"90 % ihmisistä käyttää Skypeä sukupuolielimiensä esittelyyn"

© Bambi Vihavainen

031

Koirat. Mistä Marika edes keksi ne? Se tuli täysin tyhjästä – niin perus. Eivät koirat edes sopineet hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänet olisi voinut paljon helpommin kuvitella käärmeen tai jonkin muun luikertelevan ja limaisen, mieluiten hyvin myrkyllisen tai sitten kuristamaan kykenevän liskon kanssa. Esimerkiksi kymmenmetrinen python olisi sopinut hänelle mielestäni oikein hyvin. Yhdessä he olisivat niin pelottavia, että nekin raukat, jotka sitä ennen olivat uskaltaneet lähestyä Marikaa, olisivat luikkineet häntä koipien välissä karkuun (siis juuri niin kuin koirat – ne jäävät ravintoketjussa kuristajapythonien alapuolelle). Miksi niin monet olivat lääpällään Marikaan? Hänhän oli suoraan sanottuna hirvittävä ämmä. Mutta silti hän oli niin ihastuttava, että kukaan ei voinut olla ajattelematta hänestä lempeästi. Ristiriitaisuuden logiikkaa, kuten Arto sen toteaisi.

Tuntui että Marika oli kuitenkin miettinyt tätä koirahommaa tosi pitkään, sillä se ei ollut mikään pikkutytön ”Mä haluun ponin!” -tyyppinen villitys, vaan hän oli tutustunut koirien maailmaan jo ennen sinne astumistaan. Aitona blogityttönä Marika vietti suurimman osan ajastaan netissä ja hän oli onkinut sieltä koirista esille kaiken tarvitsemansa tiedon. Marika ei koskaan puhunut omista asioistaan tai ajatuksistaan juuri mitään, olihan hän muurien ja rajojen asiantuntija, joten ikinä ei olisi pitänyt olla yllättynyt kun hän sitten jotain joskus sanoi. Ne asiat olivat saattaneet kypsyä hänen päässään hyvin pitkään, ja sitten kun hän ne sanoi, ne olivat hänelle todempaa kuin mikään aiemmin sanottu. Niistä oli tullut hänen päässään totta ennen kuin ne sanottiin ääneen. Tämä oli varmaankin yksi Marikan itsevarmuuden ja omapäisyyden salaisuuksia – hän oli todella varma päätettyään jotain ja todella vahva pitäytymään tuossa päätöksessään.

Marika ei tarvinnut muita ihmisiä, vaikka hänen koko elämänsä suurelta osin perustui ihmisten suosion hankkimiseen – olihan hän blogin pitäjänä riippuvainen lukijoistaan eli ihmisten huomiosta. Hänen tapauksessaan se oli elintärkeää, sillä Marikan kaikki rahat tulivat blogin saamista mainostuloista, eli siitä kuinka usein ihmiset klikkasivat hänen sivullaan olevia mainoslinkkejä. Tosin Marikan kohdalla tämä ei ollut olennaista, sillä edelleen uskoin että hänen isänsä maksoi lähes kaiken mitä Marikalla oli koskaan ollut, ja luoja tietää, todennäköisesti kaiken mitä Marikalla tuli koskaan olemaan. Mutta tarkemmin asiaa miettiessäni tajusin, että ehkä hän ei tarvinnutkaan isänsä rahoja. Blogi tuotti varmasti jonkin verran, ehkä melko hyvinkin, sillä sen lukijakunta oli uskollinen ja laaja. Lisäksi suuri osa lukijoista oli juuri sen tyyppisiä ihmisiä, että he voisin helposti kuvitella heidän klikkailevan noita mainoslinkkejä. He olivat, josseivät nyt rikkaita, niin ainakin suhteellisen varakkaita ja etenkin innokkaita hipster-tyyppejä, jotka halusivat näyttää siltä, miltä kuuluu näyttää. Se vaatii oikeita vaatteita ja tietenkin oikeita merkkejä. Juuri niitä tuotteita oli tarjolla noiden klikkausten takana. Paketin saapuessa postiin virtuaalinen muuttui kuin taikaiskusta materiaaliseksi. Simsalabim!

Kuitenkaan Marikalle ihmisten suosio ei ollut se todellinen syy minkä vuoksi hän teki kovasti töitä joka päivä bloginsa eteen. Ihmiset olivat vain osa sitä kaikkea. Marikan tavoitteena oli vain ja ainoastaan olla paras. Siksi häneen sattuikin niin kovasti kun häntä ei valittu TOP 10 -muotibloggarit -listalle. Marikan maailma oli varmaankin aika synkeä paikka. Mutta se ei haitannut, sillä hän pärjäsi siellä luomiensa sääntöjen mukaan varsin hyvin. Hän ei hävinnyt, vaan syöksi muita tuhoon. Kaikki oli ollut täydellistä blogi-skandaaliin saakka. Ja sitten asiat menivätkin majesteetillisesti päin helvettiä. Pieni asia saattoi murskata kaiken. Juuri se vika täydellisyydessä on – siinä ei saa olla pienintäkään säröä. Ja vaikka täydellisyyttä olisi koonnut vuosia, pienen pieni virhe saa sen häviämään silmänräpäyksessä – kuten esimerkiksi vuoden 2008 talouskriisi ja suurten pankkien vararikkoon ajautuminen osoitti.

Miksi siis koirat? Ehkä niissä oleva pehmeys kaikesta huolimatta viehätti Marikaa jollain tavalla. Koirat ovat todella söpöjä. Lisäksi ne ovat niin seurankipeitä, että se on lähes sairasta. Ne ovat todella raukkoja, ja pitää olla melkoinen kivisydän, että ei niistä jollain tavalla viehättyisi. Koira, joka epätoivoissaan odottaa emäntäänsä kotiin, on niin säälittävällä tavalla lutuinen, että sitä on vaikea kestää. Jotenkin koira saa kehitettyä pienestäkin ongelmasta tavattoman suuren. Esimerkiksi kun omistaja lähtee aamulla töihin tai kouluun, koira luulee kuolevansa koska ei pääse mukaan. Siltä se ainakin vaikuttaa. Se painaa päänsä alas ja näyttää kuin se olisi juuri purskahtamassa itkuun. Koirille annetaan paljon ihmisten ominaisuuksia, asioita, joita ne eivät varmasti edes osaisi tehdä – vaikkapa itkeä tai näyttää ilmeitä kasvoillaan. Silti niissä nähdään ihmisen kaltaisuutta; todennäköisesti katsoja näkee niissä itsensä. Ja mikäs olisikaan mahtavampaa kuin nähdä joka päivä oma itsensä. Kuin katsoisi peiliin, mutta tämä peili on tavattoman söpö ja jumaloi sinua enemmän kuin mitään muuta. Koira tottuu omistajaansa ja leimautuu tähän. Koira näkee omistajansa erityisenä olentona muiden ihmisten joukossa.

Jotkut sanovat koiran osaavan rakastaa ihmistä paremmin. Tämä on aika kummallinen väite. Koira osaa vain olla – ja sen se osaa todella hyvin. Mutta ihminen pystyy tulkitsemaan sen millä tavalla vain itse haluaa. Sen voi helposti tulkita rakkaudeksi. Koira harvoin valittaa mistään hirveästi. Kunhan se saa ruokaa ja unta, se on varsin tyytyväinen. Koirasta voi muokata paljon ihmistä helpommin sellaisen kuin itse haluaa. Se tosin vaatii paljon työtä ja pitkäjänteisyyttä, jota monilla ihmisillä ei ole. Siksi useimmista koirista tulee vain hauskoja hengaajia, jotka ovat aina iloisia kun saapuu kotiin ja heiluttavat häntäänsä kun niille antaa huomiota. Koirat eivät itse oikeastaan anna mitään. Ne vain ovat. Siksi ne ovat helppoja ja mukavia vekkuleita. Niille voi kertoa kaikkein hölmöimmät teoriansa elämästä, eivätkä ne koskaan väitä vastaan: koirat ovat erinomaisia keskustelukumppaneita juuri siksi, että niiden seurassa tuntee itsensä hyvin viisaaksi. Ne kuuntelevat vakavan näköisinä älyttömiä sepustuksia ja nyökkäävät hiljaisina myöntymyksensä. Koirat ovat ihmisen egon jatke. Jos ei ole koskaan tuntenut koiraihmisiä ja saapuu näiden kotiin, voi hieman yllättyä koiran saamasta huomiosta. Koiraa tervehditään kuin vauvaa ja paijataan samalla tavalla. Koira saa osakseen kaiken hellyyden, jota ihmiset eivät osaa antaa toisilleen.

Joskus koirat saavat osakseen myös ihmisten vihan. Ne koirat ovat surkeita tapauksia: pelkäävät kaikkea ja kaikkia. Koirat tuntuvat omaavan ihan aitoja tunteita. Pelko lienee niistä kaikkein yleisin. Siksi hyvin koulutetut koirat ovat mukavia – ne eivät pelkää. Ne eivät rupea haukkumaan jokaiselle vastaantulijalle ja säilyttävät rauhallisuutensa tiukoissakin paikoissa. Ihmisiä kasvatetaan, mutta koiria koulutetaan. Ei ole olemassa ideaalia, jonka mukaan koiralla kuuluisi olla oma tahto. Siksi koiran elämä on paljon helpompaa kuin ihmisen. Mutta kuinka monella ihmiselläkään todella on oma tahto? Monet ihmisetkin ovat kuin koiria, jotka seuraavat annettuja ajatus- ja toimintamalleja. Timo oli tullut juuri sellaiseksi Marikan kanssa: koiraksi. Ehkä siksi Marika olikin niin puoleensavetävä – hänen kanssaan unohti oman tahtonsa ja sai olla rauhassa koirana: häntää heiluttavana, iloisena, kuolaavana höllynpöllynä.

Marika oli valinnut koirakseen bichon frisén. Se on valkoinen karvapallolta näyttävä otus, joka sopii hyvin näyttelykoiraksi. Se on tavattoman söpö. Jos ei tiedä miltä bichon frisé näyttää, voi kuvitella valkoisen pallon, joka seuraa joka paikkaan ja päästelee hellyttäviä ääniä. Se saa aina huomiota ja kerää  omistajalleen ilmaisia sosiaalisia pisteitä pelkällä olemuksellaan. Marika oli tietysti ottanut koirankin kanssa kovan linjan ja rupesi heti pennusta lähtien kouluttamaan sitä tottelevaiseksi rajulla otteella. Timo ei voinut olla vertaamatta sitä jatkuvasti itseensä. 

Marika oli lukenut paljon koirien koulutusoppaita ja sovelsi niiden oppeja täsmällisesti. Hän ei ollut koskaan laiska tai välipitämätön tätä projektia kohtaan, sillä koiraa ei voinut komentaa samalla tavalla kuin ihmisiä. Marikan maineella ja kauneudella ei ollut mitään merkitystä koiralle – koiran kanssa Marikan piti aloittaa täysin tyhjältä pöydältä, eikä hän voinut antaa sellaisen projektin epäonnistua. Sehän olisi näyttänyt kaikille hänen heikkoutensa. Marikan oli pakko onnistua myös tässä. Ja tietysti hän onnistuisi.

Mutta kaikkeen ei voi varautua ja aina on olemassa sattuman mahdollisuus. Vaikka Timo piti Marikaa  jumalana, ei hän sitä todellisuudessa ollut. Koira osoittautui Marikalle ongelmaksi. Marika oli ottanut selvää hyvistä sukujuurista ja varannut kasvattajaperheeltä oikeuden valita pentueesta oman pentunsa ensimmäisenä. Hän valitsi tietysti kaikkein vahvimman ja itsenäisimmän oloisen, näkihän Hopeanuolestakin jo pentuna, että se oli erityinen. Marika katsoi mikä pentu voimakkaimmin ajoi omaa etuaan: pääsi ensimmäisenä imemään emon nisää ja varasi lämpimimmän nukkumapaikan. Mutta sattumalta kävi niin, että pentu ei ollutkaan täydellinen. Ehkä Marikan koiratuntemus ei ollutkaan hänen ihmistuntemuksensa tasolla, tai sitten hänellä vain kävi huono tuuri.

Marikan koira nimittäin osoittautui todella epävarmaksi tapaukseksi. Se oli pelokas. Tämä harmitti Marikaa. Hän ei halunnut asua heikkouden vaan vahvuuden keskellä. Koira voisi olla hänelle varsinainen kyy povella, mikäli se ei toteuttaisi sille asetettuja vaatimuksia. Koiraparka, se saisi vielä kärsiä.

Marikan epävarmalla koiralla oli etenkin yksi kovin epämiellyttävä taipumus. Se oli niin säikky, että se laski lähes aina pissat alleen tavatessaan uuden ihmisen tai koiran. Jopa Timon nähdessään se teki tätä hyvin pitkään, minkä vuoksi Marika ajoi Timon kotiin usein jopa keskellä yötä. Lähestulkoon kaikki koirat aluksi muuttaessaan uuteen kotiin, eli kun ne erotetaan emostaan ja sisaruksistaan, ovat hämillään ja peloissaan. Ne eivät usein saa unta ensimmäisinä öinä ja pissaavat nukkumapaikkaansa. Usein niillä menee myös aikaa oppia sisäsiisteiksi. Marikan koiralla tämä vaihe kesti todella kauan. Se vaikutti negatiivisella tavalla Marikaan. Hän oli usein pahalla tuulella ja sätti Timoa koko ajan kaikesta. Timo otti haukut tietysti kiltisti vastaan, sillä tarjolla oli mahtavaa raivoseksiä, joka oli hänen mielestään Marikaa parhaimmillaan. Senkin saamisessa Timolla oli jatkuvasti ongelmia, sillä koiraparka ei epävarmuudessaan halunnut olla yksin ja tuli todella mustasukkaiseksi (mikäli koira osaa mustasukkaiseksi tulla) kun Marika oli kahdestaan Timon kanssa. Se ulisi makuuhuoneen oven takana kuunnellessaan Marikan seksiääniä. Marika ei voinut jättää tätä huomiotta, sillä hänen tehtävänsä oli kasvattaa koiraa ja Timon tehtävä oli hoitaa Marikan kireitä hermoja.

Pissaamisongelmaakin pahempi ja häiritsevämpi ongelma oli kuitenkin Marikan koiran anaaliongelma. Sillä oli jokin vika anaalirauhastensa toiminnan kontrolloinnissa. Anaalirauhasistaan koira erittää ulosteeseensa tilanteeseen sopivaa tuoksua, jolla se viestii muille koirille. Siksi koirat aina haistelevat toistensa kakkoja niin innokkaasti. Marikan koira ei hallinnut anaalirauhasiaan ja tätä kommunikaatiovälinettä pääsi usein lipsahtamaan siltä pelästyksen hetkellä. Marikan harmiksi näitä hetkiä oli usein ja anaalineste ei haissut hyvälle – sen haju oli kuin ulosteen haju, mutta tiivimpi, sillä siinä on enemmän informaatiota. Kun koiralle sattui tällainen vahinko, se piti tietysti siivota ja anaalirauhaset piti puristaa tyhjiksi, ettei niistä valunut enempää tavaraa pitkin lattiaa, seiniä tai huonekaluja. Bichon friséllä on hyvin tuuhea ja paksu turkki ja tämä voimakkaan hajuinen neste jää siihen ikävästi kiinni. Ei ole vaikea arvata, kuka joutui aina hoitamaan tämän tehtävän. Se oli tietysti Timon kunnia-asia, eikä hän luonnollisesti jättänyt sitä koskaan tekemättä tai tehnyt sitä huolimattomasti. Hänet oli alennettu koirasta koiransotkujen siivoojaksi.

Ongelmista huolimatta – pitkäjänteisyyden ja peräänantamattomuuden avulla – homma kuitenkin kehittyi kaiken aikaa, ja muutaman kuukauden päästä Marikalla olisi 7–9 kuukautisten pentuluokkaan valmiina oleva kilpakoira. Timo tiesi, että tästä ensimmäisestä koiranäyttelystä oli paljon kiinni. Siitä ei ollut kiinni ainoastaan Marikan ja koiran suhde, vaan myös Marikan ja Timon suhde.

032

Voisi kuvitella, että Arton tultua takaisin moni asia olisi muuttunut. Oli hienoa saada kämppis takaisin, mutta se ei tuntunut siltä alkuunkaan. Minä olin suurimman osan ajasta Marikan luona ja Artolla oli koko ajan jotain menoa. En ollut nähnyt häntä moneen päivään, aivan kuin hän olisi hävinnyt jonnekin. Tosin sitähän se oli ollut aiemminkin. Miksi tuo kooma olisi muuttanut hänessä mitään? Kun joskus satuimme olemaan samaan aikaan kotona, Arto oli hautautunut huoneeseensa. Hiljaisuuden sijaan näppäimistön ääni kuului koko ajan. Mitä helvetin romaania se oikein siellä väänsi? Kävimme kuitenkin tervetuliaissaunassa ja joimme Strohia. Humalluimme ja hehkutimme ystävyyttämme ja toisiamme. Se oli pieni hienouden hetki, mutta niin lyhyt, että unohdin sen pian. Tosin en ole täysin varma tapahtuiko se todella. Oliko tuo vain haavekuvani täydellisestä jälleennäkemisestämme? Joka tapauksessa vaikenimme Marikasta. Ehkä se oli helpointa, ainakin toistaiseksi. En halunnut tietää, mikä Arton suhde Marikaan oli ollut. Mikä tahansa mahdollinen totuus ahdisti ja pelotti minua niin, että vatsaani sattui. Halusin pitää Marikan vain itselläni. En ollut valmis kohtaamaan totuutta, oli se mikä vain.

Tuntui kuin Arto olisi edelleen maannut siellä sairaalassa. Ei hänestä kunnon seuraa ollut. Hän oli omissa maailmoissaan ja omiin maailmoihini minäkin sitten ajauduin. Marika keskittyi koiran kouluttamiseen ja ajoi minut usein kotiini. Aikani kävi mahdottoman pitkäksi. Silloin sitä rupeaa usein viettämään aikaansa turhuuksien ja typeryyksien parissa. Ainakin minun kohdallani homma toimi aina niin. Internetin kaatamiseen tähtäävällä EPIC FAIL -foorumilla ei tapahtunut mitään kummoisempia muutoksia, joten päätin aktivoitua netti-ihmisenä muulla ja kevyemmällä tavalla. En halunnut aloittaa mitään sen kummempia vallankumouksia. Halusin heittää aivot narikkaan ja viihtyä.

Näihin aikoihin innostuin Skypestä. Oi, mitkä mahdollisuudet tuolla keskusteluohjelmalla olikaan. Ohjelma oli ollut koneellani jo pitkään asennettuna, mutta en ollut koskaan sitä liiemmin kokeillut, mitä nyt hieman pelleillyt Arton kanssa. Skypen idea on herttaisen jalo. Sen avulla voi keskustella rakkaimpiensa ja ystäviensä kanssa vaikka he asuisivat toisella paikkakunnalla tai jopa toisessa maassa. Kaukorakkaussuhteissa Skype on oiva suhteen elossapitäjä. Mutta eihän tuollainen paska Skypen innokkaimpia käyttäjiä kiinnostanut tässä seksintäyteisessä maailmassa. Väitän, että 90 % ihmisistä käyttää Skypeä pelkästään sukupuolielimiensä näyttelyyn – ja vieläpä täysin tuntemattomille ihmisille. Skype on loistokas masturboinnin boostaaja.

Sain ihan random kaverikutsun joltakin 15-vuotiaalta norjalaiselta teiniltä. Hyväksyin kutsun ja rupesimme saman tien juttelemaan. Tuva puhui aivan käsittämättömän hyvin lausuttua ja selkeää englantia. Hänen amerikanenglannin aksenttinsa oli suorastaan seksikäs. Hän kuulosti hämmentävän paljon amerikkalaisen high school -teini-TV-sarjan hahmolta ja hänen sanavarastonsa oli todella laaja. Itse jouduin välillä ponnistelemaan, että muistin yksinkertaisimmatkin sanat, mutta Tuva oli tulessa ja olihan siihen konkreettinen syykin: hän teki tätä paljon. Hän asui tietokoneella. Tuvalla oli yli kaksi tuhatta Facebook-kaveria ja Skypessä hänellä oli yli kolmensadan kundin yhteystiedot. Jäbiä oli joka puolelta maailmaa eikä Tuva niitä luonnollisestikaan ollut koskaan Skypen ulkopuolella tavannut. Hän etsi kivan näköisiä kasvoja facebookista ja lisäsi yhteystiedot Skypeensä. Helppoa kuin omenavarkaissa käyminen.

Tuva oli tosi mutkaton ihminen. Hän ei pelannut mitään pelejä eikä ollut mikään masentunut teini. Hän oli elämänmyönteinen ja hänellä oli todella löyhä moraalikäsitys. Totta kai hän oli bi eli normaali niin kuin Big Brother TV-ohjelmassakin asia oli ilmaistu. Hänellä oli fuckbuddyja ympäri Norjaa ja myös muualta päin maailmaa. Tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia. Olihan se hiukan hämmentävää, sillä hän tosiaan oli vasta 15-vuotias. Mutta en liiemmin välittänyt. En aikonut ryhtyä pelastamaan häntä tai pitämään moraalisaarnoja. Mikä minä olin häntä tuomitsemaan? Itse olin tappanut ihmisiä. Tavallaan en ollenkaan kokenut häntä todelliseksi ihmiseksi, koska hän oli vain tietokoneen näytöllä näkyvä hahmo. Myös englannin kielen käyttömme korosti etäisyyden tunnetta. Tuva oli mielikuvituksellinen olento, joka oli olemassa minulle vain Skypessä. Hän ei ollut lihaa, luuta ja verta. Hän oli elävä kuva, näky ja pikseleitä ruudulla, joita en voinut koskettaa. Hän oli viihdettä ja ajankulua, mutta valitettavan usein myös ajanhukkaa, sillä toisinaan saatoin puhua hänen kanssaan jopa seitsemän tuntia putkeen.

Hänen vapaamielisestä käsityksestään ihmissuhteisiin ja seksiin kulki lyhyt silta siihen, että jo ensimmäisen keskustelumme aikana hän riisui paidan pois päältään ja esitteli minulle sinisiä satiinirintsikoitaan. Eikä kulunut aikaakaan kun hän riisui nekin pois. Tuo näky sai minut suunniltani. Sinänsä ne rinnat eivät olleet niin kiinteät eivätkä kovin isotkaan, mutta ajatus siitä, että 15-vuotias norjalaistyttö näytti minulle rintojaan Skypessä, sai heppini kovaksi saman tien. Hän vain hymyili lapsellisesti – tämä ei tosiaankaan ollut hänelle iso juttu tai ensimmäinen kerta kun hän näytteli tisujaan. Se oli Tuvalle jokapäiväistä hupia. Hän rakasti huomiota ja ihmetteli, että hullaannuin niin kovasti siitä, että hän paljasteli rintojaan. Totta vitussa hullaannuin! Minua on aina ärsyttänyt kun naiset vähättelevät rintojen mahtavuutta. ”Ne ovat vain kaksi läskipalloa keuhkojen kohdalla”. Mitä sitä syväanalysoimaan. Me miehet rakastamme tissejä, ja on aina mahtavaa nähdä niitä.

Hän hiplaili nännejään ja puristeli tissejään mukavasti toisiaan vasten. Minä masturboin. Hän todella nautti siitä näystä kun tärisin tuolillani suu auki pienet hikikarpalot otsallani. Hän halusi nähdä penikseni. Juuri ennen laukeamistani suuntasin kameran alemmas. Hän taputti iloissaan pikku kätösiään yhteen. Tuva hykerteli onnesta ja kertoi kuinka oli saanut orgasmin masturbaatiosessioni aikana. Enkä usko että hän valehteli. Tuva puhui hirveän suoraan kaikesta. Ei hänen tarvinnut valehdella mistään. Tosin hän oli ehdoton miellyttäjä ja siksi hän saattoi sanoa mitä vain saadakseen minut kokemaan oloni hyväksi. Kysyin häneltä myös oliko penikseni tarpeeksi iso, jolloin hän kertoi nähneensä paljon kulleja. Minun omani oli kuulemma ihan hyvänkokoinen.

Tuva ei tosiaankaan ollut perinteinen suomalaispissis, joka suuttuu rajuista kommenteista sosiaalisissa medioissa. Tuva oli eri maata. Hän rakasti rivoja kommentteja ja sitä kun miehet kuolasivat hänen kuvilleen tai tässä tapauksessa live-pehmopornolle, minkä pääroolia hän itse näytteli.

Tuva kertoi minulle mitä oudoimmista seksikokemuksistaan. Tunsin oloni välillä täydelliseksi amatööriksi hänen rinnallaan. Olin toki kokenut Marikan kanssa aika hurjia juttuja, mutta Tuva pisti aina paremmaksi jos yritin rehennellä jollakin tarinalla. Hänellä oli liuta omituisia fetissejä. Esimerkiksi hänen vakipanonsa kanssa hän tahtoi aina, että Ane (en ollut varma puhuiko hän tytöstä vai pojasta) tunki lyijykynän hänen peppuunsa. Mikään ei kuulemma tuntunut paremmalta kuin lyijykynän kärki ahterissa. En ollut halukas kokeilemaan, mutta koin Tuvan jutut erittäin viihdyttäviksi. Hän oli myös esimerkiksi harrastanut ryhmäseksiä protuleirillä. Porukkaan oli kuulunut muutama leiriohjaaja ja Tuvan lisäksi pari nuorta tyttöä ja poikaa, joille tuo oli ollut ensimmäinen seksikokemus. Tuva kertoi kuinka mahtavaa oli kun välillä ei yhtään tiennyt, kuka koskettaa tai ketä itse koskettelee. Kieltämättä hän sai minut haaveilemaan tuosta kokemuksesta. Olin aikoinaan omien penkkareideni jatkobileissä puuhastellut kahden tytön kanssa yhtä aikaa, mutta se oli ollut aika jäykkää touhua koska olimme kaikki  olleet hyvin epävarmoja ja kokemattomia.

Tuva oli selvästi hiukan tärähtänyt ja ennen kaikkea seksiaddikti – mutta ylpeä siitä. Jopa traagiseksi tarinaksi paljastui tapa, jolla Tuva oli menettänyt neitsyytensä 12-vuotiaana. Se oli tapahtunut McDonald’sin vessassa. Kokemattomuutensa vuoksi poika oli pannut häntä vahingossa väärään reikään. Tuvan mielestä se oli ollut vain hellyyttävää. Hänelle oli tapahtunut uskomattoman paljon pieneen ikäänsä nähden, mutta ymmärsin kyllä miksi. Tuva näytti kypsältä ikäisekseen ja oli melko pitkä. Hänelle oli kovin tärkeää koko ajan todistaa olevansa kypsä ja henkisesti paljon vanhempi kuin ikäisensä tytöt. Se pikkuvanhuus viehätti minua.

Jossain vaiheessa en ollut varma olisiko minun pitänyt minun itkeä vai nauraa niille jutuille, saatika sitten uskoa niitä. Mutta kuten aiemmin mainitsin, Tuva ei ollut minulle koskaan todellinen ihminen. Hän oli vain sieluton hahmo tietokoneen näytöllä. Hän oli kuin ohjelma, jonka sain laittaa päälle ja sulkea juuri silloin kun halusin. Siinä ei ollut mitään tunteita mukana. Hän ei ollut edes nettiystävä – hän oli vain virtuaalifantasiaa. Fantasia kuitenkin rikkoutui muutaman viikon tuttavuuden jälkeen kun löysin joltakin mömmöiseltä seksisivustolta videoklipin, jossa runkkaan posket punaisina ja esittelen videon lopussa spermaista ja hyvin vaivaista penistäni. Yhtäkkiä Tuva oli hyvinkin todellinen ihminen, joka aiheutti minulle henkistä tuskaa. Kilahdin ihan täysin ja poistin Tuvan Skype-yhteyksistäni. Olin järkyttynyt ja lopulta niin paniikissa, että poistin koko vitun Skypen koneeltani. Se lortto oli nauhoittanut kaiken. Olin luullut, että siihen hyväntahtoiseen teiniin olisi voinut luottaa. Lähetin Tuvalle sähköpostia ja uhkasin tappaa hänet, jollei se video häviä netistä. Mutta kun jokin on kerran nettiin päätynyt, se ei koskaan häviä sieltä – Internetin muisti on ikuinen. Tuva ei vastannut mitään, mutta muutaman päivän jälkeen en enää välittänyt. En kuullut Tuvasta enää koskaan.

***

En voinut ajatella muuta kuin seksiä. Olisin kovasti halunnut Marikaa, mutta ei homma koskaan toiminut minun halujeni mukaan. Marika vietti aikaa koiransa kanssa aivan helvetin paljon ja oli huonolla tuulella. Kaipasin häntä. Sitä se usein oli: hän piti minua reunalla. Hän piti minut odottamassa, nälkäisenä ja valmiina tekemään mitä vain hänen puolestaan. Pahinta oli, että pelkäsin Marikaa. Tästä syystä en ollut uskaltanut kutsua häntä missään vaiheessa tyttöystäväkseni. Hajoilin usein tuon ajatuksen kanssa. Oliko Marika minun tyttöystäväni vai ei? Mitä minä todella merkitsin hänelle? En uskaltanut edes kysyä sitä häneltä. Toki ymmärsin edelleen tilanteeni ja jakomme. Hän oli tasoni yläpuolella – ja tulisi aina olemaan – tämä kaikki oli vain jatkoaikaa. Suhteestamme tuli mieleen Tal Bachmanin She's  So High -kappale. Näiden seikkojen vuoksi minulle riitti, että sain vain olla hänen kanssaan. Suhteemme ei tarvinnut määrittelyjä, vaikka se kovasti minulle merkitsikin. Joskus ihmisillä on lapsellisia haluja, joille he eivät voi mitään. Tämä oli yksi minun naiiveista puolistani. Minulle oli tärkeää tuo jo alakouluajoilta opittu kysymys: ”Alkaaks mun kaa?”. Ehkä ei ihan tuolla tavalla ilmaistuna, mutta se antoi turvaa kun asiasta oli edes jotenkin sovittu. Tuo asia kalvoi minua. Toisinaan olin alakuloinen, koska en tiennyt, oliko Marika minun tyttöystäväni.

Arto oli jossain enkä todellakaan tiennyt missä, joten yksinoloni saavutti uuden huipun. Olin toki itseäni arvostava hetero, mutta varsinaisen superheteron ominaisuuksia minulla oli vähän, vaikka pidinkin itseäni hyvin sulavasanaisena naistenmiehenä. Toisin kuin muut pojat jo varhaisteini-iässä, minä en koskaan ollut puhunut naisista halventavaan sävyyn. Seksistä ja siihen vähääkään liittyvistä asioista vaikenin ja olin jopa hiukan ujo. Tai ehkä pidättyväinen olisi parempi sana. En hehkutellut kenenkään julkkiksen tissejä enkä liimaillut oveeni Pamela Andersonin julisteita. Minä olin henkeen ja vereen elokuvamies ja huoneeni seinät olivat aina tatuoitu leffajulisteilla. Minusta olisi ollut esteettisesti rumaa ja typerää laittaa jotakin bimbon kuvia seinilleni. Jollain tapaa tuo vanha pelkoni seksiaihetta kohtaan kaiveli minua edelleen ja halusin tehdä asialle jotakin.

Imutin netistä itselleni taustakuvanvaihtajaohjelman. Se toimi niin, että kansioon sijoittaa kuvia ja sitten kuvat vaihtuvat automaattisesti työpöydän taustakuvina määrittämäsi ajan kuluessa. Keräilin tuntitolkulla kivoja tissi- ja peppukuvia. Yhden kuvan kestoajaksi laitoin kaksi minuuttia. Se ei ollut liian lyhyt eikä liian pitkäkään aika. Muutaman minuutin verran sitä helposti jaksoi katsella yhtä mimmiä. Tunsin itseni niin hemmetin miehekkääksi ja todellakin superheteroksi. Olin nyt sen teinipojan saappaissa, jota olin inhonnut, tai ehkä paremminkin kadehtinut yläkoulussa. Tuntui mahtavalta olla se hiukan niljakas, naisia esineellistävä kukkulan kuningas ja pukkitappelussa voitokas räkänokka. ”Nyt tulee Jantu, se on kova pukkitappelemaan!”, muistan kuinka pojat olivat hehkuttaneet alakoulun ensimmäisellä luokalla. Yläasteella samaa jätkää oli hehkutettu koska sillä oli piilokalju ennen ketään muuta.

Minulla oli kuudessa tunnissa noin kahdensadan kuvan kokoelma kasassa. Jos aikani kävi pitkäksi – niin kuin se selkeästi oli käynyt – saatoin viihdyttää itseäni katsomalla kuvia työpöydälläni. Mukavaa helpotusta antoi pieni ikoni tehtäväpalkissa, jota klikkaamalla kuvan sai vaihdettua ilman, että täytyi odottaa kahta minuuttia. Tämä johti aamuyön huuruisissa tunnelmissa masturbointiin, mutta huomasin nopeasti, että minulle tuotti päänvaivaa valita juuri oikea kuva, johon keskittyä.

Päätös oli vaikea. Mikä olisi tarpeeksi seksikäs kuva, jota jaksaisin katsella juuri niiden kriittisten hetkien ajan että laukeaisin? Mikä kuva olisi fiilikseltään oikea juuri tälle masturbointituokiolle? Oikea käteni harjoitti peniksen vatkaamista ja vasen käteni oli hiirellä. Klikkailin kuvia eteenpäin ja olin jo melkein suuttumuksen partaalla kun lopulta löysin oikean kuvan. Olin juuri tulemaisillani kun minua rupesi vaivaamaan ajatus siitä, millaisia kuvia oli vielä selaamatta. Jatkoin klikkailua. Unohdin välillä hengittää, koska olin niin tositarkoituksella kiinni siinä touhussa. Kului tunti ja se kului ihan helvetin nopeasti. Arto oli mestari kuluttamaan aikaa runkkaamiseen, parhaimmillaan hän teki sitä jopa neljä tuntia putkeen – ja se touhu ajoi sen raukan hullun lopulta koomaan. Luulisi, että Arto oli oppinut läksynsä ja ottaisi masturboinnin hiukan kevyemmin jatkossa.

Minulla oli selkeästi menossa yksi elämäni raskaimman sarjan masturbointihetkistä. Kulliini sattui, siihen oli tullut hiukan haavoja enkä tuntenut omaa kosketustani enää kunnolla, hankausliike aiheutti pienimuotoista puutumista. Lopulta päädyin kuvaan, jossa lateksiin pukeutunut glamourmalli Kitty Lea imee tikkaria haarat levällään ja tissit upeasti esillä. Olin poiminut sen kuvan hänen blogistaan, joka kantoi nimeä ”Fuck Yeah Kitty Lea”, ja muistan kuinka fiiliksissäni olin ollut tallentaessani sen kovalevylleni. Hymähdin humalaisen merirosvon lailla ja pumppasin mällit reisilleni. Samaan aikaan töyttäsin kyynärpäälläni ahtaalta kirjoituspöydältäni valaisimen lattialle. Sen sijaan, että lamppu olisi vain mennyt säpäleiksi, koko valaisin syttyi palamaan. Pölyinen ja Aleksis Kiven -aikainen mattoni roihahti tuleen. Reidet spermassa ja housut kintuissa juoksin tai paremminkin hyppelin nopeasti keittiöön ja hain ison tuopin, jonka täytin vedellä. Juoksin huoneeseeni ja sammutin tulen. Olin kuin partiopoika konsanaan ja hyvin tyytyväinen esimerkillisen nopeaan toimintaani. Kunpa Artokin olisi aikoinaan ollut tarkempi, niin hän olisi välttynyt koomaltaan.

Kello läheni kuutta aamulla. Olin niin sekaisin, että tulin surulliseksi siitä että matto oli päässyt palamaan käyttökelvottomaksi. Katselin sitä raukkaa mattoa ja sain helvetinmoisen itkukohtauksen. Rauhoittelin itseäni ja keitin hasselpähkinän makuista erikoiskahvia, jota olin saanut vanhemmiltani joululahjaksi. Surullinen oloni tasaantui. Kaikki oli taas pikku hiljaa kunnossa. Olin jo unohtanut Tuvan ja nettirunkkausvideoni, enkä oikeastaan edes kuvitellut, että kukaan koskaan näkisi sitä, tai että siitä koituisi mitään ongelmia minulle. Kuten tavallista, olin niin kovin väärässä.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!