain pitääkseen minut hengissä. Tämä todisti minulle, että hänestä todella oli tullut osa minua, ja että minulla oli jokin tarkoitus; minun aikani ei ollut vielä tullut. Jouduin karhuhyökkäyksen ja koiranäyttelyn tapaan jälleen taistelemaan hengestäni toden teolla – vaikka Arto oli auttamassa, maan läpi kaivautuminen ei todellakaan ollut helppoa. Käteni olivat pian aivan verillä ja meinasin useaan kertaan menettä tajuntani. Arto kuitenkin kannusti minua kaiken aikaa eikä antanut minun luovuttaa.

- Sinulla on tehtävä Timo, sinulla on tehtävä! hän hoki korvani juuressa, vaikka ääni vaikuttikin tulevan jostain kaukaa.

Luulin jo – jälleen kerran – viimeisen hetkeni koittaneen, kunnes tunsin raikkaan ilman kosketuksen ylös kurottavan käteni iholla. Maan pinta! Taistelin viimeiset sentit ylös ja rojahdin tuoreen maakerroksen päälle lopen uupuneena. Taisin saman tien nukahtaa siihen. Herätessäni Arto oli tietysti hävinnyt, aivan kuin Obi-Wan Kenobin haamu Tähtien sodassa. Tämä ei yllättänyt minua yhtään – se kaveri osasi aina häipyä paikalta kun sitä tarvittiin. Aloin pikku hiljaa kyllästyä näihin Arton jatkuviin kuolemiin ja katoamisiin, henkiinheräämisiin ja palaamisiin. Mutta täytyi myöntää, että tällä kertaa hän oli pelastanut minut. Vaikka itse hän oli minut tähän sotkuun myös saattanut – ilman häntä en olisi tullut hautausmaalle ja joutunut elävältä haudattavaksi. No jaa, pääasia että olin hengissä. Nousin vaivalloisesti ylös maasta. Oli aika suunnata kotiin, piti laittaa Arton puku pesuun. Sehän voisi suuttua, jos palauttaisin puvun tämän näköisenä.

Lähdin hoipertelemaan ulos hautausmaalta. Arton hauta oli hautausmaan perimmäisessä nurkassa, joten minun piti kävellä koko masentavan mestan läpi: kuolleita joka puolella. Tunsin itseni zombiksi. En ollut koskaan ymmärtänyt hautausmaan merkitystä. Sinne laitetaan kuolleiden ihmisten ruumiit. Sehän on aivan älytöntä. Kyllähän jokainen ymmärtää, että ruumis on vain ruumis. Mitä sillä nyt sinänsä tekee? Ehkä nekrofiliaa… Marika… Nekrofiliafantasiani keskeytyivät, kun näin toiset hautajaiset. Ne olivat Rönkän, sillä tunnistin Kirstin suruasusta huolimatta. Olin aina pitänyt Kirstistä, hän oli mukavan, luotettavan ja perusiloisen oloinen tyyppi. Kirstissä oli yllättävää voimaa, olihan hän saanut Rönkänkin lopulta aisoihin. Hauska yksityiskohta oli se, että koko talo oli kuullut mitä Kirstin ja Rönkän välillä oli tapahtunut. Kirstin paha, tai tässä tapauksessa varsin hyvä tapa oli aivan hillitön juoruaminen. Juuri hänen kaltaisensa erityisen kiltit naiset tuntuivat harrastavan sitä. Ehkä se oli tapa purkaa muuten hieman vajaaksi jäävää tunne-ilmaisua.

Hoipuin Rönkän hautajaisyleisön joukkoon. Olin niin sekaisin, että menin istumaan eturiviin Kirstin viereen. Siinä oli sopivasti yksi tyhjä paikka. Kirsti huomioi minut, mutta ei reagoinut saapumiseeni mitenkään. Hän oli liian kiireinen pyyhkiessään jatkuvana norona valuvia kyyneleitään. Nämä olivat kunnon pohjalaiset hautajaiset, sillä Rönkähän oli Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, ja kaikki hänen sukulaisensa olivat paikalla uskolliseen pohjalaistyyliin. Rönkän suku oli melkoisen suuri, ja sen lukumäärä oli moninkertainen Kirstin sukulaisiin verrattuna. Nämä olivat sivistyneempiä helsinkiläisiä, joten heidän olemuksensa ei muutenkaan ollut niin tilaavievä kuin pohjalaisten isäntien. Macho-energian läsnäolo oli käsinkosketeltavaa ja jossain määrin pelottavaa. Olin aina luullut, että pohjalaiset miehet olisivat olleet vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä. Jollakin tavalla, joskin junttimaisesti, Rönkän sukulaiset toivat kuitenkin mieleeni Kummisetä-elokuvat. Ne olivat tummahiuksisia ja vakavakasvoisia äijiä. Se oli pelottavaa. Pelottavuuteen saattoi vaikuttaa sekin, että jo tässä vaiheessa ilmassa leijui vahvahko viinan haju. Koskenkorvaa, veikkailin.

Juuri kun olin päässyt istumaan, seurakunta nousi ylös veisaamaan virttä. Olin aina ollut hyvin vaikuttunut siitä kuinka voimakkaasti virrenveisuussa s-kirjaimet toistuivat. Nyt vaikutelma ei ollut aivan yhtä vahva, sillä ulkoilmassa ei ollut samanlaista akustiikkaa kuin kirkon massiivisten seinien sisällä. Kirsti ei pystynyt kyyneliltään laulamaan lainkaan. Yritin lohduttaa häntä veisaamalla itse sitäkin voimakkaammin, vaikka en osannut sanoja. En usko, että kovin moni muukaan niistä välitti, kunhan hoilasi mukana, luomassa tunnelmaa. Sehän virsien veisaamisessa varmaankin on se pointti: yhteisen ja yhteisöllisen tunnelman luominen, ei niinkään minkään huikean laulusuorituksen tekeminen. Virret olivat yksi tapa saada ihmiset kokoontumaan yhteen ja kokemaan yhdessä olemisen merkityksellisyys. Se oli vain auttamattoman vanhanaikaista. Ketä enää nykyään kiinnostivat virret Youtuben ja Spotifyn aikakautena? Jopa MTV oli jo vanhentunut – saatika sitten virret!

Virren jälkeen istuimme taas alas. Jostain syystä tunsin vastustamatonta halua halata Kirstiä. Hän vaikutti niin raukalta. Halasin häntä ja tajusin samalla, että olin edelleen yltä päältä hiekassa ja oksennuksessa. Kirstiä se ei kuitenkaan haitannut, vaan hän halasi takaisin voimakkaasti. Itku voimistui hetkeksi hieman. ”Kaikki on okei”, höpöttelin Kirstin korvaan. Olin oppinut aika hyväksi naisten lohduttajaksi, sillä usein tytöt saivat kaiken maailman itkuraivarikohtauksia. Minulla oli pitkä historiani vaikeiden parisuhteiden taistelijana, joten tyttöjen lohduttamisesti oli tullut toinen luontoni, se oli lähes automaattista. Samalla kun lohdutin Kirstiä, näin papin katsovan minua ja sanovan:

- Kirstin sisarenpoika näyttääkin saapuneen. Hänen kanssaanhan olimme sopineet, että hän pitää puheen täällä tänään hautajaisten lopuksi. Rakas Pekka-Juhani, nouse toki tänne ylös ja jaa kanssamme mitä tunnet tällä raskaalla, mutta niin Jumalaa lähellä olevalla hetkellä.

Tyrmistyin niin, etten saanut sanottua mitään. Kirsti tuskin tajusi mitä tapahtui, hän vain jatkoi itkemistään. Hetken aikaa oli hiirenhiljaista. Työnsin Kirstin varovasti irti itsestäni ja nousin ylös. Kävelin hitaasti ylös lavalle. Pappi katsoi asuni kuntoa hieman kummissaan, mutta ei sanonut mitään. Käännyin puhujakorokkeella yleisöön päin ja katselin heitä hetken. Kaikki mustissa, naiset itkivät ja miehet olivat kylmähkön vakavia ja hieman humaltuneita. Kaivoin tottumuksen vuoksi puhepaperin taskustani ja kas, tällä kertaa se oli tekstiä täynnä. Korjasin kurkkuani ja aloin puhua:

---

Rönkä oli hieno mies, vaikka kerran kusinkin sen auton päälle. Tai myönnetään, tuli se tehtyä varmaan useammankin kerran. Ymmärrätte varmaan. Miettikää itsenne köyhäksi nuorukaiseksi, joka joutuu joka päivä katsomaan kotipihallaan jonkun möhömahaisen pohjalaisäijän ökyautoa. Hermothan siinä menee... perkele. Mutta kerran se oli sisällä siellä autossa ja vei minut kostoksi saunaan. Se oli mehevä reissu, tuotti varmasti iloa äijälle. Se juotti minut täydelliseen oksennuskuntoon ja häipyi paikalta. Perhanan äijä. Ja sitten sen piti vielä mennä lyömään sitä karhua.

Monelle Rönkä oli varmasti tuttu, mutta monelle myös uskoakseni aika etäinen. Eihän kukaan edes tiedä sen etunimeä! Se oli vaan Rönkä. Vaimon nimi on Kirsti, mutta äijä itse on Rönkä. Herra Rönkä, jonkinlainen patriarkaalinen jäänne. Mutta hieno mies silti.

Rönkän saavutuksista on mainittava ainakin pesäpallon Suomensarjan voitto vuodelta 1968. Rönkä ei kuitenkaan koskaan ollut mikään suurten saavutusten mies, vaan pikemminkin arjen uuttera puurtaja, työläismuurahainen. Hän kipusi työssään kiinteistö-alalla pikku hiljaa menestyksekkääseen asemaan ja tuli varsin varakkaaksi. Epäonnekseen hän sattui kuitenkin ostamaan asunnon Kalliosta ja vieläpä Sörnäisistä. Tietäähän sen mitä siitä seuraa – naapuriksi tulee aina joku, joka tekee elämästä helvettiä. Tässä tapauksessa ne olimme minä ja kämppikseni Arto. Soitimme musiikkia kovaa ja pyrimme tekemään mahdollisimman vaikuttavia panoääniä. Homma tepsi yleensä, ja usein seinän takaa alkoi kuulua todella vihaisen kuuloista pohjalaista kiroilua. ”Perkele, perkele!” Se oli mahtavaa.

Tästä voisi päätellä, että suhteeni Rönkään olisi ollut jotenkin vihamielinen, mutta tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Välillämme vallitsi kaikesta huolimatta jonkinlainen selittämätön lämpö. Ehkä Rönkä piti minua ja Artoa jollain tavalla hieman kuin omina poikinaan, sillä omasta takaa ei heitä ollut hänelle siunaantunut. Rönkä oli juuri sen koulukunnan äijiä, jonka piti saada poikalapsi ja sitten kasvattaa tästä retveä isänmaan puolustaja tai urheilijanuorukainen. Niin ei suinkaan käynyt. Kuulin kerran kun Rönkä ja Kirsti keskustelivat hyvin vakavaan sävyyn ja tuli ilmi, että Rönkä oli hedelmätön. Äijä ei voinut saattaa raskaaksi Kirstiä, tai ketään muutakaan naista. Tämä oli ilman muuta kova pala Rönkälle. Äijähän sekosi siitä moneksi kuukaudeksi. Tai itse asiassa taisi seota loppuelämäkseen. Sen jälkeen se sinne autoonkin muutti. Kummallista, että se tuli niin myöhään esille, ehkä vaihtoehdon harkitseminen ei ollut tullut mieleen. Ymmärrettävää kyllä, eihän kukaan mies varmaan haluaisi kuulla olevansa kykenemätön lisääntymään. Erityisen kova pala se on varmasti kuitenkin vanhan liiton äijille, jollainen Rönkä oli. New School -jäbät voivat helpommin kehittää jotain muuta ajateltavaa, heidän maailmansa on niin paljon laajempi.

Rönkän ajatukset liikkuivat aika paljon akselilla koti-uskonto-isänmää-työ-viina-penkkiurheilu-perhe. Näistä hänen elämänsä tukipilareista useampikin oli kärsinyt kovasti, joten ei ihme, että päässä rupesi vippaamaan. Rönkä on meille kaikille esimerkki elämän laaja-alaisuuden haltuunottamisen edullisuudesta. On sitä vaikeampi hukkua, mitä enemmän meressä kelluu tavaraa, josta voi ottaa kiinni. (Olin hyvin vaikuttunut omasta kaunopuheisuudestani.)

Tulen juuri edellä mainitun Arton hautajaisista. Tiiviistä porukasta Sörkässä ei siis ole jäljellä enää muita kuin minä ja Kirsti. (Tässä kohtaa iskin silmää Kirstille. Hän hymyili.) Olen oppinut kuoleman korjatessa satoaan huomaamaan elämän rajallisuuden. Arto olisi varmasti puhunut jostain filosofista tässä vaiheessa – Heideggerista ensimmäiseksi (Mitä ihmettä minä oikein selitin?), siitä, kuinka ihmisen elämää määrittää ensisijaisesti rajallisuus, ja kuinka ihmiselämä suuntautuu aina kuolemaa kohti (?). Tämä suuntautuminen kohti kuolemaa on kuitenkin hirvittävän masentavaa. Pidänkin enemmän Arendtilais-Cavareromaisesta lähetymistavasta, jonka mukaan ihmiselämä on kyllä rajallista, mutta rajallisuus määrittyy ensisijaisesti syntymän, ei kuoleman kautta. Tämä antaa ihmiselle liikkumavaraa ja voimaa paljon enemmän kuin kuolemaan suuntautuminen. (En ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä olin puhumassa.)

Rönkä ei ollut todellinen ihminen. Tarkoitan tällä sitä, että kukaan ei tiennyt millainen hän oikeastaan oli. Hän oli vain kuvaus pohjalaisesta äijästä. Sellaisen voi löytää kirjoista tai kuulla jonkun puhuvan siitä. Rönkä täytti tämän roolin mitä parhaiten. Mutta kuka hitto Rönkä oli? Sitä emme saa koskaan tietää, koska äijä on kuollut ja kuopattu. Hyvästi Rönkä. Kiitos.

---

Järkytyksekseni rupesin itkemään hervottomasti. Sanani olivat ainakin minulle itselleni olleet täysin käsittämättömiä. En tiennyt oliko kukaan muukaan ymmärtänyt mitään. Pappi tuli taluttamaan minut pois lavalta. Hänen hienoon valkoiseen asuunsa tarttui multaa ja oksennusta Arton puvusta. Romahdin maahan ja kyyneleet sokaisivat näköni täysin.

Kirsti tuli kiittelemään minua. Muut katselivat kummissaan ja sain aika vihaisiakin katseita. Taisivat olla Rönkän vähäisiä ystäviä. Tai ehkä ne olivat sukulaisia. Kukaan ei puhunut mitään, joten varmaankin sukulaisia. Kai heidän kuului jotenkin roolinsa puolesta näyttää vihaisilta, vaikka tuskin he olivat koskaan mitään erityisen lämpimiä tunteita edesmennyttä äijää kohtaan tunteneet. Kirsti otti minua kädestä kiinni ja sanoi:

- Timo, voit milloin tahansa tulla vierailulle.

Hän antoi suukon minun poskelleni ja lähti kävelemään hitaasti muun saattueen mukana. Pohjalaisten hautajaisten huippuhetki oli vielä edessä. Hautajaiskahvit. Ja äijillä oli varmasti lisää niitä kossupulloja mukana, joten niissä kekkereissä tulisi ilo olemaan ylimmillään. En ollut itse ihan siinä kunnossa, joten päätin yrittää toistamiseen hautausmaalta poistumista.


ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

maanantai 20. tammikuuta 2014

"I < 3 Dogs"

© Bambi Vihavainen


038

Suuri päivä lähestyi. Marikan ja koiran näyttely. Minun oli vaikea valmistautua näyttelyn oikeaan teemaan, sillä menin tietysti katsomaan ensisijaisesti Marikaa, enkä mitään koiria. Edes Marikan koira ei kiinnostanut minua erityisemmin. Itse asiassa se ärsytti minua, sillä tuntui, että se oli vienyt Marikan viimeisetkin lämpimät tunteet minua kohtaan – hän ei tarvinnut enää minua heiluttamaan häntääni, sillä hänellä oli nyt oikea koira siihen hommaan. Tunsin itseni idioottimaiseksi Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tin -kappaleen kuvaamaksi raukkeliksi.

Halusin silti valmistautua tulevaan koitokseen. Siksi siirryin virtuaalimaailmaan ja menin nettiin opettelemaan miten koiranäyttelyt oikein sujuvat. Sain pikaisella selauksella jonkinlaisen kuvan niistä.

Selvisi, että koiranäyttelyt ovat väenpaljouden tapahtuma. Väenpaljous tässä tapauksessa koskee sekä ihmisiä että koiria. Tämä voi olla koirille vaikeaa, sillä ne eivät ehkä ole tottuneet suureen määrään ihmisiä ja muita koiria. Siksi omistajan kannattaa pysyä rauhallisena, sillä ihmisen hermostuneisuus tarttuu myös koiraan. Tiesin, että ainakaan tässä mielessä Marikalla ei ollut hätää. Hän nimittäin oli aina niin helvetin rauhallinen – vaikka tilanne meni kuinka sairaaksi, Marika pysyi silti aina kylmän viileänä – paitsi tietysti hermotessaan minulle. Olin varma, että koira oli myös koulutettu olemaan rauhallinen. Ei se saisi pahempaa kyykytystä mistään muualta kuin Marikalta. Olin varma myös siitä, että Marika oli opiskellut koiran kouluttamisen niin hyvin, että osasi olla koiralle tarvittaessa lämmin, saavuttaa sen luottamuksen ja luoda sille hyvän luottamuksen itseensä. Marika osasi manipuloida. Jos hän osasi manipuloida kaikki ympärillään olevat ihmiset tuntemaan itsensä vähempiarvoisiksi, niin takuulla hän saisi yhden koiran uskomaan, että se oli kaikkia muita koiria ylempänä. Marikan koira oli epäilemättä alfa.

Marikan koira kilpailisi pentuluokassa. Siinä olevien koirien piti olla 7–9 kk:n ikäisiä. Oli niin Marikan tapaista tarttua asiasta heti kaksin käsin kiinni. Koira ehti täyttää juuri 7 kuukautta ennen näyttelyä. Se olisi sen ensimmäinen koitos. En epäillyt koiran menestymismahdollisuuksia, mutta minua hirvitti ajatus siitä, että se parka epäonnistuisi. Silloin Marikan raivolla ei olisi mitään rajoja. Marika säilyttäisi täydellisen tyyneytensä koko sen ajan kun olisi näyttelyssä, olisi varmasti jopa ystävällinen ja onnittelisi kilpailijoitaan menestyksestä. Mutta kun hän pääsisi ulos ja pois katseiden ulottuvilta, sitten räjähtäisi. Hän todennäköisesi hakkaisi koiran kuoliaaksi. En halunnut, että koiralle kävisi niin pahasti; en halunnut, että sille kävisi niin kuin minulle oli käynyt. Halusin pelastaa sen, jos se suinkin olisi mahdollista.

Näyttelyn itse tarkoitus on tietysti kehään meneminen. Se onkin mielenkiintoinen rituaali. Marikan kannalta hyvä puoli oli se, että pentuluokka arvostellaan ensin, eli hänen ei tarvitsisi odottaa kauaa. Marikan kohdalta tilanne olisi selvä jo aamupäivällä, ennen kuin viralliset kilpaluokat pääsisivät käyntiin. Vain pentuluokan urokset arvostellaan ennen narttuja, sillä jokaisessa luokassa urokset arvostellaan aina ensin. Pentuoluokka eroaa muista luokista siten, että siinä ei käytetä laatu- vaan kilpailuarvostelua. Koirat saavat kukin kirjallisen arvostelun ja ne laitetaan paremmuusjärjestykseen. Tämä kohta kiehtoi varmasti Marikaa aivan suunnattomasti. Hän halusi palavasti nähdä oman koiransa numeron listan ykkösenä. Koirat kutsuttiin numeroiden, ei nimien perusteella, joten ei haitannut, että Marika ei varmaan vieläkään ollut antanut koiralleen nimeä. Se oli vain koira. Ja se symboloi kaikkia ihmisiä jotka Marika oli alistanut koiran asemaan.

Jokaisella koiraluokalla toistuu sama rituaali. Aluksi tuomari juoksuttaa kaikki luokan koirat vastapäivään kehän ympäri. Koira on esittäjän vasemmalla puolella, jolloin tuomari näkee sen hyvin. Sen jälkeen jokainen koira tulee vuorollaan tuomarin eteen tarkasteltavaksi. Ensin sitä tarkastellaan kokeilemalla: koiran rakenne tarkastetaan tunnustelemalla, purenta katsotaan ja uroksilta tarkastetaan kivekset. Koiran tulee tietysti sallia nämä tutkimukset. Seuraavaksi koiraa juoksutetaan tuomarin edessä. Saatetaan tehdä suoria tai kolmiomaisia juoksuratoja. Tämän jälkeen tuomari antaa tuomionsa.

Pystyin hyvin helposti kuvittelemaan Marikan keskelle tätä kaikkea. Haaveilujen aika oli kuitenkin nyt ohi. Otin 9-ratikan Pasilaan Helsingin Messukeskukseen, tällä kertaa jopa oikeaan suuntaan. Käteni hikoilivat. En ollut muistanut ladata matkakorttiani. Tarkastajat tulivat ratikkaan ja annoin mukisematta henkilötietoni. Halusin vain päästä Messukeskukseen ja 80 euroa oli kovin pieni hinta siitä. Kiitin tarkastajia ja astuin ratikasta ulos. Siinä se oli. Messukeskus. Se kohosi suurena ja uhkaavana edessäni, kuin joku hemmetin Nooan arkki, joka on kuitenkin täytetty pelkillä koirilla. ”Se ei ole mitään muuta kuin rakennus”, yritin sanoa itselleni. Minun oli kuitenkin vaikea uskoa tätä. Minusta se vaikutti olevan jotain paljon enemmän kuin rakennus. Sen muodot muistuttivat minua Marikasta. Tuintui kuin arkkitehti olisi miettinyt vain tätä hetkeä suunnitellessaan tuota pytinkiä. Pelkkä tieto siitä, että Marika oli tuossa rakennuksessa, sai ihoni nousemaan kananlihalle ja hengitykseni muuttumaan epätasaiseksi. Marika. Marika.

Onnuin kohti Messukeskusta. Vasen jalkani oli kai murtunut säärestä ja muutamasta muustakin kohdasta sen karhu-pako-vaate-köysi-tiputuksen vuoksi. Onnekseni olin huono arvioimaan etäisyyksiä. Roikkuessani vaateköydestä olin luullut tiputuksen olevan kymmenen metriä kun se todellisuudessa olikin ollut vain kolme metriä. Vasen jalkani oli kokenut joka tapauksessa aika kovan tällin. Yritin hoitaa sitä kaiken maailman kylmägeeleillä, mutta ei niistä mitään apua ollut. Kaikessa turhautuneisuudessani kokeilin jopa maistaa sitä. En suosittele. Olin kuitenkin kohtuullisessa kunnossa toisin kuin Rönkä, jota Kirsti-vaimo tulisi suremaan lopun elämäänsä. Raukka. Ja raukka karhu. Totta kai se lopetettiin sen välikohtauksen vuoksi. Minulla oli ollut onnea enkä voinut käsittää kuinka olin selvinnyt niiden pillereiden yliannostuksesta ja karhun hyökkäyksestä niin vähillä vammoilla. Edelleen oli epäselvää mistä se karhu oli asuntoomme tullut, mutta en jaksanut ajatella asiaa. Se tuntui vain luonnolliselta jatkumolta elämäni tarinaan, joka oli karannut täysin raiteiltaan. Hulluus oli muuttanut seuraani pysyvästi, ja aloin jo pitää sitä jonkinlaisena ystävänäni.

Kävelin Messukeskukseen sisälle. Tämä oli sen verran tärkeä tapahtuma minulle, että olin jättänyt tekemättä sellaisen aloittelijan virheen kuin liian myöhään tulemisen. Yleensä minulla oli ongelmia olla ajoissa paikalla, mutta tiesin, että Messukeskukseen tuli aivan älyttömät jonot, joten kannatti olla ajoissa – olin ollut täällä kerran DigiExpossa ja silloin olin jäänyt jonon jatkoksi.

Ostin lipun ja kävelin hitaasti aulaan. Hengitin syvään ja katsoin ympärilleni. Oikealla oli erilaisia näyttelytiloja, mutta oli suunnattava vasemmalle, mikäli halusi nähdä varsinaisen päätapahtuman, koiranäyttelyn. Kävelin hieman horjahdellen, täydessä paniikissa eteenpäin kohti yläkertaa, kohti sitä, mikä vaikutti tuholtani. Päässäni soi Al Greenin How Can You Mend a Broken Heart? Se on hieno biisi, jossa Greenin herkkä, mutta voimakas ääni pääsee kunnolla oikeuksiinsa.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin astuessani koiranäyttelyalueelle, oli valtaisa haukkumisen määrä. Koirat näyttivät olevan todella innoissaan. Ne haistelivat toisiaan ja juoksivat toistensa perässä. Tämä oli varsinaista hulabaloota, vaikka samalla kaikki näytti olevan kontrollissa. Ilmassa leijui kuitenkin pahaenteinen tuoksu – tai ehkä se oli vain koirien ulosteiden hajua. Minulla oli pahat aavistukset. Mieleeni tuli se hetki kun olin istunut apein mielin sukupuolitautiklinikalla.

Keskittymiseni koirien rellestämiseen ei kuitenkaan ollut täydellistä, sillä etsin koko ajan katseellani Marikaa. Halusin kuumeisesti nähdä hänet, vaikka samalla pelkäsin ihan pirusti. Nyt oli vain säilytettävä rauhallisuutensa ja kaikki menisi hyvin. Ei mitään sekoamiskohtauksia tai muuta vastaavaa. Rauhassa vaan… Sitten näin hänet. Siellä hän oli. Koiransa kanssa. Marika-näyttely, johon koira oli hänet tuonut. Olin jo huutamassa Marikalle kun tajusin, että vielä ei ollut oikea hetki lähestyä häntä, vaikka tuskin sellaista hetkeä enää koskaan tulisikaan. Piilouduin nopeasti pylvään taakse ja seurasin Marikaa katseellani. Tuolla hän menee, ajattelin ja katselin häntä kaihoisasti kuin  ujoin mahdollinen yläastepoika. Näin kuinka koira kääntyi minua kohti, aivan kuin se olisi tunnistanut tutun hajun. Ei se kuitenkaan voinut olla mahdollista, täällä oli niin paljon erilaisia hajuja aivan sekaisin, sitä paitsi etäisyyttä välillämme oli ainakin 20–30 metriä.

Samalla kuulutettiin Marikan pentuluokka alkavaksi. Vajaa parikymmentä bichon frisétä lähti jolkottelemaan kehässä vastapäivään. Kaikki meni seremonian mukaisesti. Minulla tuli auttamatta mieleen se Disneyn piirretty, missä karhut keräävät roskia innoittavan happyjazz-musiikin tahtiin. Marika juoksi koiransa oikealla puolella. He näyttivät toimivan hyvin yhteen: koira vaikutti selvästi luottavan Marikaan ja Marika, no Marikasta ei luonnollisestikaan voinut sanoa mitään. Hän oli läpitunkematon kuten aina. Kun he juoksivat siinä yhdessä kehää ympäri, en voinut olla ajattelematta, että minun olisi pitänyt olla tuo koira. Minun olisi pitänyt olla tuossa narussa Marikan johdettavana. En ollut enää edes koiran arvoinen.

Marikan koira oli kaunis. Sen turkki oli hyvin hoidettu ja trimmattu viimeisen päälle. En epäillyt hetkeäkään Marikan hoitaneen kaiken kunnolla. Se näkyi. Nopealla tarkastelulla noista pennuista ehkä korkeintaan pari kolme voisi tarjota Marikan koiralle kunnollisen vastuksen. Itse asiassa, ei niistä olisi mitään vastusta. Muut pennut olivat pentuja – Marikan koira oli vereslihalle asti koulittu merijalkaväen sotilas, jonka ilmekään ei värähtäisi vaikka sen jokainen kynsi revittäisiin yksitellen irti. Marikan koira oli kone.

Yhteisjuoksun jälkeen koirat menivät yksitellen tuomarin eteen. En ollut tajunnut, että noin pienten koirien kohdalla oli yksi erikoiselementti. Koirat nimittäin nostettiin pöydälle, josta niitä oli helppo tarkastella. Se näytti hyvin hauskalta. Lähdin hivuttautumaan lähemmäksi, jotta näkisin tapahtumat paremmin. Laitoin lippalakin päähäni, jotta Marika ei tunnistaisi minua. Olin ostanut sen varta vasten tätä varten. Siinä luki: ”I <3 Dogs”. Ei mitään kovin omaperäistä, mutta toimivaa silti. Lippa oli tavallista pidempi ja toisin kuin lapsuusaikanani, en ollut käyristänyt lippaa puoliympyrän muotoon. Pysyin lippalakkini sisällä piilossa ja turvassa.

Olin niin innoissani siitä, että pääsisin seuraamaan Marikan toimintaa aivan läheltä, että unohdin katsoa eteeni. Astuin koirankakkaan. Olinkin lukenut, että näin saattaisi käydä. Osa koirista voi olla hyvin hermostuneita ja ne saattavat laskea alleen. Kimpaannuin, sillä tämä osui erittäin epämukavaan hetkeen – Marikan vuoro oli pian tulossa. ”Perkele!” huusin Rönkän muistoa kunnioittaen kovaan ääneen ajattelematta sen kummemmin. Vieressäni oleva pieni espanjanvesikoira säikähti pahanpäiväisesti. Se vinkaisi ja lähti juoksemaan pakoon niin nopeasti, että hihna irtosi omistajan kädestä. ”Anteeksi!” yritin huutaa, mutta ei siitä mitään apua ollut. Säikähtänyt espanjanvesikoira sai muissa koirissa aikaan jonkinlaisen ketjureaktion, ne alkoivat haukkua ja mekastaa entistä enemmän. Kakofonian taso nousi hetkessä kattoon. Hiivin hiljaa poispäin tapahtumien keskipisteestä.

Kova mekastus ei tuntunut häiritsevän kehän tapahtumia. Tuomarit olivat varmaan tottuneet tällaiseen. En uskaltanut katsoa taakseni vaan piilouduin kehän vieressä olevan tavattoman lihavan miehen viereen. Se oli hyvä paikka. Tästä minua eivät näkisi niin Marika kuin espanjanvesikoiran omistajakaan. Ainoa ongelmani oli, että lihava mies mutusteli valtavaa hodaria, ja siitä valui sinappikurkkusalaattia päälleni. En kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään, sillä en halunnut aiheuttaa uutta kohtausta. Päätin olla hiljaa ja kestää, hodaritahrat olivat kuitenkin pieni hinta maksettavaksi siitä, että sain olla näin lähellä Marikaa.

Marikan vuoro tuli. Hänen koiransa numero huudettiin, mutta hän ei liikkunut. Mitäs tämä oli? Sen täytyi johtua siitä, että Marika ei kuullut numeroa. Hänellä oli välillä ongelmia kuulonsa kanssa, se taisi johtua siitä, että hän oli kuunnellut iPodia helvetin kovalla koko pienen ikänsä. Kerran olin huutanut kaksi tuntia ikkunan alla ennen kuin Marika oli tullut avaamaan. Tosin se oli saattanut johtua siitäkin, että hän ei ollut vain jaksanut tulla alas minun takiani, tai että häntä oli ärsyttänyt tai että hänellä oli ollut jokin kriittinen blogipäivytys kesken. Joka tapauksessa nyt Marika ei reagoinut, vaikka hänen koiransa numero huudettiin varmaan jo kolmannen kerran. Tämä oli minun syytäni. Hitto, että pitikin astua siihen kakkaan.

Vaikka en pelännytkään Marikan raivoa, sillä eihän hän voinut tietää kuka oli syypää kasvaneeseen mekkalaan, pelkäsin silti hänen epäonnistumistaan. Se oli jotain, mitä ei vain voisi tapahtua. Tuntui, että sellainen ei sopisi maailman järjestykseen tai olemukseen. Marikan epäonnistuminen olisi kuin maa olisi lähtenyt kiertämään kuuta tai aika olisi lähtenyt liikkumaan taaksepäin. Sellaiset tapahtumat vaativat jotain täysin ennennäkemätöntä toteutuakseen. En uskaltanut edes ajatella, mitä Marikan epäonnistumisesta voisi seurata. Ehkä koko maailmankaikkeus romahtaisi. Ehkä kaikki voittaisivat lotossa ensi viikolla. Riski oli liian suuri, minun oli estettävä mahdottoman tapahtuminen. En paniikissa keksinyt muutakaan kuin hypätä kehään. Vedin lippalakin entistä syvemmälle päähäni ja juoksin kehän läpi ja pidin älämölöä. Hypin laukka-askelilla ja viuhdoin käsiäni kuin lintu. ”LAA, PGUU, HYY!” huutelin. Sain selvästi kehähenkilökunnan häiriintymään. Mieleeni tulivat futismatseissa joskus esiintyvät alastonjuoksijat. Ehkä tämä oli tarpeeksi. Juoksin suoraan ulos koko hallista.

Tajusin vasta juostuani vessaan piiloon, että nyt en näkisi Marikan esiintymistä. Sinkouduin välittömästi aivan uudelle paniikin tasolle ja toimin täysin vaistonvaraisesti – kuin koira konsanaan. Riuhtaisin lukitun vessakopin oven auki ja potkaisin siellä pytyllä istuvaa miestä polvella kasvoihin. Ehkä hän kuoli, ehkä vain menetti tajuntansa, nyt ei ollut aikaa jäädä selvittämään sitä. Riisuin nopeasti hänen vaatteensa ja laitoin ne päälleni: nyt minua ei ainakaan heti tunnistettaisi, vaikka jouduin lippalakista luopumaankin. Juoksin takaisin halliin ja pääsin juuri näkemään kun Marikan koira nostettiin pöydälle. Hyvä. Heillä oli mennyt hieman aikaa välikohtauksesta selviämiseen, ja Marika oli tällä kertaa kuullut numeronkin. Marikan koira näytti ilmiselvästi hieman hämmentyneeltä. Se ei ollut varmasti tottunut tällaiseen väenpaljouteen saatika tapahtumien vyöryyn. Toivottavasti jatkossa kaikki menisi hyvin. Kunhan Marika säilyisi rauhallisena, niin koirakin saisi emännästään tukea. Ja Marikaa ei saanut hämmentymään millään, joten ei hätää.

Tuomari katseli juuri Marikan koiran hampaita. Yritin hivuttatutua taas vaivihkaisesti lähemmäksi. Lähestyin kehää tällä kertaa toiselta puolelta, näin vältin myös lihavan hodarimiehen. Pääsin kehän reunalle juuri kun tuomari tarkasteli Marikan koiran rakennetta. Silloin tapahtui jotain uskomatonta. Ehkä tämä oli kohtalon pilaa sen vuoksi, että olin juuri estänyt mahdottoman tapahtumisen. Todennäköisesti se oli kuitenkin vain sattumaa, johon yhdistin oman tarinani. Sillä ei ole väliä, sillä joka tapauksessa tämän jälkeen kaikki meni ruhtinaallisen mahtipontisesti päin helvettiä.

Marikan koira tunnisti minut. Se katsoi aivan selvästi suoraan kohti minua. Yritin siirtää katseeni pois, mutta se oli liimaantunut koiran nappisilmiin. Hiton koira, kuinka se oli söpön näköinen. Tuli ikävä sitä aikaa kun olin asunut sen ja Marikan kanssa.

Koira näytti hätääntyvän lisää tästä uudesta hämmennyksestä lyhyen ajan sisällä. Se katsoi paniikinomaisesti Marikaan hakien tästä tukea. Marika oli kuitenkin myös huomannut koiran katseen suunnan ja seurasi sitä. Pahin oli tapahtunut, Marika näki minut. Hän sai yllättävän näkyvän raivokohtauksen ja hänen suustaan näytti purkaantuvan spontaani ”vittu!”, ”vitun paska!” tai jotain vastaavaa. Hän näytti raivostuneelta eläimeltä – tätä Marika ei olisi halunnut blogissaan näyttää. Koira säikähti ilmiselvästi tästä lisää, sillä sen tärkein tuki ja turva, Marika, oli nyt jotenkin tolaltaan; koirat ovat hyvin valppaita havaitsemaan omistajiensa tunteita. Koiran hermot alkoivat pikku hiljaa pettää. Tuomari huomasi myös tämän ja kysyi Marikalta jotain, varmaankin, että oliko koiralla taipumusta säikkyiseen käyttäytymiseen tai että oliko se heikkohermoinen. Marika vastasi jotain ja tuomari katsoi häntä hieman kummastuneena.

Minun olisi ollut takuulla parempi siirtyä, poistua koko Messukeskuksesta ja palata itsemurhayritysteni pariin, mutta olin jähmettynyt paikoilleni. Pysyin Marikan ja koiran huomion keskiössä. Ehkä aiheutin juuri tietynlaisia muistoja koirassa. Ehkä toin sen mieleen sen alkuajat Marikan luona: sen kuinka se oli aina pelästynyt minua tullessani käymään. Nyt näin sen silmissä sen samaan ilmeen, joka sillä silloin oli ollut: epämääräisen innostuksen, hämmennyksen ja pelon yhdistelmän. Ja sitten, ennen kuin ehdin tehdä mitään, katastrofi tapahtui ja kaikki räjähti käsiin.

Tuomari tarkasteli juuri koiran häntää. Hän nosti sen ylös ja tutki käsillään sen rakennetta. En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka surutta koiria esineellistettiin näissä kinkereissä. Missikilpailut eivät olleet mitään tähän verrattuna. Marikan koiraparka ei kestänyt enää. Kaikki pikku hiljaa kasautunut hermopaine purkaantui kun tuomari kävi sen takapuolen alueen kimppuun. Minun olisi pitänyt tajuta se ja keskeyttää tilanne, mutta en pystynyt edes liikkumaan.

Vanha vaiva teki paluun ja koiralta lensivät anaalit suoraan tuomarin kasvoille. Tuomari alkoi huutaa täyttä kurkkua, enkä ihmettele, sillä tunsin tuon hajun erittäin hyvin. Koko kehähenkilökunta ryntäsi katsomaan mistä oli kyse, ja yleinen hämmennys valtasi paikan. Kenties hetki sitten tapahtunut välikohtaus oli jäänyt kytemään ja tarvittiin vain uusi kipinä sytyttämään se ilmiliekkeihin, tai sitten se vain lähti etenemään yhdestä koirasta toiseen kulovalkean tavoin, mutta joka tapauksessa pian kaikki oli aivan sekaisin. Koirat tempautuivat irti omistajistaan, juoksentelivat ympäriinsä ja kakkivat joka puolelle. Ihmiset alkoivat menettää koirien lisäksi hallinnan myös itsestään.

Joku puri minua jalkaan. Se oli se sama espanjanvesikoira, jonka aiemmin olin säikäyttänyt. Se raukka oli tullut kostamaan. Hätistäessäni sitä pois minua lyötiin kasvoihin. Se oli Marika. En ollut koskaan nähnyt häntä niin vihaisena. Se oli pelottavaa. Marikalla oli pimeä puoli – siis sen normaalin pimeän puolen lisäksi. Olin nähnyt siitä häivähdyksiä silloin tällöin, esimerkiksi silloin kun hän hakkasi sitä animeteiniä vasaralla naamaan. Nyt näin sen ensimmäistä kertaa toden teolla. Se oli kammottavaa – mutta en voinut silti olla hymyilemättä, niin onnellinen hänen näkemisestään olin. Samalla lailla kuin hän aiemmin oli yhdistynyt mielessäni jumaluuteen, hän yhdistyi nyt saatanaan. Hänen päänsä päälle kohosi valtava liekki, tulimyrsky.

- Minähän sanoin, että sinä et saa enää nähdä minua! Marika huusi aivan punaisena raivosta.

Hän toi mieleeni Bilbon Taru sormusten herrasta, kun tämä himoaa sormusta takaisin itselleen. Apua! Tämä oli niin pelottavaa, että jähmettynyt ruumiini sai kun adrenaliinipiikin. Lähdin juoksemaan pakoon kuin antilooppi leijona perässään. Törmäsin kuitenkin välittömästi valtaisaan koirien virtaan. Kuin vauhkoontunut karjalauma preerialla Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvassa, niitä tuli joka puolelta. Yritin väistellä, mutta niitä oli liikaa. Menetin tasapainoni ja raahauduin koirien mukana. Ainakin pääsin poispäin Marikasta. Koiria täytyi olla satoja, ja ne kaikki olivat menettäneet vähäisenkin koiranjärkensä. Pikkukoirat näyttivät hulluinakin söpöiltä, mutta isot koirat olivat todella pelottavia. Mukana oli dobermanneja, rotweilereita, irlannin susikoiria, amerikan akitoja ynnä muita rotevampia koiruleita. Ja kun ne saivat jalat alleen niin se oli menoa se.

Homma alkoi muuttua hurjaksi. Näin kuinka isommat koirat pistelivät pienempiä poskeensa ja kuinka ihmiset epätoivoisesti vetivät hihnoista, joissa osassa oli ehkä irtonainen koiran pää kiinni, useimmissa ei sitäkään. Ihmiset juoksentelivat koirien tavoin ympäriinsä ja kävivät toistensa kimppuun. Infernaalinen väkivalta täytti koko hallin. Koirien haukuntaan ja murinaan yhdistyi ihmisten kiljunta ja kiroilu; tuhovimma oli ottanut kaikki valtaansa. Yksi kehätuomareista oli ottanut bichon frisé -paran talutushihnasta kiinni ja käytti sitä moukarin tavoin hyöketessään toisten ihmisten ja koirien kimppuun. Muut bichon frisét huomasivat tämän ja kävivät joukolla tuomarin kimppuun. Näin kuinka ne hyppäsivät yhtä aikaa tuomarin päälle ja söivät tämän elävältä. Osalla ihmisistä oli vielä järki tallella ja he näppäilivät kännyköitään soittaakseen hätänumeroon. Mutta sitten huomasin, että he ottivatkin vain kuvia ja videoita tapahtumista ja lisäsivät niitä Facebookiin, Youtubeen, Instagramiin ja muualle. Verilöyöy tallentui reaaliaikaisena nettiin. Seuraavana päivänä koko netin suosituin video olikin ”Bloodbath in Helsinki Exhibition & Convention Centre”.

Minä en voinut osallistua väkivaltaan, sillä koin itseni ulkopuoliseksi siitä. Minä olin aiheuttanut sen, en ollut osa sitä. Tosin kukaan ei tiennyt tätä, joten jouduin torjumaan useita minuun kohdistuneita hyökkäyksiä. Aistini olivat herkkinä ja saavutin eläimellisen raivon, jonka avulla puolustauduin jopa kahta hurjapäistä karjalankarhukoiraa vastaan. Koirat kävivät yhdessä kimppuuni, ja vaikka toinen saikin iskettyä hampaansa käteeni, onnistuin silti potkaisemaan toisen sivummalle ja taltuttamaan toisen painamalle sen maahan. Olin kuin Arto, joka oli muuttunut karhuksi. Kuvittelin itseni pelätyksi Akakabutoksi japanilaisessa Hopeanuoli-animaatiossa. Siinä ihmiset yrittävät taistella koiriensa avulla hulluja tappajakarhuja vastaan. Sen tunnuskappaleessa lauletaan: ”Vimma vie eteenpäin, kirkkaana leiskuu veri, ja syntymän syy selviää”. Tyypillinen japanilaisen kulttuurituote: aivan älytön idea, mutta mahtava toteutus.

Luulin jo selvinneeni, kunnes näin Marikan lähestyvän minua. Jähmetyin jälleen paikalleni enkä kyennyt tekemään mitään; tuntui kuin kaikki ympärilläni olisi hidastunut ja hävinnyt. Katseeni muuttui valokuvaustermillisesti ilmaistuna bokeh-katseeksi. Näytti, kuin olisin tarkastellut Marikaa 85 mm. valokuvausputken ja f/1.4 aukon läpi. Ympäristö hänen takanaan sumentui, vain hän näkyi terävästi. Katsoessani vielä tarkemmin huomasin, että vain hänen rintansa näkyivät tarkkoina, jopa hänen korvansa ja hiuksensa olivat jo hieman sumeammat. Valokuvausopettajani olisi ollut ylpeä tästä näystä. Marikan rinnat ja kasvot olivat tahriintuneet verestä äärimmäisen esteettisellä tavalla. Hän ei ollut koskaan näyttänyt näin kauniilta. Tämä ympäristä oli kuin luotu Marikalle. Hän oli ottanut toisen korkokengän (hän todellakin käytti korkokenkiä myös juostessaan koiransa kanssa) jalastaan. Sen terävän piikin kohdetta ei ollut vaikea arvata. En halunnut enää paeta. Ymmärsin, että oli liian myöhäistä. Olin pitkään halunnut tuhoutua, ja nyt sen hetki oli vihdoinkin tullut.


Marika oli siinä. Marika. Tunsin hänen tuoksunsa. Kaikkien satojen koirien tuottamien tuhansien voimakkaiden hajujen seasta tunsin hänen tuoksunsa. Se oli sama kuin aina ennenkin. Massiivinen. Kaiken lupaava. Rajaton. Ihana. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Otin Marikan syliini ja itkin. Hän rimpuili irti ja kohotti kätensä iskuun. En pelännyt. Mitä piti tapahtuman, se tapahtuisi. Olin valmis kuolemaan.

Juuri samalla hetkellä kun Marikan isku lähti, hänen söpö pikku bichon frisénsä hyppäsi syliini. Ehkä se tunnisti minut ja halusi tulla tekemään tuttavuutta, ehkä se vain näki emäntänsä minun päälläni ja halusi tulla mukaan leikkimään, tai ehkä se vain himoitsi vaatteiden vaihdosta huolimatta minussa eittämättä edelleen olevaa sinappikurkkusalaatin sulotuoksua. Korkokengän korko lävisti pikkuisen koiran kuin veitsi voin. Punainen veri levisi valkoiselle karvalle. Se oli hirveää. Marika ei näyttänyt kuitenkaan erityisemmin välittävän siitä, mitä koiralle oli tapahtunut, pikemminkin häntä harmitti, että isku ei ollut osunut minuun.

Hän ei ehtinyt kuitenkaan tehdä toista yritystä, sillä ympärillemme alkoi sadella tölkkejä, joista purkaantui ulos harmaata savua: kyynelkaasua. Alta aikayksikön kaikki hallissa olivat toimintakyvyttömiä, niin koirat kuin ihmisetkin. Poliisi haki kaikki ulos. Spektaakkeli oli ohitse.


ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

maanantai 13. tammikuuta 2014

"Latailin niitä seksikuvia ihan vitun kauan!"

© Bambi Vihavainen

037

Syöksähdys mustaan helvettiin – ja takaisin. Jotain iskeytyi selkääni niin kovalla voimalla, että se tuntui rintakehässäni asti. Kuvittelin kestäväni kipua hyvin, mutta tämä oli liikaa. Silmiini nousivat kyyneleet ja tajuni meni. Kipu palautti minut kuitenkin nopeasti todellisuuteen.  Kaikki oli sumeaa ja tuntui kuin joku olisi tehnyt reiän selkärankaani. Pyyhin silmäni. Sumeaa. Pyyhin uudestaan ja edelleen sumeaa. Kaikki oli hahmotonta ja hiukan harmaata. En saanut henkeä. Pahaa hajua, mutta ihan erilaista kuin masennukseni aikana. Vastenmielinen oksennus syöksähti hulluuden vimmalla sisältäni ulos. Sitä lensi ympäriinsä. Sitten kuului kauheaa meteliä ja karjuvaa huutoa, mutta se ei ollut minun huutoani – se ei ollut ihmisen huutoa.

Avasin silmäni ja näin taas. En täysin selvästi, mutta tarpeeksi hyvin. Marika-taideteokseni, kuten myös tietokoneeni näyttö, kirjoituspöydän tuolini sekä suuri osa verhoistani olivat kaikki valkoisen oksennuksen peitossa. Oksennus oli täynnä pillereitä. Makasin kuin lapsi silmät kyynelissä keskellä huonettani sikiöasennossa. Näytti aivan kuin luotijuna olisi juuri ajanut huoneeni lävitse.

Nousin vaivalloisesti ylös ja yritin hoippua ulos huoneestani. Kompastuin heti ylös noustuani Arton akustiseen kitaraan, jolla olin äänittänyt Marikalle rakkauslauluni. Astuin kaikukopan lävitse. Puu repesi viiltäen jalkapohjaani ison haavan ja kitaran kaula halkesi. Nylonkielet singahtivat kuin kuusi pientä ruoskaa sääreeni. Jos selkääni oli sattunut aiemmin, nyt minua sattui jalkaan sitäkin enemmän. Suurin murheeni oli kuitenkin se kauhea ääni, joka kuului Arton huoneesta.  Pääsin ulos huoneesta kahdesta kohtaa vertavuotavan jalkani kanssa. Onnuin kohti Arton huonetta ja avasin oven. 

Siellä se oli huoneen uloimmassa nurkassa. Karhu pisteli tuusan nuuskaksi Arton kirjahyllyä. Tolstoi, Dumas, Aristoteles, Nietzsche, Baudrillard ja Waltari, kaikki saivat kyytiä. Suurmiesten ajatukset leijailivat kirjaimellisesti ympäri huonetta puhumattakaan itse hyllystä. Karhun kämmen lävisti hyllyn tasot aivan kuten Daniel ”Karate Kid” Caruso isot jäälohkareet. Tuntui, että pelkkä karhun ärjyminen sai huomattavaa tuhoa aikaan. En ehtinyt ajatella oliko näkyni totta vai ei. Tiesin vain, että minun oli paettava. Karhu oli huomannut minut ja lähestyi minua uhkaavasti. Sen suu oli ammollaan ja se päästi ulos loppumatonta parkaisua. Jokainen barbershop-kuorolaulaja olisi ollut kateellinen tuosta väkevästä kiertoilmahengityksestä. Paiskasin oven kiinni ja kaaduin selälleni. Kipuni siirtyi takaisin selkään. Kaiken kaaoksen ja pelon keskellä en kuitenkaan niinkään tullut ajatelleeksi kipua. Olin kauhuissani.

Karhun käpälä tuli oven läpi, vaikka se oli tammesta valmistettu ja hiton painava. En voinut käsittää sen voimia. Oliko karhu todellakin näin voimakas eläin? Eikö se tuntenut kipua ollenkaan? Siinä otuksessa oli jotakin epäinhimillistä jopa eläimeksi. Mikä omituisinta, se tuoksui Arton Lagerfeld-partavedeltä. Makasin edelleen selälläni ja työnsin itseäni jaloillani kohti omaa huonettani henki hapatuksissa. Olisin noussut jaloilleni jos olisin kyennyt, mutta olin niin sekaisin että en osannut. Herätessäni kokema voimakas isku selkääni, oikean jalkapohjani viiltohaava sekä pahasti säärtäni raadelleet kitarankielet olivat toki haittatekijöitä, mutta pahinta oli se, että olin edelleen lääkkeistä sekaisin. En nähnyt kunnolla eteeni ja minua pyörrytti. Mesikämmen rupesi hakkaamaan Arton huoneen ovea hurjalla temmolla niin, että hyvin nopeasti se irtosi saranoistaan ja kaatui jalkojeni juureen. Sitten se otti tassuillaan kiinni ovesta ja rupesi hakkaamaan sitä palasiksi seinää vasten. Ovikello kilisi ja Rönkä huusi oven takana perkelettä. Ryömin nopeasti huoneeseeni ja suljin oven. Tartuin oksennuksen peittämään puhelimeeni ja näppäilin epähuomiossa hätänumeron sijaan ”122”. Hätääntyneenä sitä tekee luonnollisesti virheitä. Ihmettelin miksei kukaan vastaa kunnes lopulta tajusin soittaa oikeaan hätänumeroon.

Karhu pisti paskaksi edelleen eteisen puolella Arton ovea ja oli kai unohtanut minut hetkeksi. Rönkä  jatkoi huuteluaan käytävän oven takana, mutta en saanut sanoista selvää. Hätänumeron toisessa päässä nainen kyseli nimeäni ainakin viisi kertaa ennen kuin tajusin sanoa mitään.

- Täällä on karhu... se on tosi iso, pysyin jotenkuten sanomaan kunnes menetin puhekykyni taas hetkeksi.

- Minne mun oikein pitäisi soittaa? Se tulee tuon helvetin oven läpi pian!

- Rauhoittukaa, voin ohjata puhelun eläinsuojelu...

Siis se lortto ihan oikeasti sanoi niin. Katkaisin puhelun. Ei minulla ollut nyt aikaa jollekin pohtivalle keskustelulle siitä, mikä olisi eläimen oikeuksien kannalta paras keino ratkaista tämä tilanne. Se olisi ollut enemmän Arton heiniä. Aika oli loppumassa. Karhu saattoi tulla hetkenä minä hyvänsä oven läpi, enkä uskonut, että selviytymismahdollisuuteni olisivat silloin kovin suuret. 

Ryömin ikkunan luokse ja kampesin itseni istumaan polvilleni. Katsoin alas ikkunasta. Tiputtautuminen ei ollut mahdoton ajatus. Jos olin selviytynyt Lauttasaaren sillalta mereen hyppäämisestä ilman minkäänlaista kipua, oliko mahdollista hypätä kovalle maalle satuttamatta itseään? Kolme kerrosta oli aika paljon ja talon vieressä ei ollut edes puuta, jonka sekaan olisin voinut hypätä kuten John Rambo First Blood -elokuvassa. Olin satimessa.

Eteisestä kuului lisää mekkalaa, jotakin ihmeellistä pärinää, aivan kuin jonkinlaisen poran ääntä. Niin kuin ovia olisi pirstottu enemmänkin. Ehkä otso oli päätynyt vessaan ja teki tuhoaan siellä. En halunnut kuitenkaan tarkistaa asiaa. Onnistuin nousemaan ylös ja siirsin kamaa oven eteen esteeksi, että karhun olisi vaikeampi päästä sisälle huoneeseeni. Yritin tehdä sen mahdollisimman hiljaa, niin että karhu ei seuraisi ääniä jotka tässä tapauksessa johtaisivat minun luokseni.

Avasin vaatekaappini ja levitin sieltä kaikki mahdolliset paidat, housut, sukat ja bokserit lattialle. Rupesin sitomaan niitä kiinni toisiinsa niin nopeasti kuin pystyin. Päätin rakentaa köyden alas käyttämällä vaatteita hyväkseni. Lapsellinen ideahan se oli, mutta jos solmut olisivat tarpeeksi tiukkoja, se voisi onnistua.

Karhu alkoi koluuttaa oveani. Se oli siis tehnyt tarpeeksi tuhoa muun asunnon suhteen ja oli valmis siirtymään minun huoneeseeni. Olin aina pitänyt karhua söpönä eläimenä, mutta nyt mielipiteeni oli muuttunut kertaheitolla. Miksi sillä jalolla eläimellä oli niin sietämätön tuhoamisen halu? Olin joskus kuullut, että karhut ovat tosi fiksuja eläimiä, mutta tämä mesikämmen oli menettänyt järkensä.  Sidoin housuja kiinni pitkähihaisiin paitoihin ja solmukohdat vielä ekstrapaketoin sitomalla sukkia niiden päälle kiinni. Arviolta minulla oli noin viisi metriä vaatteita sidottuna toisiinsa kiinni. Kiinnitin toisen pään lämpöpatteriin (jopa siinä oli hiukan oksennusta). Heitin vaateköyden ikkunasta ulos enkä edes katsonut kuinka pitkälle kohti maata se ulottui. Hyppäsin köyden jatkoksi ja liu’utin itseäni alaspäin. Samassa tietokoneeni näyttö ja keskusyksikkö lensivät peräkkäin ikkunasta ulos. 

- Voi vittu, ei voi olla totta, latailin niitä taustakuvia ihan vitun kauan! huusin aivan hermona.

Minua odotti jälleen uusi suurempi murhe kuin tietokoneeni, kovalevyni ja siellä olleet seksikuvat. Vaateköyteni oli jäänyt liian lyhyeksi. Katsoin alaspäin ja tiputusta oli vielä ainakin kymmenen metriä. Uskaltaisinko hypätä? En voinut katkaista koipeani, koska halusin Marikan ja hänen koiransa näyttelyyn. Sisältä kuului pelottavaa kiljumista – sitten rysähdyksiä ja kovaäänisiä tömähdyksiä. BUM BUM! Katsoin ylös ja mietin kuinka kauan jaksaisin roikkua siinä toivossa, että karhu läkähtyisi, lopettaisi riehumisensa ja rupeasi nukkumaan. Typerä ajatus. En ollut epäröivää tyyppiä, kuten olin aiemmin huomannut itsemurhayritysteni parissa. Päästin irti ja tipuin.

   ***

Rönkä istuskeli nojatuolissaan ja vietti mukavaa iltapäivää. Hän luki Hesarista Fingerporia ja naureskeli sarjakuvalle, joka kertoi tehtaan johtajasta. Yleensä Rönkää ei kiinnostanut lukea Hesaria, mutta hänen vaimonsa Kirsti tilasi sitä. Rönkä oli perinteinen, etelä-pohjalainen jääräpää, joka edelleen tilasi Ilkkaa ja lueskeli mitä kotiseudulle kuului. Eivät häntä helsinkiläisten ”hömpötykset” kiinnostaneet. Rönkän jääräpäisyys oli kokenut kolauksen kun vaimo oli pistänyt äijän ulos moneksi kuukaudeksi. Vaimo oli ottanut hänet takaisin kotiin, mutta ei se ihan niin helposti ollut käynyt. Rönkä oli joutunut anelemaan aivan kuten Timo monesti Marikan kanssa. Oli Rönkä aiemminkin ollut ongelmissa vaimonsa kanssa, mutta oli selvinnyt siitä yleensä kukkien ostamisella. Tällä kertaa kukat eivät enää olleetkaan riittäneet sovinnon tekemiseen. Rönkä oli joutunut ryömimään Kirstin jalkojen juureen ja rukoilemaan itku silmässä armoa, aivan kuten Irwinin Ai ai ai kun nuori ois -kappaleessa.

”Ja tästä ei sitten puhuta kellekään”, Rönkä oli myöhemmin vaatinut kun Kirsti oli ottanut hänet takaisin. Kirsti oli vannonut, että heidän suhteensa ei kuulunut kenellekään muulle kuin heille, mutta oli kuitenkin kertonut ystävättärilleen tapahtuneesta. Kaikki olivat olleet ylpeitä kuinka vuosien jälkeen hän oli vihdoin saanut miehensä kuriin. Kirsti oli lopulta kyllästynyt Rönkän lyhyeen pinnaan puhumattakaan tämän vahvoista ennakkoluuloista helsinkiläisiä kohtaan; hänen luonteensa oli vaatinut suoristusta. Se selitti, miksi Rönkä tosiaankin luki nyt Hesaria. Siitä ei voitu olla varmoja, oliko Fingerpori oikeasti Rönkän mielestä hauska, vai nauroiko hän vain, koska halusi vakuuttaa Kirstin siitä, että oli uusi mies. 

Oli miten oli, heidän suhteensa oli kunnossa, ja vaikka Rönkä ei välttämättä sitä ympäristölleen halunnutkaan myöntää, niin hän oli ylpeä itsestään. Hän huomioi vaimonsa paremmin kuin vuosiin ja vältti kiivastumista. Hän jätti jopa penkkiurheilun, koska se sai hänet tarpeettoman helposti raivon partaalle. Hän halusi antaa Kirstille enemmän kuin ennen, koska tahtoi korjata asiat paremmalle mallille.

Kaiken tämän onnen kukoistuksen keskellä naapurista rupesi kuulumaan kauheaa meteliä. Seinät kolisivat. Jopa lattia tärähteli. Se siitä. Rönkä kiivastui oitis ja menetti malttinsa totaalisesti.

- Mitäs perkelettä? Rönkä totesi ja nousi salamannopeasti nojatuolistaan ylös.

- Mistä tuo meteli oikein tulee? Kirsti kyseli huolissaan.

- No, mistäköhän... nuo helevetin klopit keksiny taas jotaki tuola.

- Pitäisikö sun mennä katsomaan, mikä siellä on vialla... ettei vaan jotakin riitaa olisi... se on niin kurjaa kun nuoret riitelee...

- Paskan riirat, non hulluja ja tämä saa loppua ny tähän paikkahan, Rönkä totesi ja kaivoi komerosta esille pesäpallomailan.

- Nyt keitti jumalauta!

- Tarvitko sä nyt sitä mailaa kuitenkaan? Kirsti kyseli huolestuneen näköisenä ja silitti heidän yhteistä, iänikuisen vanhaa ja huomattavan lihavaa kissaansa.

- No, pakkoha sitä jollaki pitää puollustautua. Ties mitä siel on vastas, Rönkä sanoi eikä takuulla tiennyt kuinka oikessa oli.

Hän lähti tuskanhiki otsallaan, naama punaisena ja hengitys astmaisesti vinkuen kohti Timon ja Arton kimppakämppää. Hän paineli ovikelloa useammankin kerran ja huusi perkelettä. Tuloksetta. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän laittoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

- Siel on joku saatanan elään, Rönkä kuiskasi itsekseen ja samassa karhun tassu löi oveen niin kovaa, että se täräytti Rönkältä kuulon oikeasta korvasta pois.

Piiiiiiiiiiiiiip. Rönkä piteli sydämestään kiinni ja tuupertui lattialle polvilleen. Hän toisteli hengästyneenä mielessään lempilausettaan: ”Mä en oo luovuttaja”. Hän oli pikkupojasta lähtien halunnut olla isänsä kaltainen jatkosodan sankari, mutta ajat olivat olleet hänelle epäsuosiollisia. Suomi ei ollut tarjonnut hänelle koskaan sotaa. Ei pienintäkään sellaista. Rönkä otti tukea seinästä ja nousi takaisin jaloilleen. Jos Rönkä ei ollut sotasankari, niin ainakin hän oli kotirintamamies. Ei ehkä aina niin onnistunut sellainen, mutta ainakin vankkarakenteinen ja rehellinen suomalainen mies, jonka hetki oli vihdoinkin koittanut. Rönkä laski pesäpallomailan kädestään nojaamaan seinää vasten, juoksi yhden kerroksen alemmas ja soitti Tervalaisten ovikelloa. Oven avasi noin Rönkän ikäinen mies.

- Nyt on hätätilannes, onko sulla se piikkauskone täälä? Rönkä kysyi, ja Tervalainen nyökkäsi myöntävästi.

Täysin epäröimättä Tervalainen käveli hetkeksi pois. Aivan kuin hän olisi heti tiennyt, mistä oli kyse. Kului vain puolisen minuuttia ja hän tuli takaisin jykevän näköisen piikkauskoneen kanssa. Rönkä otti koneen kiittäen lyhyesti. Hän juoksi kömpelösti, sydämestään pidellen rappuset takaisin ylös ja käynnisti piikkauskoneen. Hän painoi terän oven lukon kohdalle. Piikkauskone lävisti lukon alueen ja ovea sen ympäriltäkin puolen metrin halkaisijan alueelta. Rönkä laski piikkauskoneen lattialle ja otti pesäpallomailan takaisin käteensä. Hän raotti ovea. Rönkä näki kahden ja puolen metrin mittaisen uroskarhun. Karhu lopetti hetkeksi karjahtelunsa huomatessaan Rönkän. Se katsoi jopa inhimillisesti Rönkää ennen kuin lähti astelemaan painavin ja hartain askelin tätä kohti. 

Taistelu vaikutti epätasapainoiselta, mutta se ei ollut sitä. Karhu ei tienny, että Rönkä oli pelannut 1960-luvulla Suomensarjassa pesäpalloa Seinäjoen Mailajusseissa ja lyönyt voittokunnarin vuonna 1968 kun Mailajussit voitti koko sarjan. Rönkä tunnettiin lempinimellä ”Moukari” ja ihan syystä; hän oli hemmetin kova lyömään.

Ihan niin kuin Timo itsemurhayritystensä suhteen, Rönkä ei epäröinyt hetkeäkään. Entinen pesäpallotähti ja urhea kotirintamamies kohotti mailan vasemman olkansa taakse ja odotti, että karhu tulee kohdalle.

- Kerran se vaan hönkääsöö, Rönkä sanoi lainaten Antti Tuurin Talvisota-romaanin Ylliä, jota Esko Nikkari loistavasti samannimisessä elokuvassa näytteli.

Ja kerran se todellakin vain hönkäisi. Vanhalla suvereenilla otteellaan Rönkä löi tarkasti karhua päähän. Se tuupertui yhdellä iskulla Timon ja Arton asunnon ulko-oven suulle. Se oli uskomatonta. Rönkä oli itsekin hiukan ihmeissään, että karhu oli kaatunut yhdellä iskulla. Hän oli pitänyt karhua huomattavasti lujapäisempänä eläimenä. Hän laski mailan alas ja hymyili voitokkaana, mutta samalla hiukan myös sääli tuota karhua. Äsken niin ylväs ja vahva hirviö näytti yhtäkkiä täysin vaarattomalta karvaturrilta. Kirsti juoksi rappukäytävään ja näki miehensä ja sitten tuon valtavan kokoisen otuksen tämän jalkojen juuressa. Hän alkoi kiljua paniikissa. Rönkä yritti rauhoitella vaimoaan ja kertoi, että vaara oli ohi, mutta valitettavasti asia ei ollut näin. Karhu nosti päänsä ylös ja loi häijyn silmäyksen Rönkään.

- Perkele, karhu sanoi selvällä, joskin möreällä, suomen kielellä ja iski Rönkää käpälällään niin kovaa, että iskun voimasta Rönkä lensi vasten seinää ja kuoli saman tien. 

Kirsti kiljui edelleen ja kaatui selälleen. Hapuillessaan pesäpallomailaa puolustautumisaseeksi Kirsti käynnisti vahingossa piikkauskoneen. Karhu oli juuri hyökkäämässä Kirstin kimppuun kun piikkauskone jytyytti karhun jalkaan ison reiän ja jäi siihen jumiin. Pian koko rappukäytävä oli Kirsti mukaan luettuna yltäpäältä veressä. Kirsti jatkoi kiljumistaan. Karhu tuupertui hänen viereensä ja menetti lopulta tajuntansa.


ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

maanantai 6. tammikuuta 2014

"Wikipediassa tieto on vapaata riistaa"

© Bambi Vihavainen

035

Hajoilua. Pahaa hajua. Päivä- ja viikkotolkulla. Olin aina pitänyt lapsellisena niitä, jotka tykkäsivät julkisesti puhua halustaan tappaa itsensä. Varsinkin minua nuorempi ikäpolvi oli tehnyt siitä jopa coolia. Emot ja niiden emoilu. Tummiin pukeutuneita, kalpeutta ihannoivia tyyppejä, joilla on hiuksissa sinisiä tai punaisia raitoja. Surun, masennuksen, depression, itsevihan ja kuoleman ihannointi – se on niin emoa. Love metal ei ole mitään verrattuna tähän jengiin. Emot ovat tehneet itsensä viiltelystä surkuhupaisan taiteen alalajin. He laittavat nettiin kuvia itsestään itkemässä, kuvaan on saatettu liittää traaginen teksti tai useimmiten lainaus jostain biisistä. Mikä helvetti niitä vaivasi? Jollain tavalla ja kaikessa kamaluudessaan tuo on jopa hiukan huvittavaa. Niiden mielestä on oikeasti coolia huudella julkisesti siitä kuinka masentuneita ne ovat. Kai tuokin on oma keinonsa käsitellä tunteitaan tai masennusta, mutta en silti voinut käsittää. Minä en koskaan haluaisi julkisesti tuoda esille masentuneisuuttani. Piilottaisin sen niin taitavasti ja niin syvälle, että kukaan ei koskaan pystyisi huomaamaan sitä minusta.

Olin päätynyt pisteeseen, missä mikään ei tuntunut hyvältä. Kaikkein järjettömintä oli, että kaikki todella haisi pahalta. Kaikki löyhkäsi vastenmieliseltä kurjuudelta. Se oli hiukan kuin palaneen käryä, jossa oli mukana hapantuneen maidon tuoksua ja minun isäni hienhajua (vaihtoehtoisesti jokainen voi kuvitella oman isänsä hienhajun). Välillä haju oli lievempi tai ainakin sitä saattoi sietää. Se toi mieleeni lapsuuteni kerrostalon yhteiset saunatilat – kun isä heitti vettä hiukan kiukaan sivuun ja sitä osui betoniseinälle. Vesi betonissa, se oli jännä tuoksu. Tuo haju oli aina edustanut minulle lapsuutta ja turvallisuuden tunnetta sekä kaikkia lapsuuden ajan uusia, jännittäviä seikkailuja. Mutta tuo aika oli sangen positiivista. En käsitä, miksi yhdistin tuon mukavan saunan tuoksun epämiellyttävään kuolemanhalun löyhkään. Ehkä minun oli turha miettiä psykologista yhteyttä. Ehkä minun oli turha ylipäätään miettiä, miksi kaikki haisi pahalta. Toki keittiössä oli tiskaamattomia, likaisia lautasia ja kuppeja isot läjät, mutta siihen hajuun olin tottunut. Se ei koskaan häirinnyt minua tai Artoa. Se oli jopa hellyttävä näky: kimppakämpän tiskivuori. Oli miten oli, haju ei kaikonnut minnekään, vaikka olisin mennyt uloskin. Se pysyi nenässäni taukoamatta. Tuo haju oli ensimmäinen ilmentymä kuolemanhalustani.

Toinen ilmentymä oli fyysinen väsymys. Henkisen taakan kasvaessa tarpeeksi suureksi se rupeaa vaikuttamaan fyysisellä tasolla. Koko ajatus kuulosti kuin Arton päiväkirjamerkinnältä ajalta, jolloin hän kävi jälleen läpi suhdettaan johonkin ex-tyttöystäväänsä. Niistä lortoista yli pääseminen kesti hänen kohdallaan usein vuosia. Rankkoja aikoja Artolle, mutta myös minulle ja muille hänen läheisilleen. Minun oli aina ollut hyvin vaikea käsittää tuota hajoilua, mutta Marika oli saanut minussa aikaan pelon, että minulle kävisi kuin Arto-paralle. Helvetti soikoon. 

En jaksanut tehdä mitään. Sängystä nouseminen, ruoanlaitto, kauppaan meneminen, ystävien näkeminen, puhelimeen vastaaminen... kaikki tuo oli uskomattoman hankalaa. Jalkoihini sattui kun yritin nousta ylös. Hengästyin käydessäni vessassa ja nukkuessani hikoilin ihan hemmetisti. Sain unihalvauksia. Ne olivat todella kauheita: herää unesta, mutta ei voi liikuttaa raajojaan, ei kykene muodostamaan ääntä tai edes räpsyttämään silmiään. Samalla tiedostaa ympärillään olevan maailman, mutta jokin siellä saattoi olla yliluonnollisenoloisesti vinksallaan. Saattaa aistia pahan hengen tai jonkun muun ihmisen tai hahmon vieressään. Saattaa nähdä varjoja ja pahimmillaan tuntea jopa jonkun kosketuksen. Tietysti sitä yrittää kaikin voimin herätä, mutta ei kykene siihen. Tuota voi kestää jopa useita minuutteja. Nuo halvaukset alkoivat sen jälkeen kun Marika jätti minut. Kävin lääkärissäkin, eikä niillä ollut oikeastaan mitään apukeinoa unihalvauksille. Jopa Wikipediasta oli enemmän apua. Yleensäkin tuntui, että lääkäriä ei enää tarvita. Parempi vastaus vaivoihin löytyy netistä: Kaksplus-foorumilta tai Wikipediasta.

Jossain välissä unihalvaukset yleistyivät niin paljon, että opin pitämään niistä. Saatoin välillä odottaa niitä innolla. Ne tarjosivat tylsään ja surulliseen arkeeni jännittävää vaihtelua. Olin melkoisen pohjalla, mutta en vielä läheskään niin syvällä helvetissä kuin tulisin olemaan. Pahan hajun ilmeneminen joka paikassa ja fyysinen väsymykseni olivat vielä pieniä tekijöitä verrattuna kuolemanhaluni kolmanteen ilmentymään.

Halusin satuttaa itseäni. Ajatuskin siitä, että saisin tuottaa kipua itselleni, hymyilytti minua. Aamuyöstä kun en saanut nukuttua, ajatus sai minut jopa nauramaan. Nauroin usein ja pitkään, mutta samalla saatoin vuodattaa hysteerisiä kyyneleitä. Välillä makasin sängylläni monta tuntia ja kuvittelin kuinka leikkasin itseltäni kaikki raajat yksitellen irti. Kuvittelin millaisen elokuvan David Cronenberg olisi tehnyt aiheesta. Se olisi varmasti ollut taiteellisemman splatter-elokuvayleisön mieleen. Tuon ajatushömpän myötä ajauduin vähitellen arkisempiin ja konkreettisempiin keinoihin itseni satuttamisessa.

En todellakaan ollut itsarityyppiä, mutta tähän oli tultu. Olin ihan liian vahva sellaiseen, mutta toisaalta henkinen vahvuuteni kääntyi nyt minua vastaan. Koska olin niin vahva, minulla oli myös hullunrohkeutta ryhtyä siihen. Ongelmia tuotti kuitenkin tapa, jolla tappaa itsensä.

Heti ensimmäisenä yritin hirttää itseni. Ostin laadukasta köyttä Gigantista ja kiinnitin sen huoneeni kattolamppukoukkuun. Hetki, kun seisoin tuolin päällä ja mietin kuinka ovelasti pystyisin kaatamaan sen kumoon, oli hankala. Mutta minulla oli munaa siihen. En jäänyt miettimään liian kauaksi aikaa. Roikkumista sitten kestikin yllättävän kauan. Se sattui kohtalaisesti, mutta sain jännitettyä kaulalihakseni siten, että en kuristunut hengiltä. Heiluin köyden jatkona ehkä noin kymmenen sekuntia (elämäni pisimmät kymmenen sekuntia) kunnes koukku repesi katosta ja tipuin selälleni lattialle. Tiputus sattui itse asiassa enemmän kuin se kuristuminen. Koukku osui suoraan otsaani ja kattopalasia tippui naamalleni ja suuhuni. Toivuttani siitä ensijärkytyksestä, että olin edelleen elossa, huomasin hiertymäjäljet kaulassani – ne olivat hirvittävän näköiset. Välttääkseni muiston tuosta epäonnistuneesta itsemurhayrityksestä kiedoin kaulaani huivin. Huivissa luki: ”MM 1995 – Kiekkoleijonat”. Se oli ainut huivi, jonka löysin koko asunnosta. Se oli Arton. Se kaveri oli yllätyksiä täynnä.

Hetken päästä huomasin, että olin juonut huomattavat määrät alkoholia. Olin varastanut Arton pitkään säästämän 18-vuotiaan numeroidun Chivas Regal -viskipullon, jonka hän oli saanut vanhemmiltaan yo-lahjaksi. Tyhjensin sen yhdessä illassa tai oikeastaan yhdessä tai kahdessa tunnissa. En tajua kuinka sain alas sen kaiken ilman oksentamista. Sain humaltumisen johdosta hurjan energiabuustin ja otin bussin 65A kohti Lauttasaarta. Jäin sillan jälkeen pois ja mielessäni ei ollut mitään muuta kuin tietysti sillalta alas hyppääminen. Lauttasaaren silta ei ole kovin korkea, mutta jotenkin siinä humalassa realiteetit unohtuivat. Jälleen olin kuitenkin esimerkillisen rohkea enkä epäröinyt hetkeäkään. Hyppäsin ja kaikista synkistä fiiliksistäni huolimatta tippuminen tuntui vatsassa mukavasti. Vauhdin hurma, ajattelin mielessäni ennen kuin iskeydyin mereen. Luonnollinen reaktio, kun iskeytyy veden alle, on ruveta uimaan kohti pintaa. Toisaalta en humalassa ajatellut, että oikeasti selviäisin pudotuksesta, koska ajattelin vain kuolemista. Mutta tietenkään niin ei käynyt. Jouduin uimaan pinnalle. Koko itsariyritys kääntyi vain korkeavoittoiseksi vitutukseksi. Tahallaan hukuttautuminen tässä vaiheessa oli liian vaativa ajatus, siihen minullakaan ei ollut munaa. Kaiken lisäksi vesi oli vielä elokuun alussa jopa yöaikaan lämmintä. Niin lämmintä, että sinne olisi ollut mukavaa jäädä hetkeksi kellumaan.  Rantaan oli aika pitkä matka, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin uida sinne. Se vaati huomattavaa ponnistelua, koska minulla oli vaatteet päälläni eikä sovi unohtaa kovaa humalaani. Pääsin kuitenkin huikean taistelun jälkeen takaisin rannalle ja kävelin siltaa pitkin kohti Ruoholahtea. Pari pyöräilevää teiniä ohitti minut sillalla kävelessäni. Ne nauroivat minulle, koska olin läpimärkä. Olihan se varmasti aika huvittavaa. Huusin niille vihaisesti, että perseraiskaisin ne saatanan lesbot.

Otin Ruoholahdesta metron Sörkkään. Kotiin saavuttuani en ollut oikein varma, oliko vieläkin yö, vai oliko jo aamu vai peräti aamupäivä. Oli ollut jännittävä päivä itsemurhayritysten parissa, mutta nyt olin liian väsynyt jatkaakseni niiden yrittämistä. Käperryin märät vaatteet ylläni sängylleni nukkumaan ja heräsin ilmeisesti vasta seuraavana iltana. En todellakaan voinut mitenkään paremmin, vaikka vuosikertaviski olikin jo kaikonnut elimistöstäni. Olin nimittäin oksentanut ja paskonut lakanoihin nukkuessani. Vaatteet olin ilmeisesti riisunut yön aikana, mutta nekin olivat täynnä eritteitäni. Krapulasta ei silti ollut tietoakaan. Heitin kaikki lakanat ja peitot pesukoneeseen ja päätin pitää välipäivän itsareiden suhteen. Olin silti edelleen vakaasti sitä mieltä, että tappaisin itseni. Keinot vain olivat lopussa. Minun piti löytää oikea tapa. Rohkeuden puutteesta minua ei ainakaan voitu syyttää.

Aseen ostaminen oli liian kallista ja kai siihen tarvitsisi jonkun luvankin. Ihan liian monimutkaista. Suosin simppeliä keinoa. En halunnut ruveta viiltelemään itseäni. Siinä joutuisi tuntemaan liikaa kipua enkä ollut ihan varma kuinka se edes teknisesti tapahtuisi – pitikö viillellä pysty- vai vaakasuunnassa? Sitä paitsi inhosin veitsiä, enkä halunnut olla kuten paljon parjaamani emot.

Muutaman päivän päästä innostuin yrittämään taas – tällä kertaa päädyin kokeilemaan pillereitä. Artolla oli se patologikaveri, joka oli kertonut Artolle miten ruumis piti leikata osiin. Hänen kauttaan Arto oli aikoinaan saanut ilman reseptiä joitakin tosi vahvoja mielialaan vaikuttavia lääkkeitä. Minun ei tarvinnut edes etsiä niitä pitkään. Purkki oli kirjoituspöydällä avaamattoman Sultan-kondomipaketin vieressä. 

Purkissa oli varoitusteksti, että vain yksi pilleri päivässä. Enemmän kuin yhden pillerin nauttiminen olisi hengenvaarallista, mutta juuri sitä halusinkin – itseni hengenvaaraan. Jälleen kerran en epäröinyt hetkeäkään. Koulupojan täsmällisyydellä nieleskelin veden kanssa yksi kerrallaan purkin kaikki jäljellä olleet kaksitoista pilleriä. Rentouduin ja istuuduin kirjoituspöydän tuolilleni odottamaan kuolemaa. Ah, ehkä tällä kertaa todella onnistuisin. Päätin kuitenkin vielä katsastaa Facebookin. Kirjauduin sisään. Naureskelin viimeiset nauruni kavereiden statuksille ja kirjoitin viimeisen tilapäivitykseni Chuck Berryä lainaten: ”C'est la vie say the old folks it goes to show you never can tell”.

Tunsin pientä värinää kämmenissäni. Oliko se ensireaktio pillereihin? Mahdollisesti. Mahassani kiersi. Manasin. En halunnut oksentaa pillereitä ulos. Halusin, että ne liimaantuisivat osaksi minua ja imisivät minusta elinvoiman pois. Paha haju hävisi nenästäni ja mahakipukin lieveni vähitellen. Minulle tuli huomattavan kova väsy. Se oli mukava tunne. Ihanan ramaiseva olo täytti mieleni ja ruumiini ja pian kaikki olisi kivutta ohi. Juuri näin sen piti mennäkin. Ilman kipuja, mutkattomasti ihan kuin vaipuisi uneen. Hoipuin puolihorroksessa tuolillani ja selasin edelleen Facebookia. En halunnut asettua makuulleni. Mitä järkeä siinä olisi, koska pian kuitenkin olisin ikuisessa levossa? En halunnut tylsistyä odottaessani kuolemaa. Halusin viihtyä viimeiseen asti siitä huolimatta, että en ollut viihtynyt pitkään aikaan. Viihdyin Marikan kanssa. Sen jälkeen kun hän oli poistunut elämästäni olin viihtynyt vain unihalvauksia odotellessani ja unelmoidessani kuolemisesta.

Pillerit olivat kuitenkin saaneet minut kauttaaltaan pieneen onnellisuuden hiprakkaan. Hyvää kamaa, totesin hiljaa ääneeni. Tuo lyhyt toteamus vaati yllättävän paljon voimia. Ääneni tuli hitaasti ulos suustani. Se kuulosti aivan siltä Twin Peaksin kääpiöltä. Kuoleminen ei totisestikaan ollut ikävää. Se oli hauskaa ja jännittävää puuhaa. Odotin innolla, mitä sen jälkeen seuraisi. Puheet taivaista ja helveteistä eivät olleet ehkä minun juttuni. Minulla ei ollut täysin selkeää kuvaa siitä, minne halusin päätyä sen jälkeen kun pillerit lopulta olisivat tehneet tehtävänsä. Tämä ajatus rupesi kuitenkin askarruttamaan minua. Jouduin jopa pieneen paniikkiin, vaikka edelleen minua hymyilyttikin tuo autuas tila. Arto oli aikoinaan pitänyt humalassa puheen siitä, kuinka kuolemanjälkeinen paikka ei ole olemassa muualla kuin sitä ajattelevan ihmisen ajatuksissa. Se on juuri sellainen mesta, minkälaiseksi sen on itse kuvitellut. Mielikuvitus luo tätä paikkaa koko elämän ajan, myös hetkinä kun ei suoranaisesti ajattele kuolemaa. Tiedostamattaan tätä toista maailmaa rakentaa läpi elämänsä. Palikat siirtyilevat oikeille paikoilleen ja tuonpuoleiseen syntyy sivilisaatio odottamaan. Unelmien paratiisi tai helvetti piirtyy elämänkokemuksien ja omatunnon mukaan juuri sellaiseksi kuin sen itse kuvittelee olevan. Pahimmillaan jos ikuisesti pelkää sen olevan paha paikka niin sellaiseen mestaan myös kaikkein todennäköisimmin päätyy. Minulla ei todellakaan ollut mitään ajatuksia kuolemanjälkeisestä elämästä; en ollut varma, uskoinko edes mihinkään sellaiseen. Minulle kuolema oli aina ollut hiukan paha asia. En sinänsä pelännyt kohdata sitä. Miksi muuten olisin tässäkään tilanteessa ollut? Mielikuvani oli, että kuolema on vain loputonta mustaa, jossa ei koskaan tapahdu mitään. Siellä jumittaa loputtomiin liikkumatta ja kykenemättömänä ajattelemaan mitään muuta kuin sitä pimeyttä. En halunnut päätyä tähän paikkaan, en todellakaan! Yritin hätäisesti ajatella millainen minun unelmieni paratiisi olisi, mutta ei-niin-yllättävästi tuona autuaana, mutta hädän tuskaisena hetkenä en voinut ajatella muuta kuin Marikan tissejä.

Olin täydellisessä tokkurassa, mutta yritin ryhdistäytyä ja hieroin silmiäni. Kaikki oli hiukan sumeaa, mutta näin kuitenkin edelleen tietokoneen näytön suhteellisen tarkasti. Sitten huomasin tapahtumailmoituksen, joka herätti mielenkiintoni: Koiranäyttely Helsingin messukeskuksessa 25.8. Se olisi kahden viikon kuluttua ja se oli juuri se näyttely, johon Marika aikoi ottaa osaa (edelleen nimettömän) koiransa kanssa. Toivonkipinä. Vittujen kevät. Se oli viimeinen asia, jota nyt halusin. Ei ehkä tunnelin, mutta nuppineulanpään kokoisen reiän päässä oli häivähdys valoa, joka pätki. Mutta se oli siellä. Se olisi minun hetkeni. Se olisi minun tilaisuuteni saada Marika takaisin. Se olisi minun... mutta minä olin tekemässä kuolemaa. Olin kykenemätön enää edes nousemaan tuolilta ylös. Olin jo matkan puolessa välissä mustantäyteiseen helvettiini. Tarvitsin apua. Arto. Missä helvetissä se jätkä oli?


036

Oikeudenmukaisuus. Tässä oli kyse siitä. Oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Samalla tavalla kuin naiset olivat saaneet oikeutensa Olympe de Cougen, Mary Wollenstonecraftin, John Stuart Millin, Virginia Woolfin, Simone de Beauvorin, Margared Meadin, Adrianne Richin ynnä muiden feminististen teoreetikoiden ja etenkin toimijoiden ansiosta, nyt myös karhujen oli aika saada se, mikä niille kuului. Minä olin nousemassa noiden klassikoiden rinnalle julistamaan oikeudenmukaisuutta.

Oikeudenmukaisuus on merkinnyt eri asioita eri aikakausina eri ihmisille. Esimerkiksi naisliikkeen alussa eli 1700-luvun lopulta 1960-luvulle tärkein asia oli tasa-arvo miesten kanssa: oikeus omaisuuteen, äänestämiseen ja asettumiseen ehdolle vaaleissa, oikeus vastata oikeudessa itsestään sekä oikeus koulutukseen. Tätä ns. tasa-arvofeminismiä ryhdyttiin kuitenkin kritisoimaan 1960-luvulla sanoen että se ei ottanut huomioon naisten erityislaatuisuutta. Tasa-arvossa heitä pyritään vain asettamaan yhdenlaisen ihmisen muottiin, ja tämä muotti on mies. Nainen ei ole mies eikä voi koskaan olla mies, nainen on perustavanlaatuisesti erilainen kuin mies. Tätä mieltä on mm. Luce Irigaray, joka puhuu naisellisista ominaisuuksista, kuten "limaisasta" ja "kaksista huulista". Nämä kaksi tapaa puhua ovat eri tasoilla, toinen on poliittinen ja toinen abstrakti. Mutta voidaan kuitenkin sanoa, että saavutettuaan jotain naisliike on pyrkinyt aina eteenpäin saavuttaakseen jotain uutta. Oikeudenmukaisuuden kaipuu on kuin nälkä: se ei koskaan tyydyty. Siksi keksitään, tai pikemminkin aina syntyy, uusia vaatimuksia.

Lopulta on päädytty siihen, ns. feminismin kolmannessa aallossa, että on melkeinpä mahdotonta keksiä uusia vaatimuksia, koska ei ole enää yhtenäistä ryhmää vaatimassa oikeuksia. Naisliike on pirstoutunut, eivätkä monet naiset koe olevansa ensisijaisesti naisia, vaan he identifioivat itsensä jonkin muun asian kautta, kuten ammatin, koulutuksen tai harrastuksen. Heistä on tullut passiivisten naisolentojen sijaan aktiivisia naistekijöitä, joita eivät rajoita sukupuolen asettamat kuvaukset. Siksi oikeudenmukaisuusteoretisointi tai toiminta sukupuolten kontekstissa on vanhentunutta puhetta. Se ei ole enää kiinnostavaa.

Mutta toisin on karhujen laita. Missä ovat niiden oikeudet? Missä on karhujen oikeudenmukaisuus? Sitä ei ole! Karhuja pitäisi kunnioittaa niin kuin muitakin olentoja, kuten nyt vaikkapa naisia tai miehiä. Miten perustellaan karhujen raukkamainen metsästys, niiden takaa-ajaminen henkihieveriin, ja sitten kun ne ryhtyvät epätoivoissaan puolustamaan itseään, niin ”PAM!”, metsästäjä ampuu karhun sadan metrin päästä. Ei se edes ehdi tajuta mikä siihen iski. Tai jos tajuaakin, se vetelee jo viimeisiään. Ja sitten Wikipediassa kehdataan vielä sanoa, että:

"Pääasiallisin karhun metsästysmuoto nykyisin on metsästys yhden tai kahden koiran avulla. Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta."

Tämä täysin naurettava väite metsästäjän erityisestä rohkeudesta pöyristytti minua, ja siksi muutin sen muotoon:

"Pääasiallisin karhun metsästysmuoto nykyisin on metsästys yhden tai kahden koiran avulla. Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta – vaikka karhun ampumista sadan metrin päästä, kun se ensin on ajettu henkihieveriin koirien avulla, voi tuskin pitää mitenkään kovin erityisenä rohkeutena.
Sivua on viimeksi muutettu 19. maaliskuuta 2011 kello 19.17."

Tämä muokkaus pysyi yllättävän kauan Wikipedian sivuilla. Se saattoi johtua siitä, että tein sen lauantai-iltana kello 19:17. Sen kuitenkin muokkasi pois käyttäjä nimeltä Compance seuraavana päivänä kello 16:54 – lisäykseni säilyi vapaassa tietosanakirjassa hieman vajaan vuorokauden. Tämä pani minut tosissani miettimään vapaan tietosanakirjan vapautta ja totuudenmukaisuutta. Compance oli nimittäin vastuunsa tuntevana käyttäjänä merkinnut muokkaukseensa syyn. Se oli ”ei mielipiteitä tietosanakirjaan”. Ja edellä mainittu metsästäjän ”erityinen rohkeusko” ei sitten ollut mielipide! Olin tästä hyvin järkyttynyt. Onko rohkeus jonkinlainen mielipiteestä vapaa totuus, kuten vaikkapa vesimolekyylien määrä vesilasissa, eikä mielipiteestä riippuvainen asiaintila, kuten vaikkapa kauneus? Compancen mukaan rohkeuden totuudellisuus näytti siis olevan vastaava vesimolekyylien lukumäärän totuudellisuuden kanssa. Rohkeuden positiivinen kuvaus (eli sen määritteleminen sen ominaisuuksien kautta) kävi siis päinsä objektiivisuudesta, mutta sen negatiivinen kuvaus (eli sen määritteleminen sen kautta mitä se ei ole) olikin mielipide. Tämä ei käynyt yksiin minun oikeudenmukaisuuden tajuni kanssa – jouduin siis jälleen huomaamaan oikeudenmukaisuuden ongelmallisuuden. Päätin toimia ja tarttua härkää sarvista (vaikka en halunnutkaan alistaa eläimiä, olin silti kielikuvien armoilla). Opettelin käyttämään Wikipediaa ja samana päivänä kello 22:36 lisäsin Compancen omalle keskustelusivulle seuraavan kommentin:

"Hei! Olit poistanut lisäykseni Karhunmetsästys-artikkeliin todeten, että tietosanakirjaan ei saa laittaa omia mielipiteitä. Olen tästä samaa mieltä. En kuitenkaan lisännyt mielipidettä jonkin absoluuttisen totuuden tilalle tai yhteyteen, vaan mielipiteen perään. Lauseessa, johon kommentoin, nimittäin väitetään, että 'Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta'. Silmääni pisti nimenomaan tämä 'erityistä rohkeutta' -kohta. Rohkeus nimittäin lienee arvostelulle ja kyseenalaistamiselle avoin käsite. Voidaan aika helposti kuvitella henkilö, jota yksi ihminen pitää rohkeana ja toinen ei, ja voi olla mahdotonta sanoa kumpi on oikeassa. Näin ollen 'ei mielipiteitä tietosanakirjaan' koskee itse asiassa artikkelissa edelleen olevaa lausetta, eikä minun lisäämääni kommenttia, joka siis kyseenalaisti tämän mielipiteen oletetusta karhunmetsästäjän erityisestä rohkeudesta. Myönnettäköön, että kenties innostuin hieman liikaa tehdessäni näinkin kaunopuheisen muokkauksen. Paras ratkaisu olisi ehkä poistaa koko rohkeuden maininta artikkelista viitaten mielestäni aivaan oikeaan kommentiisi tietosanakirjan tavoitteesta olla mielipidevapaa. Mitä mieltä olet?"

Sen jälkeen menikin vain muutama minuutti, sillä samana päivänä kello 22:42 Karhunmetsästys-artikkelin kyseisestä kohdasta oli poistettu ”erityinen rohkeus” -ilmaus. Erikoisinta oli, että poistoa ei ollut tehnyt Compance, vaan toinen käyttäjä nimeltä Ochs. Uskoni vapaaseen tietoon ja ihmisten yhteisymmärrykseen palasi: oli sittenkin toivoa.

Mutta oliko karhuilla toivoa? Karhunmetsästystä koskevan epäoikeudenmukaisuuden kiteytti labbai-niminen käyttäjä Youtubessa erään karhunkaatovideon yhteydessä: ”Heleppo se on tussauttaa, ku karhu on ihmeissään koirien keskellä... Karhuille pyssyt kans, saatana”. Tähän oli MrJAUHO-niminen käyttäjä vastannut: ”Hyvä, näin tekevät karhunkaatajat!! Viherpiipertäjät saavat nikotella mielinmäärin!” Keskustelussa tuli hyvin esille toisen osapuolen argumentointistrategia. MrJAUHO käytti ns. ad hominen -argumenttia, eli hän asian sijaan kohdisti kritiikkinsä toiseen henkilöön samaistamalla labbain ”viherpiipertäjiin”, joilla on selvästi negatiivinen maine todellisuudentajunsa menettäneinä nuorina idealisteina. Mielestäni labbai kuitenkin toi esille validin pointin: ihminen on teknologiansa avulla luonut täysin epäreilun tilanteen, jossa karhulla ei enää ole mahdollisuuksia taistella vastaan. Mutta onko tämä epäreilua, eivätkö ihmiset ole vain niin taitavia, että heidän kuuluukin saada nauttia ylivoimastaan? Tämä kysymys kaihersi edelleen mieltäni jonkin verran, vaikka hullukaali olikin saanut minut unohtamaan eettiset pohdinnat, ainakin hetkittäin. Oli miten oli, minä laittaisin pian jauhot MrJAUHON suuhun.

Olin aiemminkin ollut pienissä kahnauksissa Wikipedian moderaattoreiden kanssa. Erään kerran olin luonut artikkelin Ruotsin juomasta, joka oli 1600-luvulla 30-vuotisessa sodassa sotavankien kiduttamiseen käytetty juoma. Ruotsalaiset sotilaat juottivat väkisin näille poloisillle kusesta ja paskasta sekoittamaansa litkua. Wikipediassa ei vielä ollut artikkelia koskien tätä jaloa elintarviketta, joten loin sen sinne. Kutsuin sitä muistaakseni ”aikansa kokikseksi” tai ”virvokkeeksi”. Tämä artikkeli kuitenkin korjattiin minuutissa asialliseen muotoon. Siis minuutissa! Tämä oli varsin pikaista ja kiitettävää toimintaa. Toinen erityisen nopea muokkaus tapahtui sen jälkeen, kun olin kirjoittanut artikkelin hummustahnasta, jossa totesin sen olevan hammastahnan synonyymi. Silloin Junafani-niminen Wikipedian ylläpitäjä iski parissa sekunnissa kehiin ja poisti asiattomuuteni. Junafani vaikutti tämän erityisen ripeän toimintansa vuoksi mielenkiintoiselta henkilöltä. Otin siis hänestä hieman selvää. Wikipedian mainio sisarsivusto Hikipedia tarjoaa tietoa monista Wikipedian moderaattoreista: 

"Junafani on ollut aiemmin yksi Wikipedian peruskäyttäjistä. Hän asuu Järvenpäässä (siis siinä kaupungissa, eikä missään järven "päässä") ja on yläkouluikäinen kolli jo. Hän illat pitkät pyörii rautatieasemalla syöden kukkasia ja katsellen kuinka junat lipuvat ohi ja häviävät horisonttiin. Yöt sitten tuijottaa tuoreita muutoksia Wikipediassa. Aamut pällistelee moottoriurheilua ja päivät mäkihyppyä. Tervettä ja tasapainoista elämää elelee."

Hämmästyin huomatessani, kuinka yksityiskohtaista tietoa Hikipediassa oli jopa Wikipedian käyttäjistä. Informaation kulkua siis tapahtui, ja tämä oli varmasti hyvä asia. Kuten karhut metsässä, Wikipediassa tieto on vapaata riistaa.

***

Tämä netissä tekemäni hyökkäys karhujen sortajia vastaan tuntui tyydyttävältä, mutta ei mitenkään riittävältä. Tarvitsin lisää. Juuri siksi lähdinkin metsään. Mietin tätä samalla kun juoksin pelastamaan karhutoveriani. Olin nyt toiminnassa, olin nyt siinä, mistä olin haaveillut koko koomavaiheeni ajan – tunsin olevani aivan erityisen hereillä ja elossa. Kyllähän koomassa tai nukkumassa olevakin on elossa, hän hengittää ja veri liikkuu suonissa. Ero on siinä, että hän ei koe maailmaa, hän ei koe todellisuutta. Hän elää jossain muualla kuin missä hänen kehonsa on. Hän elää unimaailmassa, mielikuvituksessaan, virtuaalimaailmassa. Ihminen pystyy näkemään unia. Sitä voidaan pitää yhtenä ihmisen kehityksen suurimmista saavutuksista. Hän kykenee olemaan jossain muualla kuin missä hänen kehonsa on. Hän voi ajatuksissaan siirtyä minne vain, jopa paikkoihin, joissa ei ole koskaan ollut, jopa paikkoihin, joita ei ole materiaalisessa maailmassa olemassa. Tämä ihmisen suurin saavutus voi kuitenkin myös kääntyä häntä vastaan. Enkä puhu nyt siitä, että joku vaipuu koomaan – vaikka ehkä sekin voisi olla esimerkki, en tiedä vaipuvatko eläimet koomaan. Tarkoitan kuitenkin sitä, että ihmisen mielikuvitus on niin voimakas, että hän voi jäädä elämään sinne, unohtaen materiaalisen maailman.

Filosofit ovat tässä varmasti pahamaineisimpia. Descartes oli nero, mutta silti yksi hänen tunnetuimpia ajatuksiaan on ns. demonihypoteesi, jonka mukaan emme voi mitenkään tietää, aistimmeko ulkomaailmaa (mielemme ulkoista maailmaa) oikein, vai onko se ilkeän demonin tuottamaa harhaa. Tämä tuntuisi olevan totta; ei ole mitään keinoa todeta aukottomasti, onko ulkomaailma olemassa sellaisena kuin sen havaitsen tai onko se olemassa lainkaan. Mutta mitä ihmeen hyötyä tällaisesta pohdiskelusta on? ”Cogito, ergo sum  – Ajattelen, siis olen”, siinä on jotain positiivista sisältöä. ”Ajattelen, siis en tiedä miten olen”, siinä ei ole mitään positiivista sisältöä. Informaation määrä ei kasva, se muuttuu vain sekavammaksi. G. E. Moore ratkaisi tämän ongelman nostamalla oikean kätensä ylös ja sanomalla: ”Tässä on yksi käsi”. Sen jälkeen hän nosti vasemman kätensä ylös ja sanoi: "Ja tässä on toinen". Tämä todisti, että on ainakin kaksi ulkomaailman objektia, joten ulkomaailma on olemassa. Toinen tapa ulkomaailman ja ruumiin olemassaoloa koskevan ongelman ratkaisemiseksi on tarjota epäilijälle vaihtoehto. Jos tämä ei usko ulkomaailman olemassaoloon, hän voi hypätä ikkunasta ja katsoa miten käy. Yleensä tässä vaiheessa pahinkin skeptikko rauhoittuu edes hieman. Tai sitten hän hyppää ikkunasta.

Minä olin hypännyt ikkunasta. Olin poistunut sivystyksestä Itä-Suomen metsiin. Eläimillä ei ole ongelmaa ulkomaailman olemassaolosta. Eikä ollut minullakaan nyt kun minusta oli tullut eläin. Eläin ei mieti, se vain elää. Eläin on elävä. Mitä muuta eläin voisikaan olla? Se on elossa oleva, elävä, eläin. Eläin on sananakin johdettu verbistä elää.

Koirien haukunta kuului yhä lähempää ja lähempää. Pidin huolta, että lähestyin tilannetta tuulen alapuolelta. Koirat eivät saisi haistaa minua. Ihmisistä ei ollut niinkään vaaraa, ne olivat pukeutuneet punaisiin metsästysasuihin, joten ne oli helppo huomata. Vaihdoin neljälle jalalle. Hiivin pitkin metsän, minun kotini, epätasaista pintaa. Tunsin sen jokaisen havun ja korren, ne olivat minun lattiani. Lähestyin saalistajia ottaen niiden roolin, tehden niistä pahaa-aavistamattomia saaliita, juuri niin kuin ne olivat karhulle tehneet. Ryömin pienen kumpareen taakse ja kurkistin tarkistamaan tilannetta. Se oli juuri sellainen kuin olin netistä lukenut ja Youtubesta katsonut. Kaksi koiraa oli saartanut karhun. Ne haukkuivat taukoamatta hänen ympärillään ja tekivät hyökkäyksiä häntä kohti. Karhu ei saanut hetkenkään rauhaa; koirat olivat vahvoja, nopeita ja ketteriä. Karhu yritti napata niitä kiinni, mutta hän oli auttamatta liian hidas. Karhu näytti jo väsyneeltä. Hän ei jaksanut pitää puoliaan ylivoimaa vastaan. Koirat olivat hyvin koulutettuja, ne välttivät liian läheistä kontaktia karhun kanssa, mutta pitivät hänet silti koko ajan kiireisenä. Näin ollen karhu ei ehtinyt lainkaan kiinnittää huomiota metsästäjiin, joista yksi laittoi juuri kivääriään ampumakuntoon. Se näytti olevan .308 Winchester, perinteinen ja varma valinta karhunkaatokivääriksi. Minulla oli kiire.

Olin lähestynyt metsästysjoukkoa oivallisesta suunnasta, sillä tarkastelin tilannetta takavasemmalta. Näin tapahtumat, mutta minua nähty tai haistettu. Olin lähempänä metsästäjiä kuin karhua ja koiria. Metsästäjiä oli kolme. Pystyin hiipimään niiden taakse. Ilmeisesti tämä oli tuttua hommaa niille, sillä ne näyttivät olevan hyvin rentoutuneita, vaikka kuolema oli läsnä. Siihen saattoi vaikuttaa myös jokin muu, haistoin nimittäin Koskenkorvan sulotuoksun ilmassa. Hajuaistini oli kehittynyt huomattavasti metsässä vietetyn ajan aikana. Viina tuntui jopa liian voimakkaalta, pelkkä sen tuoksu sai minut hieman humaltumaan. En ollut vähään aikaan syönyt enää hullukaaliakaan, joten toleranssini oli melkoisen alhaalla. Rupesi hieman pyörryttämään. Onneksi olin valmiiksi neljällä jalalla, joten tilanne ei ollut niin paha. Jatkoin ryömimällä. Olin kuin nykytanssija, joka panostaa lattiatyöskentelyyn. Pääsin aivan iholle. Kolme kaverusta. Yhdellä kivääri valmiina ja se osoitti minusta poispäin. Nyt olisi aika iskeä.

- RRRAAAAUUU!!!!!

Pistin kehiin parhaan karhunhuutoni. Hämmennys oli sen mukaista. Nousin ylös ja huitaisin karhunkäpälälläni kiväärimiestä päähän. Hän kaatui, ja kivääri laukesi. Valtaisa pamaus pisti korvani lukkoon. Tinnitys ei kuitenkaan ollut vakavin ongelmani nyt. Kaksi metsämiestä oli vielä jäljellä. Ne huutelivat koiriaan paniikissa ja kaivoivat kiväärejään esille. Toinen miehistä oli lähempänä minua ja nappasin sen ensiksi. Syöksyin sitä kohti ja työnsin sen puuta vasten, niin että sen pää kalahti puuhun melkoisen voimakkaasti.

- Riku, Riku perkele!

Kolmas mies huusi paniikissa ja sen kädet tärisivät. Siitä ei ollut vaaraa. Laskin ilmeisesti Riku-nimisen miehen maahan ja kävelin uikuttavan murhamiehen luokse. Se yritti edelleen saada kivääriään kuntoon, mutta siitä ei tullut mitään. Se oli menettänyt kosketuksensa käsiinsä, niissä ei ollut tuntoa, ja se ei ollut läsnä tässä hetkessä. Se pelkäsi. Minulla oli selkeä etu. Olin saavuttanut sen täydellisen yllätyksen avulla. Olin toiminut mallikkaasti ja eliminoinut oivalla strategialla metsästäjien lukumääräisen edun. Otin kiväärin mieheltä pois ja katsoin sitä silmiin.

- Vitun nilkki, totesin rauhallisesti.

Ilme miehen naamalla oli ikuistamisen arvoinen. Kamera oli kuitenkin jäänyt kotiin. Kodak-hetki sai jäädä, ja vetäisin vain miestä kiväärinperällä naamaan.

Tilanne oli hoidettu nopeasti ja tyylikkäästi. Karhu oli pelastettu ja suuret valkoiset metsästäjät eliminoitu, ainakin hetkeksi. Tunsin valtavaa riemua. Tunsin kuinka koko metsä osoitti minulle suosiotaan ja taputti minua olalle. Minä olin sankari.

Voitonriemuni keskeltä tunnistin ikävän nykäisyn vasemmassa kädessäni. Koirat, perkeleen koirat! Olin unohtanut ne täysin. Toinen oli tarttunut hampaillaan vasempaan käteeni. Onnekseni se oli kuitenkin kiinni vain karhuasussa. Yksi napakka huitaisu kiväärillä ja se oli poissa pelistä. Naps, samalla toinen koira iski oikeaan käteeni kiinni. Kivääri putosi. Hiton koirat. Koira oli tiukasti kiinni, eikä minulla ollut mitään, millä tehdä siitä selvää. En keksinyt muutakaan kuin avata karhuasu ja ryömiä sieltä ulos. Tällä kertaa oli koiran vuoro hämmentyä kun karhusta purkautui ihminen ulos. En jäänyt odottamaan sen ratkaisua kummalliseen tilanteeseen, vaan käytin vanhaa kunnon pippurisumutetta. Koira vinkaisi ja pakeni paikalta uikuttaen.

Olin alastomana metsässä, voittajana. Tämä oli ollut minun suuri taisteluni. Ehkä voisin nyt palata takaisin sivistykseen. Ehkä sillä olisi sittenkin minulle vielä jotain annettavaa. Minulla tuli kova ikävä Timoa. Olin laiminlyönyt häntä pahasti heräämiseni jälkeen ja halusin korvata sen hänelle. Voisimme mennä saunaan, juoda kauan säästämääni Chivas Regal -viskiä ja kiusata Rönkää. Voisin mennä tapaamaan äitiä ja isää ja kertoa heille seikkailustani. Minulla tuli niin ikävä vanhempiani, että purskahdin itkuun. Metsä otti kyyneleeni vastaan ja syleili minua. En ollut koskaan ollut niin onnellinen. Mikä mielettömintä, en ajatellut enää Marikaa. Hänestä oli siis mahdollista päästä yli. Tämä oivallus piti kertoa Timolle, se raukka taisi olla syvällä Marikan pauloissa. Minulle tuli huono omatunto kun ajattelin, että en oikeastaan tiennyt, mitä Timolle kuului. Halusin ensi tilassa rientää hänen avukseen.

Kaikki oli lopulta aika yksinkertaista; piti vain löytää oikea suunta elämässään. Silloin mikään vastoinkäyminen ei ole liian suuri. Silloin maailmaan ei voi hukkua. Minä olin löytänyt metsästä paljon muutakin kuin vain karhut. Olin löytänyt itseni.

Ennen paluutani ihmisten pariin halusin tarkistaa vielä karhukaverini tilanteen. Kävelin siihen suuntaan, missä karhu ja koirat olivat mitelleet voimiaan. Siellä karhu oli. Mutta hän makasi maassa. Ei hyppinyt ja juhlinut suurta voittoa, niin kuin olisin toivonut. Nukkua nyt tällaisella hetkellä! Olin hyvin pettynyt. Tullessani lähemmäksi näin punaisen jäljen karhun selässä. Winchesterin luoti oli lävistänyt hänet. En voinut uskoa tätä. Meni useampi hetki kun mietin mitä oli tapahtunut. Minun oli pakko kohdata totuus. Minä olin murhaaja. Ase oli lauennut läimäistessäni metsästäjää päähän.  Minä olin tuon tappavan laukauksen takana. Tuuperruin itkien maahan. Kaikki oli ollut turhaa.

Ryömin karhun luokse. Halusin pyytää anteeksi, vaikka hän ei anteeksipyyntöäni enää voinutkaan kuulla. Juuri päästessäni karhun luokse muistin jotain. Olin lukenut, että voi kestää kauankin ennen kuin karhu kuolee, jopa suoran osuman jälkeen. Silloin karhu tekeytyy kuolleeksi ja hyökkää heti jos joku uskaltaa tarpeeksi lähelle. En ehtinyt sanoa mitään, en selittää hyvää tarkoitustani. Karhu oli nopea, vaikka hän oli hyvin lähellä kuolemaa. Hän taisteli viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Karhu nappasi minut, kuten minä olin napannut metsästäjät. Luonto otti lopulta omansa takaisin.

Olin kokenut tämän ennenkin. Kuoleman. Olin itse asiassa hyvin onnekas. Kuinka moni saa kuolla monta kertaa? Tällä kertaa filmikelani oli lyhyempi. Näin vain sen verran mitä olin ehtinyt elää edellisen kuolemani jälkeen. Palasin takaisin uniini, koomaan, pimeyteen, sitä seuranneeseen valoon, humalaiseen Timoon, juoppoihin, äitiin, tiedotusvälineiden pommitukseen, lyhyeksi jääneeseen julkisuushuumaani. En palannut Marikaan, enkä lopulta mihinkään muuhunkaan edellämainituista. Olin unohtanut kaiken turhan löydettyäni elämälleni tarkoituksen. Palasin lopulta metsään, ja se oli hyvä, sillä siellä minä olinkin. Sinne minä kuuluin. Ehdin tehdä rauhan itseni kanssa ja hyväksyä kaiken. Juuri näin minulle pitikin käydä. Näin oli hyvä.


En ollut enää missään.


ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!