"Matkahiprakka ratikassa on loistava tapa aloittaa bileet jo etukäteen"

© Bambi Vihavainen

022

Eräänä yönä toteutin suunnitelmani. Täydellisempää alibia tuskin saattaa kuvitella. Kukaan ei osaisi epäillä minua – makasinhan koomassa sairaalassa. Olin muutaman yön tarkkaillut hoitajien yörutiineja ja tiesin, että minulla olisi runsaasti aikaa. Valojen sammuttua nousin sängystä, menin vieressäni makaavan koomakaverini kaapille ja otin sieltä vaatteet. Sattuman oikusta hän oli suunnilleen samankokoinen kuin minä – todennäköisyyksiä toki paransi se, että olin keskikokoinen. En halunnut liata omia vaatteitani, ja hän ei varmasti kaipaisi omiaan. Olin jokseenkin varma, että olin harvinaislaatuinen tapaus. Tuskin kovin moni herää koomasta siihen kerran vajottuaan, ja sen tapahtuminen kaksi kertaa samaan aikaan samassa huoneessa oli tähtitieteellisen epätodennäköistä.

Pujahdin ulos sairaalasta. Siellä ei ollut yöllä kovinkaan paljoa toimintaa. Muutama vartija ja hoitajia. Heidän liikkeensä oli helppo ennakoida, sillä he eivät odottaneet koomapotilaan karkaavan sairaalasta. Turvallisuustoimenpiteiden suurin kompastus on täysi ennakoitavuus. Silloin ne voidaan kiertää helposti. Tein juuri niin. Olin niskan päällä tässä leikissä, sillä minulla oli salaisuus, mutta heillä ei.  Hallitsin tilannetta tiedon avulla. Päästyäni ulos sairaalasta otin taksin ja pyysin kuljettajaa ajamaan minut Sörkkään. Koomapotilasparalla oli taskut täynnä rahaa. En oikein ymmärtänyt miksi. Ehkä omaiset olivat ajatelleet antaa evästä viimeiselle matkalle tai jotain vastaavaa, hieman kuin faaraoille ja viikinkipäälliköille laitettiin hautaan kaiken maailman kamaa mukaan. Minä olin suuri viikinkisoturi, tai pikemminkin seikkailija-arkeologi hautoja ryöstämässä Indiana Jonesin tyyliin. Indy ei tosin tiedemiehenä mielellään ryöstä hautoja. Pahoittelin mielessäni George Lucasille erhettäni samalla kun maksoin taksikuskille. Näppäilin ovikoodin ja astuin Sörkänkotini sisäpihalle. Joku oli kussut Rönkän auton kylkeen. Hyvä jekku sille huru-äijälle. Samalla Rönkä tuli ovesta ulos niin yllättäen, että en ehtinyt piiloutua.

Rönkä oli kaatokännissä, joten se ei muistaisi tästä illasta huomenna mitään. Vaara oli siis ohi, mutta minun täytyi olla jatkossa varovaisempi. Hämmästyksekseni ja riemukseni Rönkä kiipesi autonsa takapenkille. Oven sulkeuduttua autosta kuului vielä ”Perkele, perkele!” -mutinaa. Pohjalaisuuteen ilmeisesti kuuluivat kovaääninen puhe (joka koostui lähinnä kirosanoista) ja ansiokas ryyppääminen. Mutta mitä helvettiä äijä teki autonsa takapenkillä keskellä yötä?

Kiipesin hiljaa yläkertaan ja avasin oven. Kaikki oli niin kuin ennenkin. Timo oli luonnollisesti jättänyt huoneeni siivoamatta. Hyvä kämppis ei puutu toisen asioihin – ei, vaikka toinen olisi koomassa sairaalassa ja tämän lattia olisi tahriintunut vereen ja spermaan ja olisi lasinsirujen peittämä. Timoon voi luottaa. Menin suoraan työpöydälleni ja avasin alimman laatikon oikealla. Siellä se oli. Kummitädiltäni joskus vuosia sitten saamani Fiskarsin pikkukirves – edelleen täydessä terässä. Se oli todella kätevä vaelluksella: ei painanut paljoa, mutta sillä sai hyvin puut pilkottua. Nappasin vielä Kossupullon (yllättävää kyllä, viinakaappiani ei ollut ollut tyhjennetty poissa ollessani), kertakäyttösadetakin ja kumihanskat mukaani. Jälkimmäisiä olin pöllinyt ison kasan ollessani alastonmallina kuvainveistokursseilla. Niitä oli paljon taidekouluissa, sillä jotkut tykkäsivät käyttää hanskoja muotoillessaan savea.

Juuri kun olin lähdössä, kuulin, kuinka ovi kävi. Se oli Timo. Jätkä oli aivan hirveässä kunnossa. Timo ryömi suoraan vessaan, ja oksennusta valui hänen suustaan lattialle jo matkalla sinne. En usko, että Timo edes huomasi sitä. Kuulin epätoivoista oksentamista ja vaikerointiääntelyä vessasta. Kurkkasin sinne ja Timo jutteli varsin sujuvaa norjaa pöntölle. Hän oli pukenut housunsa väärinpäin jalkaan niin, että alushousut olivat vielä farkkujen päällä. Hän oli ilman sukkia, ja paita oli repeytynyt ja aivan yltä päältä oksennuksessa. En ollut koskaan nähnyt Timoa noin huonossa kunnossa. Ja Timo vielä kehtasi aina väittää olevansa ”teinikännäämisen kruunaamaton maailmanmestari”, vaikka me molemmet tiesimme, että minä se todella olin. Meinasin kuolla nauruun. Tästä olisi hauska kertoa hänelle, mutta valitettavasti en ollut täällä.

Timo veti vessaa jatkuvasti ja hänen naamansa osui pöntönreunoihin niin että suu ja kieli lipoivat posliinia – se ei voinut olla terveellistä, sillä pönttöä ei ollut putsattu kovin ahkerasti. Olisin halunnut auttaa, mutta nyt en voinut. Katsoin vain huvittuneena vierestä. Oksentamisessa on jotain alkukantaisen ihanaa. Kun kaunis tyttö oksentaa, se on todella ihastuttavaa. En tajua miksi tytöt aina yrittävät paniikissa piiloutua kun oksentavat. Minä voisin mielelläni hoitaa heitä ja jutella kivoja. Kummallisinta on se, että kauniin tytön oksennus ei edes haise pahalle – olen todennut sen käytännössä. Minusta on ihanaa silittää tytön hiuksia ja kertoa hänelle lohduttavia tarinoita, kuunnella hänen huohottavaa hengitystään, joka on niin voimakas ja katkonainen, että se saa hänen koko kehonsa vapisemaan. Silloin tiedän olevani herkässä hetkessä mukana. Se tyttö on voinut olla hyvinkin etäinen ja vaikea, mutta kun hän oksentaa, kaikki tällainen keinotekoisuus katoaa. Oksentaessaan ihminen on todella aito. Silloin ei pysty pitämään yllä suojakuoria ja etäisyyden muureja. Silloin tulee todella sellaiseksi kuin on. Heikoksi ja ihastuttavaksi.

Vaikka Timo ei ollut kaunis tyttö, myös hänen oksentamisessaan oli jotain hyvin hellyttävää. Sydämeni täytti suuri lämpö. Halusin hoitaa Timoa ja sanoa hänelle ”voi pikku mussukka pussukka” tietäen, että se ärsyttäisi häntä ihan helvetisti.

Olin juuri lähdössä kun Timo yllättäen lähti ryömimään ulos vessasta. Minulla ei ollut muuta suuntaa paeta kuin takaisin huoneeseeni, mutta se helvetin epeli tulikin juuri sinne. Kännitila oli kuitenkin niin suuri, että en ollut kovin huolisani. Katselin Timoa kun hän kipusi sängylleni. Timo huomasi minut mutta ei näyttänyt mitenkään yllättyneeltä. Vaihdoimme muutaman sanan ja tajusin, että hän oli tainnut kuvitella minut tänne aiemminkin. Timolla oli ikävä minua. Hän todella oli hyvä ystävä.

-       Hyvää yötä, veli! huikkasin vielä Timolle ja taputin häntä jalalle. Minusta oli mukavaa ajatella, että hän nukkui sängyssäni. Siitä tuli kotoisa olo.

Lähdin ulos etsimään sopivaa kohdetta. Täytyi pitää kiirettä, koska kotona oli mennyt pidempään kuin olin suunnitellut. Kalliossa ei tosin pitäisi olla mitään ongelmia päästä käsiksi siihen, mitä etsin. Astuin portista ulos ja löysin heti etsimäni. Juoppoja oli joka puolella. Valitsin umpimähkäisesti kohteeni. Tarjosin viinaa jollekin syrjässä seisovalle jäbälle, ja se lähti heti mukaani. Menimme sivukadulle ja annoin äijän juoda kotoa ottamaani Koskenkorvaa ihan rauhassa. Se näytti maistuvan.

-       Hei sä oot ehkä paras jätkä ikinä! juoppo hehkutti.

Minun kävi sitä vähän sääliksi. Se ei ollut kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainakaan minulle ja mikä merkittävintä, ei myöskään Marikalle. Bloggareiden tappamiseksi työstämäni suunnitelma oli jaloa työtä jumalaisen Marikan puolesta, mutta tämä ei tuntunut yhtä pyhältä – tämä oli likaista. Pidin kuitenkin tavoitteen mielessäni: poliisien mielenkiinto oli saatava pois niistä blogihoroista. Emme koskaan pääsisi jatkamaan tehtävämme parissa, mikäli poliisit tietäisivät mitä tapahtuu. Jos laajentaisin tappamisen koskemaan myös muita ihmisryhmiä, poliisit eivät ehtisi suojella kaikkia. Tämä oli tehtävä korkeamman syyn puolesta. Tämäkin juoppo varmasti saisi palkkionsa Marikan-jumalattaren taivaassa.

Laitoin sadetakin ja kumihanskat päälleni ja tarkistin vielä, että ketään ei ollut katsomassa. Otin kirveen laukustani ja katkaisin juopon kaulan yhdellä siistillä iskulla. Kuului vain inahdus, ja se oli kuollut. Sen ei ollut tarvinnut edes pelätä. Olin tyytyväinen. Pilkoin sen nopeasti osiin ja levittelin niitä puolen tunnin ajan ympäri Kalliota ja Vallilaa. Laitoin niitä roskiksiin ja talojen sisäpihoille. Oli hauskaa jakaa ruumiinpalasia joka puolelle, mutta yöni oli pian päättymässä ja oli aika palata nukkumaan ikuista unta. Löin kirveen perällä vielä silmään tapin, johon olin teipannut numeron ”5”. Tämä saisi kytät sekaisin. Riisuin sadetakin ja laitoin sen kumihanskojen kera muovipussiin. Otin taksin takaisin sairaalaan. Heitin muovipussin, jossa takki ja hanskat olivat, sairaalaan jätekeräykseen. Täällä oltiin veren kanssa tekemisissä jatkuvasti, joten sehän sopi tänne kuin nakutettu. Laitoin naapurini vaatteet takaisin kaappiin ja puin sairaala-asun ylleni. Yö oli ollut pitkä enkä ollut pitkään aikaan ollut liikkeessä. Väsytti vietävästi. Vaivuin nopeasti onnelliseen uneen, joka seuraa aina silloin kun tuntee, että on tehnyt hyvän päivätyön. Tämä oli ollut paluuni takaisin maailmaan, ja se oli onnistunut kaikin puolin mainiosti.

***

Kallio-reissuani seuraavana aamuna en herännyt enkä herännyt sitä seuraavanakaan. Minulta kesti luultavasti päiväkausia tajuta, että olin poissa jälleen. Ikuinen leponi jatkui. Kaikki tuntui erilaiselta, koska olin käynyt todellisuudessa. Olin nähnyt huoneeni seinät ja niiden masentavan valkoisuuden. Mieleeni tuli Hugo-niminen vanha 90-luvun tv-peli, jota pystyi pelaamaan suorassa tv-lähetyksessä lankapuhelimen avulla. ”Pitikö olla hoppu, nyt se on leikin loppu” Hugo sanoi pelaajan epäonnistuessa. Yllättävä paluuni koomaan aiheutti minulle kyvyttömyyden kontrolloida ajatuksiani. Typerä sananlasku jäi kaikumaan loputtomana ympäri ruumiistani. Ajatusteni pimeys oli nyt pimeämpää, vaikka luulin jo aiemmin käyneeni täydellisessä pimeydessä. Aivoni onkalot olivat muuttuneet, ne olivat jälleen koskemattomat. Siellä ei ollut mitään jälkiä kaikesta siitä juoksemisesta ja taistelusta, mitä olin tehnyt herätäkseni. Paikat oli siivottu. Aivolohkon seinämät hymyilivät minulle, ikään kuin ne olisivat juhlineet jälleen ruumiin voittoa järjestä. Tämä tuntui sellaiselta pahalta unelta, jota näkee neljänkymmenen asteen kuumeessa. Jokin selittämätön ja epämiellyttävä asia kasvaa ja paisuu mielessä. Se on kuin jokin todella painava asia, joka muuttuu osaksi uneksijaa. Mutta samalla se kuitenkin painaa häntä ulkoapäin. Ymmärsin nyt, mitä tuo usein kokemani painajaisunten olotila tarkoitti: mieleni kasvamista liian sairaaksi, ja sen murskaavan voiman lamaannuttavaa vaikutusta kehooni. Näissä unissa usein ei pysty juoksemaan vaikka pitäisi paeta henkensä edestä. Nyt en pystynyt juoksemaan ja muutuin vahvasta aikuisesta miehestä konttaavaksi ja kuolaavaksi vauvaksi. Palasin kohtuun ja kaiken elämän kokemisen jälkeen sinne ahtauteen palaaminen oli järkyttävää. Kaikki kutistui. Kaikki väheni ja hävisi luotani. Tämä ei sittenkään ollut kohtu, sillä kostean ja tiiviin sijaan täällä oli kuivaa ja avaraa – tyhjyyteni oli suurta kaikuvaa hallia. En yhtään tiennyt minne asettaisin itseni tai ajatukseni. Tiesin, että oli olemassa paikka, mutta sen löytäminen tyhjyydestä oli mahdotonta.

Jos olin lyhyenä hereilläoloaikanani ehtinyt kaivata takaisin koomaan, niin nyt huomasin kaipuuni järjettömyyden – se oli ollut typerää nostalgiaa. Nyt kaikki oli nurinpäin ja missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Epätoivoni kasvoi uusiin mittoihin mietin jälleen Jumalaa – minä, joka pidin itseäni liberaalina rationalistina! Tämä muistutti minua paniikkikohtauksista, joita olin saanut ylioppilaskirjoituksissa. Ne olivat kamalia kokemuksia, menetin kykyni hallita ruumistani ja ajatuksiani ja oksensin kontrolloimattomasti ammattiopiston poikien vessan pisuaariin. Ennen sitä olin pitänyt paniikkikohtauksia vain 2000-luvun nuorten luusereiden keksittynä tautina. Olin pitänyt niitä tyyppejä vain laiskoina tai muuten vain saamattomina idiootteina, jotka keräsivät huomiota vaivallaan. Pahinta tässä oli se, että minä en pystynyt edes keräämään huomiota, sillä olin takaisin omassa yksinäisessä maailmassani, jossa olin taas hullu tai ei-hullu, tai ehkä ei-ei-hullu. Vittu, tämä ei todellakaan ollut millään tavalla perus.

Yritin saada itsestäni niskalenkin. Yritin rauhoittua. Yritin hengittää. Yritin miettiä mukavia asioita… Timoa oksentamassa söpösti. En tajua miksi se tuli ensimmäisenä mieleeni, mutta tässä paniikissa oli vaikea prosessoida ajatuksiaan tärkeysjärjestyksessä, tai edes havaita mitään tärkeysjärjestystä. Tärisin ja heittelehdin aivolohkojeni seinämiltä toisille niin kuin astronautti Apollo 13:n sukkulassa epäonnistuneella kuulennolla. ”Houston, we have a problem!” huusin hiljaisuuteen. Kuvittelin itseni hävittäjälentäjäksi, joka yrittää saada lentokoneen tasapainoon. Muistin kohtauksen Top Gun -elokuvasta, jossa Maverick ja Goose menettävät hallinnan hävittäjästään ilmavirtauksen vuoksi. Kone lähtee heittelehtimään suoraan alaspäin merta kohti. Goose kuolee kun hänen päänsä osuu kattokuomuun. Olinko minä Goose? En ollut. Minun ei pitänyt miettiä kuolemaa, mutta sinne tunnuin silti olevan matkalla.

Pidin ohjaussauvasta kiinni. Se tärisi rajusti. Olin vähällä purra kieleni poikki. Sitten viereeni syöksähti kaksi Mig-hävittäjää: Marikan rinnat. Painoin käsilläni niitä toisiaan vasten. Hän voihki päälläni penikseni mennessä hänen sisäänsä. Ohjaussauva vakaantui hieman. Hävittäjän lento tasaantui, mutta silti se syöksyi mereen. Laukesin Marikan sisälle hänen rintojensa iskeytyessä kasvoilleni samalla kun hävittäjäni osui veden pintaan. Koneeni syöksyi syvälle ja vieläkin syvemmälle. Mittarien viisarit pyörivät vinhaa ympyrää ja niiden lasinäytöt pamahtivat lopulta rikki. Marikan rinnat olivat naamallani enkä saanut kunnolla henkeä, joten työnsin hänet takaisin ylös niin, että näin hänen kasvonsa. Näin hänet ja se rauhoitti minua. Koneen moottorit sammuivat hävittäjän hautautuessa syvälle meren pohjaan.

Katsoin ylöspäin ja näin pelkkää pimeyttä. Ei tietoakaan meren pinnasta tai valosta. Marika räkäisi kunnon mällit suustaan kasvoilleni ja sanoi: ”Eksä vittu parempaan pysty? Mä lähden röökille!”. Hän nousi päältäni ja käveli pois, suoraan valtemeren syvyyksiin. Jäin makaamaan enkä pystynyt liikuttamaan itseäni mihinkään suuntaan. Olin täysin halvaantunut. Yritin viimeisillä voimillani pitää silmäni auki, mutta ne painuivat väkivalloin kiinni. Koneeni viimeisetkin mittarien valot sammuivat ja tuli pilkkopimeää. Nyt pimeyteen sekoittui myös kylmyys. Olin takaisin syvänmerenkrottien seurassa ja olin jälleen sokea. Ja jälleen en tuntenut raajojani, enkä mitään muutakaan. Olin alkupisteessä. Olin vajonnut niin alas kuin se vain suinkin oli mahdollista, ja nopeammin ja yllättävämmin kuin olisin uskonut.

Olin helvetissä.

023

Poliisi oli törmännyt mutkaan sarjamurhaajajahdissaan kun nuorten bloggaajien lisäksi samalla kaavalla oli tapettu pummi, jonka palasia oli löytynyt ympäri Kalliota. Tämä oli hieno uutinen. Voisimme jatkaa Marikan kanssa suunnitelman toteutusta, mutta Marika ei ollut kovinkaan kiinnostunut asiasta. Hänen raivoilunsa jatkui. Se pisti minut hiljaiseksi. Tämä ärsytti Marikaa, mutta häntä olisi varmasti ärsyttänyt myös jos olisin osallistunut hänen tinttailuunsa. Pysyin etäällä, mutta pidin koko ajan silmäni ja korvani auki. Marikalla oli menoa, pakollista menoa, jonne hän ei todellakaan lähtenyt hyvällä mielellä. Hän ei edes jaksanut panostaa pukeutumiseen tai meikkaamiseen, mikä oli todella erikoista. Hän vain heitteli vaatteet nopeasti päälleen ja lähti ovet paukkuen. Oletin, että tämä oli joku rahaan liittyvä perhekeskeinen pakkotapaaminen.

Tämä mahdollisti minulle tilaisuuden mennä bileisiin, jonne olin Facebookin kautta saanut kutsun. Kutsu oli tullut joltakin Markun vanhalta hoidolta, jota en liiemmin edes tuntenut, puhumattakaan muista vieraista.

Saavuin pienessä matkahiprakassa Mariankadulle. Matkahiprakka on loistava tapa aloittaa bileet jo etukäteen ihan itsensä kanssa. Muutama sidukka nautittuna 3B-ratikassa oli juuri sopivasti. Tiesin, että juhlissa olisi tarjolla runsaasti ilmaista juomaa, mutta halusin välttää sosiaalisen jäykkyyden oudossa seurassa ja olla jo paikalle saapuessani juhlien kuningas ja puhemies, joka ottaisi oitis tilan haltuunsa. Arto kutsui minua tämän vuoksi nimellä olohuoneenherra. Hän kadehti tapaa, jolla hyökkäsin juhlien keskelle niin kuin palvottu jenkkifutiksen pelinrakentaja amerikkalaisissa teini-elokuvissa. Olin täynnä ääntä enkä pelännyt puhua kenellekään. Otin fyysistä kontaktia tyttöihin aivan kuin olisin aina tuntenut heidät ja jätkille – jopa minun ja Arton pelkäämille skeittijätkille – olin mukava vaikka ne usein tuijottivatkin minua kuin vihollisklaanilaista.

Juuri niin siinä kävi kuin olin uhonnut: otin tilan haltuuni ja tutustuin kaikkiin nopeasti. Juttelin Tanelle, joka oli juuri se reikäiseen flanellipaitaan pukeutunut skeittijäbä. Yllätyksekseni hän piti minusta ja heitimme läppää pidempäänkin. Juttelin myös Auskille. Se oli vähän ehkä ylimielinen hipsteri, mutta ihan kiva mimmi joka tapauksessa. Auski heitti minulle siiderinsä, jota ei jaksanut juoda. Samassa jo kiiruhdin jonkun leffajäbän seuraan, jonka kanssa puhuimme elokuvista. Rakastin elokuvakeskusteluja. Ongelma vain oli, että juuri kukaan ei pystynyt keskustelemaan leffoista samalla villiintyneellä asiantuntemuksella kuin minä. Harmikseni se leffajäbä oli täysi taidemoukka. Se sössötti Woody Allen -rilliensä takaa Aki Kaurismäen ja Godardin leffoista, eritoten se diggasi Alphavillestä, jonka olin sattumoisin itsekin nähnyt juuri muutama kuukausi sitten. Täyttä paskaa. Kutsuin tuon sarjan leffafriikkejä tietosanakirjaelokuvamiehiksi. Niiden oli pakko knobbailla Vittorio De Sican Polkupyörävarkaasta ja muista eurooppalaisista elokuvista ja elokuvantekijöistä, joista Peter von Bagh ja muu vanhan polven leffakansa jaksoi jauhaa loputtomiin. Häivyin taas toisaalle: tämä oli minua humalassa parhaimmillani. Vaihdoin koko ajan maisemaa ADHD:maiseen tapaan. Poukkoilin muutamien hölmöjen kommenttien kera ihmisestä toiseen. Jos seura ei miellyttänyt minua tai tarjonnut lupausta seikkailusta, jatkoin etsintöjäni.

Päädyin ulos kuselle sen skeittijäbän kanssa, jonka nimen olin tässä vaiheessa iltaa jo täysin autuaasti unohtanut. Kusimme kadulta alamäkeen ja fiilistelimme kuinka pitkälle vanamme ulottuivat. Mahtavaa. Ulkona kuseminen. Varsinkin humalassa ja mieluusti kesäisin tämän pakkasen ja lumen sijaan se oli todella rentoa puuhaa. Naiset eivät siihen pystyneet. Uskon, että hiljaisella tavalla ne olivat aina meille miehille hieman katkeria siitä. En osaa alkuunkaan kuvailla tuota ihanan vapauttavaa tunnetta. Ulkona kuseminen vain yksinkertaisesti oli minun juttuni ja jos oikein innostuin niin saatoin jopa ventovieraalle ehdottaa ristiinkusemista tai miekkailua.

Takaisin sisälle tullessani huomasin, että bileet olivat kuin 60-luvun Rodgers & Hammerstein -musikaalielokuvasta. Koko ajan joku puhkesi laulamaan. Sitten muut liittyivät mukaan. Muutama tyttö osasi ihan lennosta muodostaa äärimmäisen upeita stemmoja päämelodiaan, ja ne tekivät lauluesityksistä tosi täyteläisiä vaikka kellään ei kitaraa tai muuta soitinta ollutkaan.

Feidasimme bileet pienellä jengillä ja päädyimme keskustaan. Joku työnsi käteeni 20-senttilitraisen Koskenkorva Vodka -pullon. Tyhjensin sen yhdellä huikalla ja se joku näytti minulle peukkua kuin maitoa mainostava rallikuski. ”Juha Kankkunen”, tuumasin humalaisen laahaavalla äänellä ja notkuin kohti Simonkadun Jenny Woota, jonne olimme matkalla. Viina teki ilotyötään – tai tuhotyötään, ihan miten asian haluaa nähdä.

Seuraavat muistikuvani ovat sisätiloista, missä heittelehdin paikasta toiseen – läpi tanssilattian ja pöytien – yläkertaan ja alakertaan. Etsin muita, joiden kanssa olin saapunut sinne, mutta en löytänyt ketään mistään kunnes lopulta tajusin olevani Jenny Woon sijaan Herkussa. Olin mennyt väärään jonoon ja sitä soittoa tietysti väärään paikkaan. Kännisessä mielessäni virheeni tuntui ymmärrettävältä, sillä baarit olivat samalla kadulla lähes vierekkäin.

Juoksin jälleen ilman takkiani ulos ja yritin päästä jonon ohitse Jenny Woohon. Selitin portsarille kuinka ystäväni ovat jo sisällä ja kuinka olin ajautunut väärään baariin. Rehellisyyden puuskani ei auttanut. Se mulkku oli vähällä lyödä minua kun yritin väkisin rynniä sisään. Ymmärsin lopulta yskän ja painuin takaisin Herkkuun. En kuitenkaan tuntenut ketään, joten päätin lähteä kun näin tutut kasvot. Tiesin jopa tytön nimen ja missä se asui, mutta en yhtään muistanut mistä tunsin sen. Se indiemuija puhui rasittavaa stadin slangia ja haukkui mestaa kavereilleen takki jo puoliksi päällään. Sitten sytytti ja humalani kaikkosi siltä seisomalta. Se oli yksi niistä blogihoroista, jotka olivat Marikan tappolistalla. Ilta oli saanut täyskäännöksen.

Titty, nimi jolla tyttö liikkui blogimaailmassa, oli ehkä pahin primadonna, jota olin koskaan nähnyt. Hänen käytöksensä oli täydellistä bimbon-oppikirja-kamaa ja lähenteli parhaimmillaan Marikan viileyttä. Seurasin Herkusta häntä ja muutamaa hänen ystäväänsä Kampin Mäkkäriin ja kuuntelin missä mentiin. Hän kertoi feidanneensa ”pillunvarmalla” suunnitelmalla Ullanlinnasta, jossa poliisiauto valvoi yötä päivää hänen asuinkerrostalonsa sisäpihalla. Kytät valvoivat edelleen jäljellä olevia Top 10 -bloggareita lisäuhrien välttämiseksi, huolimatta tapetusta pummista. Fiksua, mutta niin kuin elokuvissa, vaarassa olevat ihmiset vähättelevät aina vaaraa. Lopulta Tappajahai, Alien tai Scream-mörkö iskee ja ruumiita tulee helvetisti. Titty oli vain halunnut lähteä baariin kavereidensa kanssa siitä huolimatta, että neljä hänen bloggarikollegaansa oli juuri tapettu raa’asti. Niin perus. Minä olin oikea jäbä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Totta kai tiesin tämän olevan väärin, mutta Marikan tahto ylitti kaiken moraalin.  Myös humalassa olin valmis tyydyttämään kaikki Marikan tarpeet.

Tittyn kaverit häipyivät Mäkkäristä jonnekin päin Töölöä, joten olimme kahden. Kello läheni jo viittä kun lähdin etäältä seuraamaan Tittyä kohti Ullanlinnaa. Kävelimme pitkin Fredrikinkatua ja olimme ihan sen päässä Popparienkelin levykaupan kulmilla kun nappasin kadunkulmasta käteeni kaljapullon. Juoksin lähemmäs ja huikkasin ”Titty!” Hän kääntyi, enkä epäröinyt hetkeäkään. Iskin Tittyä pullolla päähän ja hän romahti kadulle jalkojeni juureen. Muistelin jälleen Arton neuvoa: ”lyö vitun kovaa”.

Rehasin sen lorton jonnekin sivukujalle ja hakkasin kaljapullolla sitä niin kauan päähän ja rintakehään, että en kuullut enää hengitystä. Olin silti skeptinen, joten rikoin pullon asfaltille ja isoimmalla lasinsirulla viilsin vielä kurkun Tittyltä auki.

-   Eiköhän tuo tepsi, tuumasin hiljaa ääneeni ja samassa puhelimeni piippasi taskussa. Se oli Marika. Ja juuri oikeaan aikaan.

-       Missä sä oot? Marika kyseli kärsimättömästi.

-       Mä oon täällä… mä oon tulossa, sanoin hätääntyneenä ja kylmissäni.

-       Tuu jo tänne, Marika sanoi ja lähdin saman tien juoksemaan kohti Töölöä.

***

Marika oli ihan hermona. Kerroin innostuneena kuinka olin tappanut Tittyn ja siitäkös helvetti syntyi. Marika ei halunnut enää tappaa ketään. Se oli kuulemma tylsää. Tylsää! Vielä viikko sitten niiden bloggaajien tappaminen oli ollut hänen elämänsä ykkössisältö. Yhtä nopeasti kuin murhavyyhti oli alkanut niin se oli myös ohi. That’s it – Se siitä. Koko touhu loppui siihen.

Olin ihan pihalla ja humalani vuoksi en oikein tiennyt mitä sanoa. Marika vain hermosi ja otin osumat vastaan

Humalaisessa horrostilassani rupesin miettimään syvällisiä. En varmasti merkinnyt Marikalle samaa kuin mitä hän merkitsi minulle. Sehän oli selvää, olinhan hänen koiransa. Juuri tätä ajatusta en saanut päästää päällimmäiseksi, vaan minun oli keskityttävä jokaiseen hetkeen ja oltava koko ajan valmis ihan mihin vain. Marikan seuraava päähänpisto saattoi olla jotain täysin tuulesta temmattua. Ja minun oli oltava siihen valmis. Olin omaksunut tällaisen henkisen asenteen ja pystyin sen vuoksi elämään Marikan kanssa.

Lopulta Marika nukahti. Sain taas katsella hänen rintakehänsä ja erityisesti hänen rintojensa tasaista kohoilua.

Aamulla Marika oli taas pirteä ja energinen. ”Uusi päivä, uusi ruumis, teinit tahtoo – kuolemaan!” hän lauloi varsin ekstaattisena, taisipa olla Mamin ysärihitin Tanssikengät melodia. Mitä vittua? Pitikö niitä teinejä taas tappaa vai ei?

-       Hei kulta! Marika sanoi.

Niin kuin eilistä riitaa ei olisi koskaan edes tapahtunut. Tällaisia tilanteita tuli usein, joten olin joutunut totuttautumaan niihin. Voisin taas hetken päästä täyttää jonkin Marikan hullun pyynnön ja sitten taas nauttia sitä seuraavasta hetkestä.

-       Kulta, mä haluan aloittaa uuden harrastuksen.

Pahat aavistukset kiirivät selkäpiissäni.

-       Mä haluan semmosen tosi söpön koiran ja mä haluan viedä sitä koiranäyttelyihin!

Ja taas mentiin ihan uuteen suuntaan. Juuri tälläisia tilanteita varten minun täytyi olla valmis koko ajan. Hyväksyin Marikan uuden keksinnön täysin vastaansanomatta. Ilmeisesti minä en enää riittänyt Marikalle. Mutta saattoi tässä oli jotain hyvääkin. Ehkä nyt minulle jäisi enemmän tilaa ihmisenä kun Marikalla olisi oikeakin koira leikkikaverinaan.

024

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.

All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy. All wank and no game makes Arto a dull boy.


ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!