"Minusta oli vihdoin tullut hänen poikaystävänsä, ainakin imperfektissä."

© Bambi Vihavainen

033

Kello oli seitsemän aamulla. Edelleenkään en saanut nukuttua. Aurinko pilkisti sädekaihtimien läpi, joita en juuri koskaan avannut. Mutta tänään avasin ne. Mieleeni oli kirjoitettu isoilla, lihavoiduilla kirjaimilla: MUUTOS. Eilinen masturbaatiofiaskoni ja maton tuleen syttyminen olivat olleet herätys. Nyt oli totisestikin otettava itseään niskasta kiinni ja ryhdyttävä toimeen. 

Olin kuvitellut omistautuneeni Marikalle jo aikaisemmin, mutta en ollut tehnyt sitä kunnolla. Pystyisin vieläkin parempaan. Halusin tehdä kaiken täysin oikein. Jos hän halusi, että hankkisin töitä, niin minähän hankkisin töitä ja unohtaisin oman tahtoni. Olisin alusta loppuun se koira, joka hän halusi minun olevan, ja kantaisin vastuuni kunnialla. Soittaisin kaikkiin media-alan yrityksiin. Sopisin tapaamisia ja antaisin itsestäni esimerkillisen kuvan. Silittäisin kravatin käyttökuntoon ja marssisin paikalle siisteissä ja asiallisissa vaatteissa. Kättelisin isoja herroja ja ottaisin sen, mitä tarjolla on. Tekisin Marikan niin onnelliseksi kuin ikinä olisi mahdollista. Minusta olisi siihen, jos vain todella haluaisin sitä. Vaikka en työtä halunnutkaan, niin halusin Marikan. Ehkä työn avulla saisin myös hiukan hilattua itsetuntoani ylöspäin. Ja sitten kun itsetuntoni olisi tarpeeksi korkealla, uskaltaisin kysyä Marikalta, oliko hän minun tyttöystäväni. Jos bimbojen kuvat tietokoneellani tekivät minusta superheteron, niin kaikkien näiden suunnitelmien toteutuminen tekisi minusta megaheteron. Boom!

Kuuntelin lukioaikani suosikkibiisin The Zombiesin This Will Be Our Year ja petasin sänkyni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Imuroin huoneeni ja innostuin niin kovaa, että imuroin Artonkin huoneen niin että lasinsirut kolisivat imurin letkussa. Pesin jopa WC-pöntön. Tuuletin keittiössä ja pyyhin pölyt. Tein hiukan vatsalihaksia ja ajattelin Marikaa. Jokainen ajatus hänestä antoi minulle voimia pystyä ihan mihin tahansa. Marikan kanssa pystyin huomattavasti suurempiin saavutuksiin kuin ilman häntä. Hän oli minun nitroni.

Minulle tuli niin kova ikävä, että päätin katsastaa hänen bloginsa. En ollut tehnyt sitä muutamaan päivään ja toivoin, että siellä olisi ollut hänestä joku mukava kuva. Minun Marikani. Mutta siellä oli jotakin aivan muuta. Ilman mitään varoituksia luin otsikon: ”Minun ex-poikaystäväni esittelee itsensä maailmalle”. Otsikon alle oli upotettu minun runkkausvideoni. Tunsin kuinka viileä hiki nousi otsalleni ja olin varma, että tajuni menisi. Tuntui, että sydämeni pysähtyisi. Olin unohtanut, että Marika oli yliluonnollisen osaava penkomaan artikkeleita, kuvia ja videoita netistä. Hän oli jälleen osoittanut taitonsa. En voinut käsittää kuinka hän oli löytänyt tuon videon. Ainoa positiivinen asia oli, että hän kutsui minua ex-poikaystäväkseen, ja tarkoitan lähinnä osaa ”poikaystävä”. Minusta oli vihdoin tullut hänen poikaystävänsä, ainakin imperfektissä. Tuijotin lamaantuneena sitä otsikkotekstiä ja video lähti automaattisesti pyörimään. Kuuntelin omaa voihkintaani ja katselin kuinka esittelin spermakulliani kameralle. Tärisin paniikissa.

Väite, että oma elämä vilahtaa filmirullan lailla nopeutettuna silmien edessä ennen kuolemaa, pitää paikkansa. Juuri niin tapahtui, mutta minun filmirullani oli hyvin lyhyt. Se sisälsi vain olennaisen: hetkeni Marikan kanssa. Kaikki muu oli leikattu pois. Vain Marikalla oli merkitystä.

Paniikkini maustui suuttumuksella. Miksi helvetissä hän oli laittanut sen sivuilleen? Kuinka hän saattoi olla näin julma? Hänhän joutui itsekin huonoon valoon kertoessaan, että videomateriaalissa esiintyy hänen exänsä. Sitten vasta huomasin, että videon alla oli tekstiä. Marika kiitteli siinä rakasta ystäväänsä Sampoa, joka oli löytänyt videon. Se vitun runkkari oli pahempi sekopää ja mulkku kuin minä. Se hännysteli Marikaa ja oli yritellyt häntä jo vuosia ilman mitään tuloksia. Ainut helpotus oli, että se paska ei koskaan saisi Marikaa. Marika ei erityisemmin pitänyt siitä idiootista, mutta nyt Sampon kurssi oli varmasti kovassa nousussa. Halusin tappaa sen urpon. Lähdin siltä seisomalta ulos, jälleen ilman ulkovaatteita. Laitoin epähuomiossa jalkaani eriparin tennarit, mutta huomasin sen vasta juostessani kutosen ratikkaa kiinni. Kylmyys oli pienin murheeni.

En oikein edes tiennyt minne olin menossa, mutta vauhti oli kova. Huohotin paniikinomaisesti ratikassa. Ihmiset tuijottivat minua peloissaan. Yritin soittaa Marikalle ainakin kymmenen kertaa, mutta hän sulki linjan saman tien. Inhoan kun naiset tekevät niin. Vitutti, että ratikka eteni niin hitaasti. Kaiken lisäksi se oli menossa väärään suuntaan. Halusin ulos. Yritin epätoivoisesti avata ovia kesken vauhdin. Ei se tietenkään onnistunut. Joku pummi naureskeli minulle. Potkaisin sitä munille ennen kuin ratikka pysähtyi. Häivyin ulos ja etsin käsiini toisen ratikan.

Lopulta saavuin Töölöön. Juoksin henkihieverissä Marikan asuintalon portaat ylös ja saatoin kuulla kohtalokkaat, matalia tritonusnuotteja painostavasti soittavat sellot päässäni. Onneksi minulla oli edelleen avain Marikan luokse. Avasin oven ja yritin vetää sen auki, mutta oviketju pysäytti liikkeeni. Marika rupesi saman tien huutamaan sisältä, että lähtisin helvettiin sieltä. Hänen rakas, anaalivaivainen ja nimeämätön bichon frisénsä haukkui ja ulisi raukasti taustalla.

- Marika, anna mun selittää, se ei oo ihan niin paha juttu kuin miltä se voi näyttää!

- Tässä maailmassa ei ole mitään keinoa, millä saisit sen selitettyä mulle! Marika kiljui keittiön suunnalta.

- Mutta... mutta... mutta, toistelin enkä saanut sanoja suustani ulos.

Vasta nyt tajusin kuinka jäässä olin. Ulkona oli hemmetin kylmä, vaikka pakkaset olivat vihdoinkin hiukan hellittäneet ja ilmassa oli jo selkeä lupaus keväästä.

- Päästä mut sisään niin kerron koko jutun! huusin, mutta Marika ei vastannut mitään.

Kuulin vain koiran uikutuksen, joka dramatisoi tilannetta entisestään. Ihan niin kuin se raukka pölypallo olisi itkenyt. Kuinka inhimilliseltä se kuulostikaan. Se oli varmaan jo päästänyt sekä pissat että anaalit lattialle. Rupesin itsekin itkemään kun en oikein tiennyt mitä tehdä.

- Mä soitan poliisit paikalle jos et mene pois täältä, Marika sanoi huomattavasti rauhallisemmin kävellessään lihaveitsen kanssa ovelle.

Katsoin häntä siitä pienestä ovenraosta. Tällä epätoivon surunsekaisella hetkellä hän näytti kauniimmalta kuin koskaan. Niin lähellä, mutta yhtäkkiä niin kaukana. Totta kai tällaisella hetkellä rakastin ja halusin Marikaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tuntui, kuin koko maailma olisi ollut lipumassa pois luotani — Marika oli minun koko maailmani. Olin jo kauan sitten luopunut kaikesta vain saadakseni hänet. Se oli kuin kohtaus Sergio Leonen elokuvasta. Taustalla tietysti jylisi Ennio Morriconen ylidramaattinen musiikki.

- Anna se avain tänne, Marika sanoi hiljaa ja osoitti minua veitsellä ovenraosta.

Etäännyin taaemmas ja tiputin avaimen kiltisti hänen kämmenelleen. Sormeni sipaisi hänen nimetöntään tiputtaessani avaimen. Digitus Quartus. Oliko tuo viimeinen kosketus minun ja Marikan välillä? Ajatus herätti minussa niin viiltävän melankolian tunteen, että romahdin lattialle ja minuun sattui. Nostin pääni ylös ja näin Marikan lasittuneet silmät. Hän pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja totesi: 

- Pala helvetissä vitun pervo.

Ovi sulkeutui ja siihen se sitten loppui ilman sen kummempia fanfaareja.

Oven sulkeutumisen ääni tuntui kaikuvan rappukäytävässä loputtomiin. Kuuntelin kuinka tuo kaiku, viimeinen Marikan tuottama ääniefekti, hälveni vähitellen olemattomiin. Se oli kuin luoti, joka oli upotettu vatsaani. Enkä saisi koskaan tuota luotia pois sisältäni. Siellä se olisi mahalaukussani ja tekisi hidasta tuhoa kuin syöpä. Tai sitten se koteloituisi ja tulevaisuuden patologiaharjoittelijat saisivat ihmettelemisen aihetta. Jäin makaamaan hänen ovensa eteen. Ei tämä minulle vielä ohi ollut. Ei suinkaan. Totta kai tulin vielä monesti anelemaan häntä takaisin. Mutta Marika oli niin taitava, että hän pystyi pysymään minulta täysin näkymättömissä.

Hän hävisi aina niin romanttisesta Helsingin katukuvasta totaalisesti. Kiersin päivätolkulla läpi kaikkia paikkoja, joissa olin koskaan ollut hänen kanssaan. Kaikki kahvilat, vaateliikkeet ja jopa niiden sovituskoppialueet. Mutta niin kuin olin jo aiemmin ajatellut, olin alusta lähtien ollut Marikan kanssa vain jatkoajalla. Nyt pilliin oli puhallettu. Game over. The end. Vaikka hyväksyin, että olin menettänyt hänet, niin en kestänyt sitä. En voinut mitenkään sulattaa tuota ajatusta niin henkisesti kuin fyysisestikään.

Haluni seksiin hävisi kokonaan. En edes masturboinut. Heräsin toisinaan märkiin uniin ja olin niin lamaantunut, että en jaksanut edes vaihtaa alushousujani. Kaikki suunnitelmani työnhausta luonnollisesti kuolivat Marikan menettämisen mukana. Katselin loputtomiin koneellani valokuvia Marikasta ja katseltuani niitä päiväkausia halusin uutta kuvamateriaalia. Jos hänen blogilleen ei ilmestynyt mitään uutta niin piirsin itse hänestä kuvia.

Olin aina ollut hyvä piirtämään ja jäljentämään todella yksityiskohtaisesti henkilökuvia. Tuo harrastus oli kuitenkin loppunut lukion pakollisten kuvaamataidon kurssien jälkeen. Nyt kuitenkin herätin tuon taidon takaisin eloon. Piirsin lyijykynällä loputtomiin uusia piirroksia Marikasta. Pian huoneeni oli täynnä luonnoksia hänestä. Luovimmillani skannasin piirroksia ja väritin niitä photoshopilla. Onnistuneimmat vedokset näyttivät todella hyviltä ja aidoilta. Muutamat niistä kävin teettämässä isoiksi A1-kokoisiksi julisteiksi. Ripustin Marikan kuvia huoneeni seinät täyteen. Tiesin olevani hullu. Muistutin Steven Spielbergin Kolmannen asteen yhteys -elokuvan päähahmoa, siis sitä parrakasta kaveria, joka sekoaa ufoihin. Olin täysi toisinto hänestä. Omalla tavallaan sekoamiseni oli ainoa asia, josta olin ylpeä. Ainakin se todisti minun edelleen olevan Marikan, vaikka hän ei ollutkaan enää minun.

Olin niin sekaisin surusta, että edes ryyppääminen ei kiinnostanut minua. Halusin rankaista itseäni yhä julmemmilla tavoilla siitä, että olin mokannut. Halusin tuntea tuskani täysin selvillä emootioilla ja siksi en halunnut käyttää alkoholia, koska se olisi helpottanut oloani. Se olisi myös saattanut etäännyttää minua Marikasta. En halunnut unohtaa pienintäkään hetkeä, jonka olin viettänyt hänen kanssaan. Kelasin viimeistä hetkeä hänen seurassaan ja muistin loputtomiin hänen lasittuneet silmänsä ja kyyneleen hänen poskellaan, jonka hän hieraisi pois. Muistelin kuinka olin sipaissut hänen nimetöntään ja toistelin öisin puoliksi unissani: ”Digitus Quartus, Digitus Quartus”. Tein siitä laulun, jossa oli sydäntäsärkevän kaunis melodia. Äänitin kappaleen ja kuten piirroksienkin suhteen, yritin lähettää sen Marikan sähköpostiin, mutta sain aina automaattisen vastauksen, että tähän sähköpostiin oli estetty viestit minun sähköpostiosoitteestani. Loin uusia sähköpostiosoitteita ja yritin lähettää laulun uudestaan, mutta vastausta ei kuulunut. Marika osasi olla kylmä, se oli aina ollut minulla tiedossa. Hänen bloginsa oli ainut yhteyteni häneen. Kipein fiiliksin vierailin siellä puolen tunnin välein toivoen, että Marika olisi laittanut sinne uusia päivityksiä. Enimmäkseen hän puhui siellä edelleen nimeämättömästä koirastaan ja siitä kuinka helvetin hyvin hänellä meni. Enkä minä epäillyt sitä hetkeäkään. Olin onnellinen Marikan puolesta, siitä että hänellä oli kaikki hyvin. Mutta hajosin joka päivä ajatukseen siitä, että joku muu paneskeli häntä. Kuvittelin Punavuoren hipsterit hänen seurassaan täydellisine kreikkalaisen jumalan kulleineen. Hakkasin päätäni seinään usein niin kauan, että pyörryin. Saatoin herätä myöhemmin oksennukset rinnuksillani. Eikä Artosta ollut mitään apua – itse asiassa en nähnyt häntä ollenkaan. Tuntemukseni siitä, että hän ei todellisuudessa ollut koskaan tullut takaisin, vahvistuivat päivä päivältä. Missä hemmetissä hän nukkui yönsä?

034

Olin kokenut niin mahdottomia asioita, että en voinut enää suhtautua vakavasti mihinkään. En voinut nähdä mitään järkeä maailmassa, joka meni päivä päivältä enemmän ja enemmän sekaisin. Kuin olisin elänyt tietokonepelissä, joka oli totta. Unistani oli tullut totta, sillä en nähnyt enää unia. Muututtuani karhuksi olin hylännyt viimeisenkin rippeeni ihmisyydestäni. Minusta oli tullut eläin.

Tärkeintä karhuna olemisessa on karhuna oleminen. Tämä tarkoittaa sitä, että ei yritä esittää karhua, vaan on karhu, todella ajattelee, tuntee ja elää kuin karhu. Hengittää ja syö karhumaisesti. On karvainen ja likainen. Suihkussa ei saa käydä. Hiuksia ei saa missään nimessä pestä. On luovuttava niistä mukavuuksista, joihin jokainen meistä onnellisista länsimaisista ihmisistä on tottunut. On tehtävä uhrauksia autenttisen olemuksen vuoksi. Se autenttinen olemus on karhuisuus. Ei karhumaisuus, sillä se olisi vain jotain karhunkaltaista, ei todellista karhuutta. Karhuisuus kuulostaa karhealta ja se on sitä. Joka päivä herää pediltä, jota eivät todellakaan muodosta joustinpatja ja pehmeä lakana. Saattaa nukkua havujen päällä, ruoholla tai heinillä – ne ovat karheita. Alkaa haista pahalta ja kaivata jopa sitä kaikkein halvinta deodoranttia, jota täti joskus osti lahjaksi ja jota ei koskaan käyttänyt, mutta ei rohjennut heittää poiskaan. Pian on niin täyttä karhuutta, että alkaa vihata koko karhulajia ja haluaisi pyyhkiä ne pois maan päältä. Haluaa taas olla ihminen. Perhanan karhut, pitäkööt itse huolen sappirakoistaan!

Mutta.

Pikku hiljaa aloin tottua tähän kaikkeen. Kiinnitin vähemmän ja vähemmän huomiota hajuun, joka alati ympäröi minua. Tulin osaksi hajua. En ollut enää hajun ympäröimä vaan olin se haju ja se haju oli minä. Otin haltuuni luonnon, jonka kaikki ihmisten rakentama teknologia on työntänyt pois luotani ja piilottanut minulta. Se ei tuntunut enää vieraalta vaan kodikkaalta – kodilta. Olin kotona luonnossa, juuri siellä, missä minun kuuluikin olla. Tullessani karhuksi tulin samalla osalliseksi jostain, mitä minä tai kukaan kaltaiseni ei ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt. Se oli vierauden tuttuutta. Se oli kuin rakastuminen. Rakastumisessa jostain täysin vieraasta tulee täysin tuttua. Oppii tuntemaan toisen jokaisen sopukan ja osaa arvata, mitä tämä ajattelee. Hänen vieressään voi rikkoa rajan, joka aiemmin erotti kaksi ihmistä toisistaan. Heistä ei tule yhtä ja samaa, mutta hetken he ovat yhtä, he tulevat osallisiksi jostain samasta. Ja se, joka yhdistää heitä, on rakkaus. Samalla tavalla, karhuksi tulemisessa minua yhdisti karhuihin luonto. Voisi sanoa, että samalla tavalla kuin olin joskus rakastunut kumppaniini, minä luontoistuin nyt karhuihin. Tämä oli ehkä parasta, mitä olin koskaan tehnyt. Koomassa olin tullut yhdeksi itseni kanssa ajatusteni avulla, siis ajatustunut itseeni. Se oli toki hienoa, mutta kovin pienimuotoista, itsekeskeistä ja sisäänpäinkääntynyttä. Sen sijaan luontoistuminen, siinä oli selvästi jotain autenttista ja maailmassa läsnä olevaa. Juuri tätä olin kaivannut maatessani koomapotilaana – maailmassa läsnä olemista. Ja täällä minä olin.

Minua kutitti ihan hemmetisti. On mahdollista kuvitella tietävänsä, mitä kutiaminen tarkoittaa. Mutta koettakaapa olla karhuna! Silloin vasta voi ymmärtää kutiamisen merkityksen. Karhut ovat suuria eläimiä ja niillä on suuri kutitus. En tiedä kuinka ne kestävät sitä. Toisaalta, niillä on huomattavan paljon enemmän kokemusta sen kestämisestä kuin minulla: ne ovat syntyneet siihen. Minä olin tullut karhuksi vasta aikuisiällä, ja on ymmärrettävää, että minulla oli asiaan liittyen hieman ongelmia. Olin tulla hulluksi. Palasin takaisin ajatuksiini hulluksi tulemisesta, mutta sitten koin siinäkin asiassa valaistuksen. Eivät karhut voi tulla hulluiksi! Eihän karhuilla ole järjestelmää, joka osaisi määritellä ne hulluiksi. Eihän niillä ole mitään käsitystä siitä, mitä hulluus on, ei kukaan karhu ole koskaan sulkenut toista karhua koppiin ja sanonut: ” Sinä olet hullu ja saat luvan pysyä siellä kopissa niin kauan, kunnes lakkaat olemasta hullu”. Karhuuntuneena en voinut olla hullu. Lakkasin siis murehtimasta sitä seikkaa. Tervejärkinen elämä oli nyt viimeinkin osaltani taattu.

Olin alkanut rakastaa puita. Rakastin koivuja, niissä on kauniit vaaleat rungot. Karheat männyt ja kuuset olivat kuitenkin suosikkejani – niihin oli paras hinkata kutiavaa karhunselkääsä. Koivun runko on kovin sileä, se vain hajoaa kovassa käytössä ja leviää selkäkarvoihin aiheuttaen lisää ongelmia. Välttäkää siis koivunrunkoja ja keskittykää mäntyihin ja kuusiin. Olin kantojen ja juurakoiden keskellä, supisuomalaisessa maisemassa, kuin Juhani ja Esko, kuin Shemeikka ja Juha. Täällä olin minä, metsän kuningas. ”RRAAAAUU!!!” Koko metsä kaikui kun päästin ilmoille pelottavan karjahdukseni.

Nälkä kurni vatsassani ja turkkini oli hieman märkä. Päätin hoitaa ensin ensimmäisen ongelman, sillä toisen suhteen ei ollut paljoa tehtävissä, karhut kun eivät osaa sytyttää tulta. Läksin poimimaan marjoja, niitähän karhut syövät. Löysin kivan setin puolukoita ja mustikoita. Olin syönyt viime aikoina lähinnä marjoja, ja vatsani oli alkanut mennä hieman sekaisin – olin melko vahvalla ripulilla. Tuntui, että en saanut oikein pidettyä ravintoa sisälläni, ja teki todella tiukkaa selvitä päivistä. Marjojen korkea kuitupitoisuus tietysti hoiti hommansa. En ollut koskaan ymmärtänyt kuitupitoisten ruokien mainostamista: ”Syö mysliä niin vatsasi toimii!”. Eli suomeksi sanottuna juokset vessassa päästämässä ruikulia pönttöön koko aamun sen jälkeen. Mikä pointti siinä on? Pitävätkö ihmiset vessaa ja kakalla käymistä jotenkin niin mielettömän mahtavana asiana, että koettavat rakentaa ruokavalionsakin niin, että pääsevät sinne mahdollisimman usein? Ihmiset ovat kummallisia. Ymmärsin nyt paremmin kuin koskaan Obelixia, joka ihmettelee roomalaisten sivistystä. Ihmiset olivat minulle kuin suuri roomalaislauma, joka pyrkii valloittamaan koko planeetan, eivät ainoastaan Galliaa. Mitä enemmän aikaa vietin metsässä, sitä enemmän etäännyin ihmisyydestä. Hulluja nuo ihmiset.

Metsässä tämä hulluus korostui, koska ei ollut sitä mukavaa posliinipönttöä, johon istahtaa. Piti aina etsiä jokin metsänsiimes, levittää karhuntaljan peräosa auki ja antaa mennä. Yritin pyyhkiä kaiken maailman lehtiin ja varpuihin, mutta ei se oikein onnistunut. Lopulta karhuistuessani entistä enemmän luovuin koko pyyhkimisestä. Peppuuni muodostui jonkinlainen kakkaa hylkivä pinta, jota ei enää tarvinnut pyyhkiä. Tosin sitäkin alkoi usein kutittaa. Hinkkasin peppuani silloin maahan tai puunrunkoihin. Ohi kulkevat eläimet tuntuivat nauravan minulle, ja huutaessani niille vihaisena, että ”Hoitakaa omat asianne, perkele!”, tajusin, että eiväthän ne osaa nauraa. Niille ei ole kehittynyt nauramisen instituutiota. Eihän niille voinut olla vihainen. Tämä muistutti minua kuinka kaukana vielä olin vielä kehitykseni tavoitteesta, ja tein entistä enemmän töitä karhuistuakseni ja päästäkseni eroon ihmislajin päälleni kasaamasta kulttuurisesta painolastista. Halusin olla hieman kuin Henry David Thoreau Walden-teoksessaan, jonka hän kirjoitti kahden vuoden metsässä asumisensa perusteella. Mutta halusin mennä pidemmälle – minusta todella tulisi osa metsää.

Unohtaminen oli ykköstavoitteeni. Olin tutkinut etukäteen suomalaisessa luonnossa esiintyviä huumaavia kasveja. Yksi tällainen on hullukaali. Otin sitä mukaani karhuuntumismatkalleni ja istutin sitä ympäri Itä-Suomen korpea, jossa oleilin. Otin päivittäin annoksen hullukaalia, ja se toimi. Hullukaali aiheuttaa hallusinaatioita ja hulluuskohtauksia, ja tuntui, että juuri niitä kaipasin – aloin unohtaa asioita. Joinakin päivinä en muistanut kuka olin ja joskus menetin käsitykseni oman kehoni rajoista. Välillä en ajatellut Marikaa moneen päivään. En saanut kuitenkaan flipata liikaa, sillä metsän eläimet ovat hyvin kosketuksissa oman kehonsa ja maailman kanssa. Siihen väliin minäkään en halunnut mitään, joten keskityin olemaan yhtä itseni kanssa nimenomaan kehollisella tavalla.

Keskityin oleelliseen, kuten antiikin kyynikot Diogenes Koiran johdolla. Hänen nimensä, tai siis lempinimensä, todella oli Koira, sillä hän kyynikkojen koulukunnan perustajana pyrki elämään autenttista aitoa elämää, josta on riisuttu pois kaikki ylimääräinen ihmisten kasaama hömpötys. Esimerkiksi ylenpalttiset ruokanautinnot ovat aivan turhia, kuten myös häveliäisyyssäännöt ja hienot asunnot. Siksi kyynikot harrastivat seksiä kadulla ja Diogenes asusti ruukussa, vaikka joskus erheellisesti luullaan hänen asuneen tynnyrissä. Kerrotaan Aleksanteri Suuren saapuneen Diogeneen luokse kuultuaan tämän maineesta. Aleksanteri esitteli itsensä maailman valtiaana ja tarjosi Diogeneelle mitä tämä vain haluaisi. Diogenes vastasi, että voisitko arvoisa herra siirtyä pois auringon edestä. Aleksanteri oli luonnollisesti tästä hyvin vaikuttunut ja totesikin: ”Jos en olisi Aleksanteri, olisin Diogenes”. Hän jatkoi sotaretkiään vain kuollakseen 33-vuotiaana todennäköisesti huomattavan suuren alkoholinkäytön seuraksena. Diogenes taas eleli tyytyväisenä ruukussaan, kunnes merirosvat kaappasivat hänet ja myivät orjaksi. Mutta tästäkin pulmallisesta tilanteesta Diogenes selvisi järkähtämättömyydellään. Hän kertoi, että ainoa hänen tuntemansa ammatti oli ihmisten hallitseminen. Niinpä hän sai opettaa isäntänsä Kseniadeen kahta poikaa ja saarnasi heille hyveellistä itsehillintää. Diogenes ja Aleksanteri kuolivat samana päivänä. Kumpi oli elänyt aidommin?

Mutta mitä ihmettä... mietin filosofiaa kun minun piti olla karhu... Huomasin taas eksyneeni aiheesta. Tätä tapahtui alinomaa. Lisäsin hullukaalin määrää ja lopulta olin tuitereissa koko ajan. En tuntenut nälkää ja laihduin huomattavasti. Tämä alkoi käydä vaaralliseksi, ja totesin harvoina selvinä hetkinäni, että tilanteen oli muututtava. Ajatuksia oli siis ilmeisesti mahdotonta poistaa täysin. Päätin sen sijaan keskittyä toimintaan. Toimimalla oikealla tavalla ja toistamalla sitä toimintaa voisin Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti päästä muokkaamaan itsestäni oikeanlaisen.  Kuten Butlerin mukaan seksuaalisuutta toistetaan, minä toistaisin karhuutta niin kauan, että olisin karhu, ja vielä senkin jälkeen, että pysyisin karhuna. Toiminta ja toisto olivat ainoa tieni voittoon.

Olin laihtunut jo alle 50-kiloiseksi ja pelkäsin pian nälkiintyväni kuoliaaksi. Minusta tulisi haaska. Mutta, mutta – karhuthan syövät haaskoja. Haaska on lihaa ja lihassa on proteiinia ja rasvaa. Se olisi juuri oikeaa ravintoa minulle nyt. Lähdin haaskajahtiin. Jouduin vaeltamaan aika pitkään ja hukkasin sijaintini. En enää tiennyt missä olin, mutta ehkä se oli hyvä. Olin osa metsää eikä ollut väliä missä päin metsää olin, olin joka tapauksessa metsässä, kotona.

Muutaman päivän jälkeen törmäsin lopulta kaipaamaani näkyyn: eläimen raato makaa retkotti maassa. Ikäväkseni joku muukin oli löytänyt sen. Suurehko ahma oli ahmimassa saalista parempiin suihin. Olin kuitenkin sitä mieltä, että minun suuni oli varmasti parempi kuin jonkun ahmattiahman suu. Olin aikoinaan käynyt mallikurssilla ja opetellut kymmeniä tunteja hyvää ryhtiä ja oikeanlaista kävelyä. Sovelsin oppejani ja kävelin polleasti haaskan luokse. Miss Jay olisi ollut ylpeä minusta. Nostin käpäläni ilmaan ja räyhäsin ahmalle niin karhumaisesti kuin pystyin. Se katsoi minua hämmentyneen näköisenä, eikä näyttänyt, että sillä olisi ollut aikeita poistua saaliinsa luota. Pelkäsin paljastuvani. Minulla oli tällaisia tilanteita varten varasuunnitelma. Kaivoin pippurisumutteen turkistani ja suihkutin sitä ahman silmiin. Se lähti uikuttaen lätkimään.

Liha näytti hieman mädäntyneeltä ja se haisi todella pahalta. No, ei auttanut itku markkinoilla. Etenin toimintamallini mukaisesti ja kyyristyin haaskan eteen. Otin ensimmäisen haukun, eikä se ollut niin pahaa. Kuin erittäin raaka pihvi hienossa ravintolassa, blue, niin kuin sitä kutsutaan: vain hieman pannulla käynyt pihvi. Kun haluaa todella raakaa, kannattaa tilata pihvinsä bluena, tai jos haluaa olla nokkelampi, sanoo tarjoilijalle ”blood rare” tai ”bloody as hell”. Tai sitten voi tilata pihvinsä oikeasti raakana. Mutta raakaa lihaa ei tarjota kuin joissain erityisruoissa, kuten Carpaggiossa tai tartarpihvissä. Etiopiassa syödään raakaa naudanlihaa gored goren ja kitfon nimillä. On myös tiger meat -niminen raaka naudanliharuoka. Ja tämä vain paranee. On yhä enemmän ihmisiä, jotka uskovat, että mitä suurempi osa ruokavaliosta on raakaa eli kypsentämätöntä, sitä terveellisempää se on. Tämä ei tietystikään tarkoita pelkkää lihaa, mutta sisältää myös sen. Raw foodismia eli raakaravintoa noudattavat voivat syödä vaikkapa hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä, kananmunaa, kalaa, lihaa ja pastoroimattomia ja homogenisoimattomia maitotuotteita. Ehtona on vain, että niitä ei saa kypsentää. Minusta oli siis tullut raakaravinnon kannattaja. Siihen kuuluu usein myös elämäntyylillisiä valintoja, kuten liikunta ja ulkoilu sekä päihteettömyys. Olin siis päihteettömyyttä lukuun ottamatta varsinainen mallioppilas ja voisin saada paljon ystäviä raakaravinnon syöjien piiristä. Kun palaisin Kallioon, voisin käydä Ekolossa ostoksilla ja lounaalla Silvopleessa! Harmi vain, etten ollut enää ihminen. Saattaisi olla vaikeaa saada ystäviä karhuna. Vaikka toisaalta, kyllähän State o' Mainellekin se onnistui, miksi ei siis minulle. Tai sitten he, joko ihmiset tai karhut, vain popsisivat minut poskeensa, raakana.

Mutta nyt ei ollut vielä ystävien aika. Nyt minä söin haaskaa keskellä metsää ja nautin olostani osana luontoa. Liha oli hyvää – se oli aivan perkeleen hyvää. Tunsin eläimellisyyden, tunsin kuinka se otti minusta vallan kokonaan. En ollut enää ihminen, olin korkeintaan luolamies: kulttuurin, yhteiskunnan ja sivistyksen painolasti alkoi vihdoin valua päältäni pois.

Olin vapautumassa.

Tunsin, kuinka keuhkoni maistoivat ilman aivan uudella tavalla. Tunsin, kuinka käteni tarttuivat maailmaan kiinni aidommin ja läheisemmin kuin koskaan ennen. Siinä ei ollut enää ihmisen luomaa muovikelmua välissä. Minä olin päässyt siitä eroon. Olin suoraan yhteydessä todelliseen maailmaan, todelliseen elämään. Ei ollut enää teknologiaa, ei Facebookia, ei sähköpostia, ei aina mukana kulkevaa kännykkää, joka alinomaa kutsui minua sen ihmeellisten virtuaalimaailmojen pariin. Minulle oli vain se, mistä otin kiinni, se mihin kosketin – ei muuta, sillä muuta ei tarvittu, muuta ei ollut. Oli vain maailma ja minä. Ja oli vain hetki, sillä karhulle ei ole tulevaa tai mennyttä. Siksi karhu on niin onnellinen, siksi minä olin onnellinen. Suu täynnä raakaa, verta valuvaa lihaa. Sillä hetkellä todella koin maailman, ja se maailma oli minun. Kukaan ei voisi ottaa sitä minulta pois, sillä minä olin karhu, metsän kuningas. Karhulle ei metsässä ryppyile kukaan – ei kukaan, paitsi ihminen, vain ihminen on kyllin röyhkeä tehdäkseen niin. Ja minä tiesin, että ne olivat tulossa. Siksi minä olin tänne alun perin tullutkin: tarjoamaan karhunmetsästäjille terveisiä luontoäidiltä. Palauttamaan tasapainon, joka oli tuhottu. Olemaan oikeudenmukainen, mutta ankara tuomari, niin kuin Judge Dredd. Nyt oli ankaruuden aika.

Ne olivat täällä. Minä haistoin sen. Ne olivat tuulen yläpuolella. Ne eivät pääsisi yllättämään minua. Raukkamaisissa karhujahdeissa on ideana se, että koiran tai koirien avulla ajetaan karhua takaa niin kauan, että se joko pääsee karkuun, kiipeää puuhun tai pysähtyy puolustautumaan. Jos karhu pysähtyy puolustautumaan, kuten useimmiten käy, koirat jäävät hätyyttelemään sitä, ja metsästäjä hakeutuu sopivalle ampujalinjalle pysytellen tuulen alapuolella. Sitten se ampuu karhun. That’s it. Karhu on kuollut. Mutta minä en antaisi sen tapahtua. Karhuveljeni, minä olin tulossa. Ja minä olin tulessa.

Olin pelastus.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

"90 % ihmisistä käyttää Skypeä sukupuolielimiensä esittelyyn"

© Bambi Vihavainen

031

Koirat. Mistä Marika edes keksi ne? Se tuli täysin tyhjästä – niin perus. Eivät koirat edes sopineet hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänet olisi voinut paljon helpommin kuvitella käärmeen tai jonkin muun luikertelevan ja limaisen, mieluiten hyvin myrkyllisen tai sitten kuristamaan kykenevän liskon kanssa. Esimerkiksi kymmenmetrinen python olisi sopinut hänelle mielestäni oikein hyvin. Yhdessä he olisivat niin pelottavia, että nekin raukat, jotka sitä ennen olivat uskaltaneet lähestyä Marikaa, olisivat luikkineet häntä koipien välissä karkuun (siis juuri niin kuin koirat – ne jäävät ravintoketjussa kuristajapythonien alapuolelle). Miksi niin monet olivat lääpällään Marikaan? Hänhän oli suoraan sanottuna hirvittävä ämmä. Mutta silti hän oli niin ihastuttava, että kukaan ei voinut olla ajattelematta hänestä lempeästi. Ristiriitaisuuden logiikkaa, kuten Arto sen toteaisi.

Tuntui että Marika oli kuitenkin miettinyt tätä koirahommaa tosi pitkään, sillä se ei ollut mikään pikkutytön ”Mä haluun ponin!” -tyyppinen villitys, vaan hän oli tutustunut koirien maailmaan jo ennen sinne astumistaan. Aitona blogityttönä Marika vietti suurimman osan ajastaan netissä ja hän oli onkinut sieltä koirista esille kaiken tarvitsemansa tiedon. Marika ei koskaan puhunut omista asioistaan tai ajatuksistaan juuri mitään, olihan hän muurien ja rajojen asiantuntija, joten ikinä ei olisi pitänyt olla yllättynyt kun hän sitten jotain joskus sanoi. Ne asiat olivat saattaneet kypsyä hänen päässään hyvin pitkään, ja sitten kun hän ne sanoi, ne olivat hänelle todempaa kuin mikään aiemmin sanottu. Niistä oli tullut hänen päässään totta ennen kuin ne sanottiin ääneen. Tämä oli varmaankin yksi Marikan itsevarmuuden ja omapäisyyden salaisuuksia – hän oli todella varma päätettyään jotain ja todella vahva pitäytymään tuossa päätöksessään.

Marika ei tarvinnut muita ihmisiä, vaikka hänen koko elämänsä suurelta osin perustui ihmisten suosion hankkimiseen – olihan hän blogin pitäjänä riippuvainen lukijoistaan eli ihmisten huomiosta. Hänen tapauksessaan se oli elintärkeää, sillä Marikan kaikki rahat tulivat blogin saamista mainostuloista, eli siitä kuinka usein ihmiset klikkasivat hänen sivullaan olevia mainoslinkkejä. Tosin Marikan kohdalla tämä ei ollut olennaista, sillä edelleen uskoin että hänen isänsä maksoi lähes kaiken mitä Marikalla oli koskaan ollut, ja luoja tietää, todennäköisesti kaiken mitä Marikalla tuli koskaan olemaan. Mutta tarkemmin asiaa miettiessäni tajusin, että ehkä hän ei tarvinnutkaan isänsä rahoja. Blogi tuotti varmasti jonkin verran, ehkä melko hyvinkin, sillä sen lukijakunta oli uskollinen ja laaja. Lisäksi suuri osa lukijoista oli juuri sen tyyppisiä ihmisiä, että he voisin helposti kuvitella heidän klikkailevan noita mainoslinkkejä. He olivat, josseivät nyt rikkaita, niin ainakin suhteellisen varakkaita ja etenkin innokkaita hipster-tyyppejä, jotka halusivat näyttää siltä, miltä kuuluu näyttää. Se vaatii oikeita vaatteita ja tietenkin oikeita merkkejä. Juuri niitä tuotteita oli tarjolla noiden klikkausten takana. Paketin saapuessa postiin virtuaalinen muuttui kuin taikaiskusta materiaaliseksi. Simsalabim!

Kuitenkaan Marikalle ihmisten suosio ei ollut se todellinen syy minkä vuoksi hän teki kovasti töitä joka päivä bloginsa eteen. Ihmiset olivat vain osa sitä kaikkea. Marikan tavoitteena oli vain ja ainoastaan olla paras. Siksi häneen sattuikin niin kovasti kun häntä ei valittu TOP 10 -muotibloggarit -listalle. Marikan maailma oli varmaankin aika synkeä paikka. Mutta se ei haitannut, sillä hän pärjäsi siellä luomiensa sääntöjen mukaan varsin hyvin. Hän ei hävinnyt, vaan syöksi muita tuhoon. Kaikki oli ollut täydellistä blogi-skandaaliin saakka. Ja sitten asiat menivätkin majesteetillisesti päin helvettiä. Pieni asia saattoi murskata kaiken. Juuri se vika täydellisyydessä on – siinä ei saa olla pienintäkään säröä. Ja vaikka täydellisyyttä olisi koonnut vuosia, pienen pieni virhe saa sen häviämään silmänräpäyksessä – kuten esimerkiksi vuoden 2008 talouskriisi ja suurten pankkien vararikkoon ajautuminen osoitti.

Miksi siis koirat? Ehkä niissä oleva pehmeys kaikesta huolimatta viehätti Marikaa jollain tavalla. Koirat ovat todella söpöjä. Lisäksi ne ovat niin seurankipeitä, että se on lähes sairasta. Ne ovat todella raukkoja, ja pitää olla melkoinen kivisydän, että ei niistä jollain tavalla viehättyisi. Koira, joka epätoivoissaan odottaa emäntäänsä kotiin, on niin säälittävällä tavalla lutuinen, että sitä on vaikea kestää. Jotenkin koira saa kehitettyä pienestäkin ongelmasta tavattoman suuren. Esimerkiksi kun omistaja lähtee aamulla töihin tai kouluun, koira luulee kuolevansa koska ei pääse mukaan. Siltä se ainakin vaikuttaa. Se painaa päänsä alas ja näyttää kuin se olisi juuri purskahtamassa itkuun. Koirille annetaan paljon ihmisten ominaisuuksia, asioita, joita ne eivät varmasti edes osaisi tehdä – vaikkapa itkeä tai näyttää ilmeitä kasvoillaan. Silti niissä nähdään ihmisen kaltaisuutta; todennäköisesti katsoja näkee niissä itsensä. Ja mikäs olisikaan mahtavampaa kuin nähdä joka päivä oma itsensä. Kuin katsoisi peiliin, mutta tämä peili on tavattoman söpö ja jumaloi sinua enemmän kuin mitään muuta. Koira tottuu omistajaansa ja leimautuu tähän. Koira näkee omistajansa erityisenä olentona muiden ihmisten joukossa.

Jotkut sanovat koiran osaavan rakastaa ihmistä paremmin. Tämä on aika kummallinen väite. Koira osaa vain olla – ja sen se osaa todella hyvin. Mutta ihminen pystyy tulkitsemaan sen millä tavalla vain itse haluaa. Sen voi helposti tulkita rakkaudeksi. Koira harvoin valittaa mistään hirveästi. Kunhan se saa ruokaa ja unta, se on varsin tyytyväinen. Koirasta voi muokata paljon ihmistä helpommin sellaisen kuin itse haluaa. Se tosin vaatii paljon työtä ja pitkäjänteisyyttä, jota monilla ihmisillä ei ole. Siksi useimmista koirista tulee vain hauskoja hengaajia, jotka ovat aina iloisia kun saapuu kotiin ja heiluttavat häntäänsä kun niille antaa huomiota. Koirat eivät itse oikeastaan anna mitään. Ne vain ovat. Siksi ne ovat helppoja ja mukavia vekkuleita. Niille voi kertoa kaikkein hölmöimmät teoriansa elämästä, eivätkä ne koskaan väitä vastaan: koirat ovat erinomaisia keskustelukumppaneita juuri siksi, että niiden seurassa tuntee itsensä hyvin viisaaksi. Ne kuuntelevat vakavan näköisinä älyttömiä sepustuksia ja nyökkäävät hiljaisina myöntymyksensä. Koirat ovat ihmisen egon jatke. Jos ei ole koskaan tuntenut koiraihmisiä ja saapuu näiden kotiin, voi hieman yllättyä koiran saamasta huomiosta. Koiraa tervehditään kuin vauvaa ja paijataan samalla tavalla. Koira saa osakseen kaiken hellyyden, jota ihmiset eivät osaa antaa toisilleen.

Joskus koirat saavat osakseen myös ihmisten vihan. Ne koirat ovat surkeita tapauksia: pelkäävät kaikkea ja kaikkia. Koirat tuntuvat omaavan ihan aitoja tunteita. Pelko lienee niistä kaikkein yleisin. Siksi hyvin koulutetut koirat ovat mukavia – ne eivät pelkää. Ne eivät rupea haukkumaan jokaiselle vastaantulijalle ja säilyttävät rauhallisuutensa tiukoissakin paikoissa. Ihmisiä kasvatetaan, mutta koiria koulutetaan. Ei ole olemassa ideaalia, jonka mukaan koiralla kuuluisi olla oma tahto. Siksi koiran elämä on paljon helpompaa kuin ihmisen. Mutta kuinka monella ihmiselläkään todella on oma tahto? Monet ihmisetkin ovat kuin koiria, jotka seuraavat annettuja ajatus- ja toimintamalleja. Timo oli tullut juuri sellaiseksi Marikan kanssa: koiraksi. Ehkä siksi Marika olikin niin puoleensavetävä – hänen kanssaan unohti oman tahtonsa ja sai olla rauhassa koirana: häntää heiluttavana, iloisena, kuolaavana höllynpöllynä.

Marika oli valinnut koirakseen bichon frisén. Se on valkoinen karvapallolta näyttävä otus, joka sopii hyvin näyttelykoiraksi. Se on tavattoman söpö. Jos ei tiedä miltä bichon frisé näyttää, voi kuvitella valkoisen pallon, joka seuraa joka paikkaan ja päästelee hellyttäviä ääniä. Se saa aina huomiota ja kerää  omistajalleen ilmaisia sosiaalisia pisteitä pelkällä olemuksellaan. Marika oli tietysti ottanut koirankin kanssa kovan linjan ja rupesi heti pennusta lähtien kouluttamaan sitä tottelevaiseksi rajulla otteella. Timo ei voinut olla vertaamatta sitä jatkuvasti itseensä. 

Marika oli lukenut paljon koirien koulutusoppaita ja sovelsi niiden oppeja täsmällisesti. Hän ei ollut koskaan laiska tai välipitämätön tätä projektia kohtaan, sillä koiraa ei voinut komentaa samalla tavalla kuin ihmisiä. Marikan maineella ja kauneudella ei ollut mitään merkitystä koiralle – koiran kanssa Marikan piti aloittaa täysin tyhjältä pöydältä, eikä hän voinut antaa sellaisen projektin epäonnistua. Sehän olisi näyttänyt kaikille hänen heikkoutensa. Marikan oli pakko onnistua myös tässä. Ja tietysti hän onnistuisi.

Mutta kaikkeen ei voi varautua ja aina on olemassa sattuman mahdollisuus. Vaikka Timo piti Marikaa  jumalana, ei hän sitä todellisuudessa ollut. Koira osoittautui Marikalle ongelmaksi. Marika oli ottanut selvää hyvistä sukujuurista ja varannut kasvattajaperheeltä oikeuden valita pentueesta oman pentunsa ensimmäisenä. Hän valitsi tietysti kaikkein vahvimman ja itsenäisimmän oloisen, näkihän Hopeanuolestakin jo pentuna, että se oli erityinen. Marika katsoi mikä pentu voimakkaimmin ajoi omaa etuaan: pääsi ensimmäisenä imemään emon nisää ja varasi lämpimimmän nukkumapaikan. Mutta sattumalta kävi niin, että pentu ei ollutkaan täydellinen. Ehkä Marikan koiratuntemus ei ollutkaan hänen ihmistuntemuksensa tasolla, tai sitten hänellä vain kävi huono tuuri.

Marikan koira nimittäin osoittautui todella epävarmaksi tapaukseksi. Se oli pelokas. Tämä harmitti Marikaa. Hän ei halunnut asua heikkouden vaan vahvuuden keskellä. Koira voisi olla hänelle varsinainen kyy povella, mikäli se ei toteuttaisi sille asetettuja vaatimuksia. Koiraparka, se saisi vielä kärsiä.

Marikan epävarmalla koiralla oli etenkin yksi kovin epämiellyttävä taipumus. Se oli niin säikky, että se laski lähes aina pissat alleen tavatessaan uuden ihmisen tai koiran. Jopa Timon nähdessään se teki tätä hyvin pitkään, minkä vuoksi Marika ajoi Timon kotiin usein jopa keskellä yötä. Lähestulkoon kaikki koirat aluksi muuttaessaan uuteen kotiin, eli kun ne erotetaan emostaan ja sisaruksistaan, ovat hämillään ja peloissaan. Ne eivät usein saa unta ensimmäisinä öinä ja pissaavat nukkumapaikkaansa. Usein niillä menee myös aikaa oppia sisäsiisteiksi. Marikan koiralla tämä vaihe kesti todella kauan. Se vaikutti negatiivisella tavalla Marikaan. Hän oli usein pahalla tuulella ja sätti Timoa koko ajan kaikesta. Timo otti haukut tietysti kiltisti vastaan, sillä tarjolla oli mahtavaa raivoseksiä, joka oli hänen mielestään Marikaa parhaimmillaan. Senkin saamisessa Timolla oli jatkuvasti ongelmia, sillä koiraparka ei epävarmuudessaan halunnut olla yksin ja tuli todella mustasukkaiseksi (mikäli koira osaa mustasukkaiseksi tulla) kun Marika oli kahdestaan Timon kanssa. Se ulisi makuuhuoneen oven takana kuunnellessaan Marikan seksiääniä. Marika ei voinut jättää tätä huomiotta, sillä hänen tehtävänsä oli kasvattaa koiraa ja Timon tehtävä oli hoitaa Marikan kireitä hermoja.

Pissaamisongelmaakin pahempi ja häiritsevämpi ongelma oli kuitenkin Marikan koiran anaaliongelma. Sillä oli jokin vika anaalirauhastensa toiminnan kontrolloinnissa. Anaalirauhasistaan koira erittää ulosteeseensa tilanteeseen sopivaa tuoksua, jolla se viestii muille koirille. Siksi koirat aina haistelevat toistensa kakkoja niin innokkaasti. Marikan koira ei hallinnut anaalirauhasiaan ja tätä kommunikaatiovälinettä pääsi usein lipsahtamaan siltä pelästyksen hetkellä. Marikan harmiksi näitä hetkiä oli usein ja anaalineste ei haissut hyvälle – sen haju oli kuin ulosteen haju, mutta tiivimpi, sillä siinä on enemmän informaatiota. Kun koiralle sattui tällainen vahinko, se piti tietysti siivota ja anaalirauhaset piti puristaa tyhjiksi, ettei niistä valunut enempää tavaraa pitkin lattiaa, seiniä tai huonekaluja. Bichon friséllä on hyvin tuuhea ja paksu turkki ja tämä voimakkaan hajuinen neste jää siihen ikävästi kiinni. Ei ole vaikea arvata, kuka joutui aina hoitamaan tämän tehtävän. Se oli tietysti Timon kunnia-asia, eikä hän luonnollisesti jättänyt sitä koskaan tekemättä tai tehnyt sitä huolimattomasti. Hänet oli alennettu koirasta koiransotkujen siivoojaksi.

Ongelmista huolimatta – pitkäjänteisyyden ja peräänantamattomuuden avulla – homma kuitenkin kehittyi kaiken aikaa, ja muutaman kuukauden päästä Marikalla olisi 7–9 kuukautisten pentuluokkaan valmiina oleva kilpakoira. Timo tiesi, että tästä ensimmäisestä koiranäyttelystä oli paljon kiinni. Siitä ei ollut kiinni ainoastaan Marikan ja koiran suhde, vaan myös Marikan ja Timon suhde.

032

Voisi kuvitella, että Arton tultua takaisin moni asia olisi muuttunut. Oli hienoa saada kämppis takaisin, mutta se ei tuntunut siltä alkuunkaan. Minä olin suurimman osan ajasta Marikan luona ja Artolla oli koko ajan jotain menoa. En ollut nähnyt häntä moneen päivään, aivan kuin hän olisi hävinnyt jonnekin. Tosin sitähän se oli ollut aiemminkin. Miksi tuo kooma olisi muuttanut hänessä mitään? Kun joskus satuimme olemaan samaan aikaan kotona, Arto oli hautautunut huoneeseensa. Hiljaisuuden sijaan näppäimistön ääni kuului koko ajan. Mitä helvetin romaania se oikein siellä väänsi? Kävimme kuitenkin tervetuliaissaunassa ja joimme Strohia. Humalluimme ja hehkutimme ystävyyttämme ja toisiamme. Se oli pieni hienouden hetki, mutta niin lyhyt, että unohdin sen pian. Tosin en ole täysin varma tapahtuiko se todella. Oliko tuo vain haavekuvani täydellisestä jälleennäkemisestämme? Joka tapauksessa vaikenimme Marikasta. Ehkä se oli helpointa, ainakin toistaiseksi. En halunnut tietää, mikä Arton suhde Marikaan oli ollut. Mikä tahansa mahdollinen totuus ahdisti ja pelotti minua niin, että vatsaani sattui. Halusin pitää Marikan vain itselläni. En ollut valmis kohtaamaan totuutta, oli se mikä vain.

Tuntui kuin Arto olisi edelleen maannut siellä sairaalassa. Ei hänestä kunnon seuraa ollut. Hän oli omissa maailmoissaan ja omiin maailmoihini minäkin sitten ajauduin. Marika keskittyi koiran kouluttamiseen ja ajoi minut usein kotiini. Aikani kävi mahdottoman pitkäksi. Silloin sitä rupeaa usein viettämään aikaansa turhuuksien ja typeryyksien parissa. Ainakin minun kohdallani homma toimi aina niin. Internetin kaatamiseen tähtäävällä EPIC FAIL -foorumilla ei tapahtunut mitään kummoisempia muutoksia, joten päätin aktivoitua netti-ihmisenä muulla ja kevyemmällä tavalla. En halunnut aloittaa mitään sen kummempia vallankumouksia. Halusin heittää aivot narikkaan ja viihtyä.

Näihin aikoihin innostuin Skypestä. Oi, mitkä mahdollisuudet tuolla keskusteluohjelmalla olikaan. Ohjelma oli ollut koneellani jo pitkään asennettuna, mutta en ollut koskaan sitä liiemmin kokeillut, mitä nyt hieman pelleillyt Arton kanssa. Skypen idea on herttaisen jalo. Sen avulla voi keskustella rakkaimpiensa ja ystäviensä kanssa vaikka he asuisivat toisella paikkakunnalla tai jopa toisessa maassa. Kaukorakkaussuhteissa Skype on oiva suhteen elossapitäjä. Mutta eihän tuollainen paska Skypen innokkaimpia käyttäjiä kiinnostanut tässä seksintäyteisessä maailmassa. Väitän, että 90 % ihmisistä käyttää Skypeä pelkästään sukupuolielimiensä näyttelyyn – ja vieläpä täysin tuntemattomille ihmisille. Skype on loistokas masturboinnin boostaaja.

Sain ihan random kaverikutsun joltakin 15-vuotiaalta norjalaiselta teiniltä. Hyväksyin kutsun ja rupesimme saman tien juttelemaan. Tuva puhui aivan käsittämättömän hyvin lausuttua ja selkeää englantia. Hänen amerikanenglannin aksenttinsa oli suorastaan seksikäs. Hän kuulosti hämmentävän paljon amerikkalaisen high school -teini-TV-sarjan hahmolta ja hänen sanavarastonsa oli todella laaja. Itse jouduin välillä ponnistelemaan, että muistin yksinkertaisimmatkin sanat, mutta Tuva oli tulessa ja olihan siihen konkreettinen syykin: hän teki tätä paljon. Hän asui tietokoneella. Tuvalla oli yli kaksi tuhatta Facebook-kaveria ja Skypessä hänellä oli yli kolmensadan kundin yhteystiedot. Jäbiä oli joka puolelta maailmaa eikä Tuva niitä luonnollisestikaan ollut koskaan Skypen ulkopuolella tavannut. Hän etsi kivan näköisiä kasvoja facebookista ja lisäsi yhteystiedot Skypeensä. Helppoa kuin omenavarkaissa käyminen.

Tuva oli tosi mutkaton ihminen. Hän ei pelannut mitään pelejä eikä ollut mikään masentunut teini. Hän oli elämänmyönteinen ja hänellä oli todella löyhä moraalikäsitys. Totta kai hän oli bi eli normaali niin kuin Big Brother TV-ohjelmassakin asia oli ilmaistu. Hänellä oli fuckbuddyja ympäri Norjaa ja myös muualta päin maailmaa. Tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia. Olihan se hiukan hämmentävää, sillä hän tosiaan oli vasta 15-vuotias. Mutta en liiemmin välittänyt. En aikonut ryhtyä pelastamaan häntä tai pitämään moraalisaarnoja. Mikä minä olin häntä tuomitsemaan? Itse olin tappanut ihmisiä. Tavallaan en ollenkaan kokenut häntä todelliseksi ihmiseksi, koska hän oli vain tietokoneen näytöllä näkyvä hahmo. Myös englannin kielen käyttömme korosti etäisyyden tunnetta. Tuva oli mielikuvituksellinen olento, joka oli olemassa minulle vain Skypessä. Hän ei ollut lihaa, luuta ja verta. Hän oli elävä kuva, näky ja pikseleitä ruudulla, joita en voinut koskettaa. Hän oli viihdettä ja ajankulua, mutta valitettavan usein myös ajanhukkaa, sillä toisinaan saatoin puhua hänen kanssaan jopa seitsemän tuntia putkeen.

Hänen vapaamielisestä käsityksestään ihmissuhteisiin ja seksiin kulki lyhyt silta siihen, että jo ensimmäisen keskustelumme aikana hän riisui paidan pois päältään ja esitteli minulle sinisiä satiinirintsikoitaan. Eikä kulunut aikaakaan kun hän riisui nekin pois. Tuo näky sai minut suunniltani. Sinänsä ne rinnat eivät olleet niin kiinteät eivätkä kovin isotkaan, mutta ajatus siitä, että 15-vuotias norjalaistyttö näytti minulle rintojaan Skypessä, sai heppini kovaksi saman tien. Hän vain hymyili lapsellisesti – tämä ei tosiaankaan ollut hänelle iso juttu tai ensimmäinen kerta kun hän näytteli tisujaan. Se oli Tuvalle jokapäiväistä hupia. Hän rakasti huomiota ja ihmetteli, että hullaannuin niin kovasti siitä, että hän paljasteli rintojaan. Totta vitussa hullaannuin! Minua on aina ärsyttänyt kun naiset vähättelevät rintojen mahtavuutta. ”Ne ovat vain kaksi läskipalloa keuhkojen kohdalla”. Mitä sitä syväanalysoimaan. Me miehet rakastamme tissejä, ja on aina mahtavaa nähdä niitä.

Hän hiplaili nännejään ja puristeli tissejään mukavasti toisiaan vasten. Minä masturboin. Hän todella nautti siitä näystä kun tärisin tuolillani suu auki pienet hikikarpalot otsallani. Hän halusi nähdä penikseni. Juuri ennen laukeamistani suuntasin kameran alemmas. Hän taputti iloissaan pikku kätösiään yhteen. Tuva hykerteli onnesta ja kertoi kuinka oli saanut orgasmin masturbaatiosessioni aikana. Enkä usko että hän valehteli. Tuva puhui hirveän suoraan kaikesta. Ei hänen tarvinnut valehdella mistään. Tosin hän oli ehdoton miellyttäjä ja siksi hän saattoi sanoa mitä vain saadakseen minut kokemaan oloni hyväksi. Kysyin häneltä myös oliko penikseni tarpeeksi iso, jolloin hän kertoi nähneensä paljon kulleja. Minun omani oli kuulemma ihan hyvänkokoinen.

Tuva ei tosiaankaan ollut perinteinen suomalaispissis, joka suuttuu rajuista kommenteista sosiaalisissa medioissa. Tuva oli eri maata. Hän rakasti rivoja kommentteja ja sitä kun miehet kuolasivat hänen kuvilleen tai tässä tapauksessa live-pehmopornolle, minkä pääroolia hän itse näytteli.

Tuva kertoi minulle mitä oudoimmista seksikokemuksistaan. Tunsin oloni välillä täydelliseksi amatööriksi hänen rinnallaan. Olin toki kokenut Marikan kanssa aika hurjia juttuja, mutta Tuva pisti aina paremmaksi jos yritin rehennellä jollakin tarinalla. Hänellä oli liuta omituisia fetissejä. Esimerkiksi hänen vakipanonsa kanssa hän tahtoi aina, että Ane (en ollut varma puhuiko hän tytöstä vai pojasta) tunki lyijykynän hänen peppuunsa. Mikään ei kuulemma tuntunut paremmalta kuin lyijykynän kärki ahterissa. En ollut halukas kokeilemaan, mutta koin Tuvan jutut erittäin viihdyttäviksi. Hän oli myös esimerkiksi harrastanut ryhmäseksiä protuleirillä. Porukkaan oli kuulunut muutama leiriohjaaja ja Tuvan lisäksi pari nuorta tyttöä ja poikaa, joille tuo oli ollut ensimmäinen seksikokemus. Tuva kertoi kuinka mahtavaa oli kun välillä ei yhtään tiennyt, kuka koskettaa tai ketä itse koskettelee. Kieltämättä hän sai minut haaveilemaan tuosta kokemuksesta. Olin aikoinaan omien penkkareideni jatkobileissä puuhastellut kahden tytön kanssa yhtä aikaa, mutta se oli ollut aika jäykkää touhua koska olimme kaikki  olleet hyvin epävarmoja ja kokemattomia.

Tuva oli selvästi hiukan tärähtänyt ja ennen kaikkea seksiaddikti – mutta ylpeä siitä. Jopa traagiseksi tarinaksi paljastui tapa, jolla Tuva oli menettänyt neitsyytensä 12-vuotiaana. Se oli tapahtunut McDonald’sin vessassa. Kokemattomuutensa vuoksi poika oli pannut häntä vahingossa väärään reikään. Tuvan mielestä se oli ollut vain hellyyttävää. Hänelle oli tapahtunut uskomattoman paljon pieneen ikäänsä nähden, mutta ymmärsin kyllä miksi. Tuva näytti kypsältä ikäisekseen ja oli melko pitkä. Hänelle oli kovin tärkeää koko ajan todistaa olevansa kypsä ja henkisesti paljon vanhempi kuin ikäisensä tytöt. Se pikkuvanhuus viehätti minua.

Jossain vaiheessa en ollut varma olisiko minun pitänyt minun itkeä vai nauraa niille jutuille, saatika sitten uskoa niitä. Mutta kuten aiemmin mainitsin, Tuva ei ollut minulle koskaan todellinen ihminen. Hän oli vain sieluton hahmo tietokoneen näytöllä. Hän oli kuin ohjelma, jonka sain laittaa päälle ja sulkea juuri silloin kun halusin. Siinä ei ollut mitään tunteita mukana. Hän ei ollut edes nettiystävä – hän oli vain virtuaalifantasiaa. Fantasia kuitenkin rikkoutui muutaman viikon tuttavuuden jälkeen kun löysin joltakin mömmöiseltä seksisivustolta videoklipin, jossa runkkaan posket punaisina ja esittelen videon lopussa spermaista ja hyvin vaivaista penistäni. Yhtäkkiä Tuva oli hyvinkin todellinen ihminen, joka aiheutti minulle henkistä tuskaa. Kilahdin ihan täysin ja poistin Tuvan Skype-yhteyksistäni. Olin järkyttynyt ja lopulta niin paniikissa, että poistin koko vitun Skypen koneeltani. Se lortto oli nauhoittanut kaiken. Olin luullut, että siihen hyväntahtoiseen teiniin olisi voinut luottaa. Lähetin Tuvalle sähköpostia ja uhkasin tappaa hänet, jollei se video häviä netistä. Mutta kun jokin on kerran nettiin päätynyt, se ei koskaan häviä sieltä – Internetin muisti on ikuinen. Tuva ei vastannut mitään, mutta muutaman päivän jälkeen en enää välittänyt. En kuullut Tuvasta enää koskaan.

***

En voinut ajatella muuta kuin seksiä. Olisin kovasti halunnut Marikaa, mutta ei homma koskaan toiminut minun halujeni mukaan. Marika vietti aikaa koiransa kanssa aivan helvetin paljon ja oli huonolla tuulella. Kaipasin häntä. Sitä se usein oli: hän piti minua reunalla. Hän piti minut odottamassa, nälkäisenä ja valmiina tekemään mitä vain hänen puolestaan. Pahinta oli, että pelkäsin Marikaa. Tästä syystä en ollut uskaltanut kutsua häntä missään vaiheessa tyttöystäväkseni. Hajoilin usein tuon ajatuksen kanssa. Oliko Marika minun tyttöystäväni vai ei? Mitä minä todella merkitsin hänelle? En uskaltanut edes kysyä sitä häneltä. Toki ymmärsin edelleen tilanteeni ja jakomme. Hän oli tasoni yläpuolella – ja tulisi aina olemaan – tämä kaikki oli vain jatkoaikaa. Suhteestamme tuli mieleen Tal Bachmanin She's  So High -kappale. Näiden seikkojen vuoksi minulle riitti, että sain vain olla hänen kanssaan. Suhteemme ei tarvinnut määrittelyjä, vaikka se kovasti minulle merkitsikin. Joskus ihmisillä on lapsellisia haluja, joille he eivät voi mitään. Tämä oli yksi minun naiiveista puolistani. Minulle oli tärkeää tuo jo alakouluajoilta opittu kysymys: ”Alkaaks mun kaa?”. Ehkä ei ihan tuolla tavalla ilmaistuna, mutta se antoi turvaa kun asiasta oli edes jotenkin sovittu. Tuo asia kalvoi minua. Toisinaan olin alakuloinen, koska en tiennyt, oliko Marika minun tyttöystäväni.

Arto oli jossain enkä todellakaan tiennyt missä, joten yksinoloni saavutti uuden huipun. Olin toki itseäni arvostava hetero, mutta varsinaisen superheteron ominaisuuksia minulla oli vähän, vaikka pidinkin itseäni hyvin sulavasanaisena naistenmiehenä. Toisin kuin muut pojat jo varhaisteini-iässä, minä en koskaan ollut puhunut naisista halventavaan sävyyn. Seksistä ja siihen vähääkään liittyvistä asioista vaikenin ja olin jopa hiukan ujo. Tai ehkä pidättyväinen olisi parempi sana. En hehkutellut kenenkään julkkiksen tissejä enkä liimaillut oveeni Pamela Andersonin julisteita. Minä olin henkeen ja vereen elokuvamies ja huoneeni seinät olivat aina tatuoitu leffajulisteilla. Minusta olisi ollut esteettisesti rumaa ja typerää laittaa jotakin bimbon kuvia seinilleni. Jollain tapaa tuo vanha pelkoni seksiaihetta kohtaan kaiveli minua edelleen ja halusin tehdä asialle jotakin.

Imutin netistä itselleni taustakuvanvaihtajaohjelman. Se toimi niin, että kansioon sijoittaa kuvia ja sitten kuvat vaihtuvat automaattisesti työpöydän taustakuvina määrittämäsi ajan kuluessa. Keräilin tuntitolkulla kivoja tissi- ja peppukuvia. Yhden kuvan kestoajaksi laitoin kaksi minuuttia. Se ei ollut liian lyhyt eikä liian pitkäkään aika. Muutaman minuutin verran sitä helposti jaksoi katsella yhtä mimmiä. Tunsin itseni niin hemmetin miehekkääksi ja todellakin superheteroksi. Olin nyt sen teinipojan saappaissa, jota olin inhonnut, tai ehkä paremminkin kadehtinut yläkoulussa. Tuntui mahtavalta olla se hiukan niljakas, naisia esineellistävä kukkulan kuningas ja pukkitappelussa voitokas räkänokka. ”Nyt tulee Jantu, se on kova pukkitappelemaan!”, muistan kuinka pojat olivat hehkuttaneet alakoulun ensimmäisellä luokalla. Yläasteella samaa jätkää oli hehkutettu koska sillä oli piilokalju ennen ketään muuta.

Minulla oli kuudessa tunnissa noin kahdensadan kuvan kokoelma kasassa. Jos aikani kävi pitkäksi – niin kuin se selkeästi oli käynyt – saatoin viihdyttää itseäni katsomalla kuvia työpöydälläni. Mukavaa helpotusta antoi pieni ikoni tehtäväpalkissa, jota klikkaamalla kuvan sai vaihdettua ilman, että täytyi odottaa kahta minuuttia. Tämä johti aamuyön huuruisissa tunnelmissa masturbointiin, mutta huomasin nopeasti, että minulle tuotti päänvaivaa valita juuri oikea kuva, johon keskittyä.

Päätös oli vaikea. Mikä olisi tarpeeksi seksikäs kuva, jota jaksaisin katsella juuri niiden kriittisten hetkien ajan että laukeaisin? Mikä kuva olisi fiilikseltään oikea juuri tälle masturbointituokiolle? Oikea käteni harjoitti peniksen vatkaamista ja vasen käteni oli hiirellä. Klikkailin kuvia eteenpäin ja olin jo melkein suuttumuksen partaalla kun lopulta löysin oikean kuvan. Olin juuri tulemaisillani kun minua rupesi vaivaamaan ajatus siitä, millaisia kuvia oli vielä selaamatta. Jatkoin klikkailua. Unohdin välillä hengittää, koska olin niin tositarkoituksella kiinni siinä touhussa. Kului tunti ja se kului ihan helvetin nopeasti. Arto oli mestari kuluttamaan aikaa runkkaamiseen, parhaimmillaan hän teki sitä jopa neljä tuntia putkeen – ja se touhu ajoi sen raukan hullun lopulta koomaan. Luulisi, että Arto oli oppinut läksynsä ja ottaisi masturboinnin hiukan kevyemmin jatkossa.

Minulla oli selkeästi menossa yksi elämäni raskaimman sarjan masturbointihetkistä. Kulliini sattui, siihen oli tullut hiukan haavoja enkä tuntenut omaa kosketustani enää kunnolla, hankausliike aiheutti pienimuotoista puutumista. Lopulta päädyin kuvaan, jossa lateksiin pukeutunut glamourmalli Kitty Lea imee tikkaria haarat levällään ja tissit upeasti esillä. Olin poiminut sen kuvan hänen blogistaan, joka kantoi nimeä ”Fuck Yeah Kitty Lea”, ja muistan kuinka fiiliksissäni olin ollut tallentaessani sen kovalevylleni. Hymähdin humalaisen merirosvon lailla ja pumppasin mällit reisilleni. Samaan aikaan töyttäsin kyynärpäälläni ahtaalta kirjoituspöydältäni valaisimen lattialle. Sen sijaan, että lamppu olisi vain mennyt säpäleiksi, koko valaisin syttyi palamaan. Pölyinen ja Aleksis Kiven -aikainen mattoni roihahti tuleen. Reidet spermassa ja housut kintuissa juoksin tai paremminkin hyppelin nopeasti keittiöön ja hain ison tuopin, jonka täytin vedellä. Juoksin huoneeseeni ja sammutin tulen. Olin kuin partiopoika konsanaan ja hyvin tyytyväinen esimerkillisen nopeaan toimintaani. Kunpa Artokin olisi aikoinaan ollut tarkempi, niin hän olisi välttynyt koomaltaan.

Kello läheni kuutta aamulla. Olin niin sekaisin, että tulin surulliseksi siitä että matto oli päässyt palamaan käyttökelvottomaksi. Katselin sitä raukkaa mattoa ja sain helvetinmoisen itkukohtauksen. Rauhoittelin itseäni ja keitin hasselpähkinän makuista erikoiskahvia, jota olin saanut vanhemmiltani joululahjaksi. Surullinen oloni tasaantui. Kaikki oli taas pikku hiljaa kunnossa. Olin jo unohtanut Tuvan ja nettirunkkausvideoni, enkä oikeastaan edes kuvitellut, että kukaan koskaan näkisi sitä, tai että siitä koituisi mitään ongelmia minulle. Kuten tavallista, olin niin kovin väärässä.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

"Kilo karhun sappirakkoa maksaa miljoona dollaria"

© Bambi Vihavainen

029

Aiemmin minulla oli ollut sellainen olo, että olin hereillä, vaikka nukuin. Nyt minulla oli sellainen olo, että nukuin vaikka olin hereillä. Kaikki sanoivat minulle: ”olet hereillä, olet hereillä, kuinka ihanaa!” Sitä oli aluksi vaikea tajuta, mutta kai se oli uskottava kun kaikki sitä niin innostuneina minulle hokivat. Minä olin herännyt. Tällä kertaa se oli tapahtunut jotenkin paljon soveliaammalla tavalla. Hoitaja oli ollut ajamassa partaani ja huomannut, että en ollutkaan enää koomassa. Siinä se. Hän oli hälyttänyt lääkärin paikalle, ja tämä oli laittanut minut katsomaan valopistettä ja seuraamaan sitä silmilläni. Hän oli kysellyt miltä minusta tuntui ja testannut refleksejäni. Kaikki näytti olevan kunnossa. Tämä oli ihme. Siitä kirjoitettiin lehtiinkin: ”Nuori mies heräsi koomasta”. Tämä sai hetkeksi ihmiset uskomaan jumalaan tai johonkin vastaavaan. Olin edelleen kai hieman hullu, mutta nyt olin ainakin hereillä oleva hullu. Parempi sekin kuin nukuksissa vääntelehtivä mielipuoli.

Kaikkein ihmeellisintä heräämisessäni oli se, että en ajatellut enää Marikaa. Nyt hereillä ollessani en tarvinnut häntä enää. Hän eli vain haaveissani, ja nyt kun pystyin taas toimimaan, näin selkeästi hänen epätodellisuutensa. Olin vihdoinkin todella hereillä. Ja tiesin olevani oikealla polulla.

Kaikenlaisia ihmisiä tuli kyläilemään. Toimittajia kävi niin Hesarista, Yleltä, Maikkarilta kuin iltapäivälehdistäkin. Kerroin niille kaiken pimeydestä, täydellisestä valottomuudesta ja ikävästä. Hulluudestani, jota kukaan ei ollut todistamassa, kuinka voi olla hullu, vaikka ei kokisikaan olevansa hullu ja olla olematta hullu, vaikka kokisikin itsensä hulluksi. Yritin tuoda tämän ristiriidan esille. En tiedä ymmärsivätkö he. Kerroin siitä kuinka en nähnyt mitään, kuullut mitään enkä tuntenut mitään, kuinka kaikki aistini olivat hävinneet. Kerroin kuinka vaikeaa silloin on sanoa onko elossa vai ei. Kerroin kaiken, paitsi sen, kuinka olin herännyt ja käynyt tappamassa sen juopon tai ne juopot (jos niin nyt oli käynyt). Toimittajat olivat jopa melko kiinnostuneen oloisia. Minusta tuli hetkeksi aikaa puheenaihe ja Facebook-profiiliini tuli niin paljon viestejä ja linkkejä, että se meni tukkoon. En ollut  tullut edes ajatelleeksi, että niin voisi käydä. Yksi virtuaalinen maailma (Facebook) täyttyi toisen virtuaalisen maailman (minun mieleni) vaikutettua materiaaliseen maailmaan.

Tämä kaikki oli kovin mielenkiintoista. Ihmiset miettivät pitkästä aikaa arkisen olevaisen yläpuolella olevia asioita, siitä tuli taas hetkeksi muodikasta. Suosioni huipentui Hesarin kuukausiliitteseen tehtyyn haastatteluun: ”Poika, joka nousi kuolleista”. Kuukausiliitteen kannessa oli kuva, jossa kasvoni oli jaettu keskeltä kahtia siten että toisen puolen sieraimeen meni happijohto, se puoli kasvoista oli kalpea ja eloton ja sen puolen silmä oli puoliksi kiinni ja katse oli veltto ja eloton. Toinen puoli taas oli eloisa ja sen puolen silmä loisti liioitellun kirkkaana ja tarkkavaisena. Kuva oli hieno, enkä viitsinyt edes avata keskustelua siitä, toistiko se taas liikaa länsimaisen ajattelun kroonista ongelmaa eli dualismia. Olin iloinen suosiosta. Nopeasti ihmiset kuitenkin unohtivat. Hetki valokeilassa oli tehnyt minulle hyvää ja olin saanut siitä paljon energiaa.

Alun hulinan jälkeen pääsin keskittymään oleelliseen eli karhuihin. Karhujen pelastaminen ei jäänyt pelkäksi hulluksi koomaideaksi, vaan halusin todella tarttua siihen. Järkytyksekseni huomasin pian, että maailma ei ollut erityisen kiinnostunut karhujen hyvinvoinnista. Karhuista ei hirveästi kirjoiteltu, eikä ollut mitään kovin vakavasti otettavaa järjestöä suojelemassa Karhujen oikeuksia. Joitakin karhuklubeja oli olemassa ja osalla oli jopa jaloutta aattessaan, mutta todellista paloa asioiden parantamiseksi ei ollut. Luin kauhistuttavia artikkeleita siitä, kuinka karhujen osilla käytiin kauppaa Kanadassa ja kuinka se vastasi laitonta huumekauppaa. Karhut oli alistettu osaksi ihmisen järjestelmää, joka pyrkii vain käyttämään hyväkseen kaikkea, joka sen tielle osuu. Aasiassa oli suuri kysyntä Kanadan mustakarhun ruumiinosille, niitä kun käytetään sikäläisessä kansanlääketieteessä kaikenlaisten rohtojen valmistuksessa. Erityisesti Japani, Etelä-Korea, Taiwan, Kiina ja Hong Kong olivat kiinnostuneita mustakarhujen sappirakoista ja tassuista. Ne perkeleet halusivat jopa karhujen tassut! Tämä ei ollut mitään pientä bisnestä. Luin kanadalaisesta lehdestä, että yksi kilo karhun sappirakkoa maksoi katukaupassa miljoona Yhdysvaltain dollaria. Joskus sitä jatketaan sian tai lehmän sapella, eli "leikataan" koska ne ovat vähemmän arvokkaita – onhan karhu metsien (ja mitä ilmeisemmin myös sappirakkojen) kuningas. Vertauksena lehdessä luki, että Torontossa kokaiinin kilohinnaksi on arvioitu 100 000 Yhdysvaltain dollaria: karhun sappirakko on siis kymmenen kertaa arvokkaampaa kuin kokaiini. Himo karhun sappirakkoja kohtaan on niin suurta, että jopa keinotekoisia karhun sappirakkojohdannaisia on tarjolla, mutta ne eivät tietenkään ole yhtä suosittuja.

Karhu todella on kuningas, siitä kertovat lukuisat tarinat ja myytit. Karhu on valjastettu Suomessa ainakin kahden suuren tuotemerkin myyjäksi, toinen on olutta ja toinen urheiluvaatteita. Kaikki pyrkivät hyötymään karhusta tai identifioitumaan siihen. Karhulla ei ole luontaisia vihollisia, paitsi tietysti ihminen. Mutta onko ihminen luontainen vihollinen? Eikö ihminen ole aika luonnoton vihollinen? Karhunmetsästysretkille voi ilmoittautua netissä. Siellä luvataan unohtumaton elämys ruskeakarhun kaatamisretkellä, joka voi suuntautua Itä-Suomeen tai Viroon. Ursus arctos arctos on kuulemma ”metsästysmatkojen kuningas”. Mutta kuinka se voi olla metsästysmatkan kuningas kun koko matkan tavoite on sen tappaminen? Olihan Ruotsin kuningaskin mukana 1600- ja 1700-luvun hulluilla sotaretkillä Saksassa, Liivinmaalla ja aina Venäjällä asti, mutta ei niiden retkien tarkoitus kuitenkaan kai ollut saada kuningasta hengiltä – vaikka niin välillä pääsikin käymään, kuten Kustaa II Aadolfille Lützenissä marraskuussa 1632. Tämä mainonta oli siis huijausta, ja vain siksi, että ihmisillä olisi mahtava olo itsestään kun saavat kuninkaan hengiltä. Mikä olisikaan mahtavampaa kuin tappaa kuningas? Mikä voimantunto siitä varmasti seurasikaan! Tämä oli niin houkutteleva ajatus, että  jopa minä, karhujen suojelija, ymmärsin sen viehättävyyden. Minun oli pakko toimia.

Soitin Suomen eläinsuojeluliittoon. Siellä on oma jaosto Suomen suurpedoille, joihin kuuluvat karhun lisäksi ilves, ahma ja susi. Eläinsuojeluliiton mukaan Suomeen tulisi perustaa valtakunnallinen suurpetoneuvottelukunta, sillä Suomessa annetaan liian helposti lupia suurpetojen kiintiömetsästykseen,  joka ei ole EU:n luontodirektiivin poikkeuslupasääntojen mukaista. Tämä direktiivi on aika tiukka, ja Suomessa annetut poikkeusluvat eivät sovi siihen ja muistuttavat pikemminkin huvimetsästystä.  Tämän vaikutelman saa myös kun selaa netissä noita metsästysmatkoja tarjoavia sivustoja – nehän mainostavat itseään elämysmatkailuna. Tappamiselämyksiä. Rehellisesti sanottuna en voinut kiistää tappamisen viehätystä, olinhan itsekin nautiskellut siitä viime aikoina (jos siis todella olin tappanut noita juoppoja). Mitähän minulle sanottaisiin jos laittaisin nettiin ilmoituksen juoppojen huvimetsästyksestä? ”Tule kokemaan todellinen elämys. Kallion deekut ovat metsästysmatkojen kuninkaita.” Joutuisin varmasti telkien taakse. Johonkin sen sallitun tappamisen raja on pakko vetää. Ja se vedetään ainakin meillä juoppojen ja karhujen väliin, joten paras olla ylittämättä sitä. Minä olin kuitenkin ylittänyt rajan jo. Ehkä halusin karhujen suojelulla jotenkin kompensoida pahoja tekojani. Tai ehkä olin todella vain hullu.

No, minä perustin tuon Luonnonsuojeluliiton kaipaaman suurpetoneuvottelukunnan. Uudesta maineestani ”koomapoikana” oli hyötyä. Asia sai jonkin verran huomiota mediassa ja lähti hyvin vetämään. Nokkelimmat yhdistivät minut tietysti karhuryhmään, suojelupoliisiin ja homoliikkeeseen. Jälkimmäisin pisti pökköä pesään. Sain kutsun ja kävin Kallion Nalle-Pubissa pitämässä puheen karhujen oikeuksista. Sen jälkeen sain aina ilmaiset kahvit iloisesti hymyilevältä myyjältä Karhupuiston laidalla sijaitsevasta Kulmakahvilasta. En ymmärtänyt, miksi nuori kaunis nainen oli töissä homokahvilassa – mutta tässä vaiheessa olin jo menettänyt kiinnostukseni naisiin, joten väliäkö hällä. Ihmiset vaikuttivat aidosti innostuneilta ja näyttivät jopa tukevan asiaani. Perustin Facebookiin ryhmän ”Pelastakaa karhut”, jolle sain kerättyä nopeasti 35 000 tykkäämistä. Ohitin heittämällä suosiossa mm. ”Pelastakaa Karhut jääkaapista Ry”:n.

Opiskelin karhujen elämää ja historiaa ja ne osoittautuivat varsin mielenkiintoisiksi vesseleiksi. Ennen 1900-lukua karhut oli metsästetty Suomesta lähes sukupuuttoon. Karhuilla on tietysti kaunis turkki ja niiden lihakin on ihan syötävää – kuulemma aika voimakasta verrattuna siihen tuotettuun lihaan, mihin olemme normaalisti tottununeet. Minä en tietenkään karhunlihaa syö! Se on kuin söisi omaa lihaansa. Koomassa, kun mietin heräämisen vaikeutta ja ymmärsin karhujen elämän tuskan, tulin jotenkin osaksi karhuutta. Minäkin olen aika karvainen. Ja vahva. Kerran nostin yhden opiskelijakaverini pulpetin ylitse – ja pelkillä käsivoimillani! Joudun ajamaan partani aika usein. Muutaman kerran olen pukeutunut naiseksi ja silloin olen joutunut ajamaan kehoni kaikki karvat. Varasin kerran hommaan kaksi tuntia ja silti aika loppui kesken. Puolet parrasta jäi ajamatta kun piti lähteä logiikan luennolle. Siellä käsiteltiin juuri silloin nimeämisen ongelmaa. Eli esimerkiksi sitä, milloin voimme sanoa, että ihmiselle on parta. Tai milloin joku ihminen on kalju. Tätä on todella vaikea määritellä. Onko ihminen kalju silloin kun hänellä ei ole ollenkaan hiuksia vai jo silloin kun hänellä on vain hieman hiuksia sivuilla jäljellä? Sama pätee moniin muihinkin nimiin ja nimeämisiin. Ne ovat usein mielivaltaisia. Johonkin se raja on vain asetettava. Tämä ei ole niin vakava ongelma silloin kun kyse on hiuksista tai parrasta, mutta hyvin vakava ongelma silloin kun siitä tulee normatiivinen kysymys – siis silloin, kun raja on pakottava tai määräävä. Abortti on hyvä esimerkki. Miten voidaan muka sanoa, että ennen 12. raskausviikkoa tehtävä raskaudenkeskeytys on sallittu, mutta sen jälkeen ei. Tämä rajahan on täysin mielivaltainen. Mutta silti se raja on asetettava johonkin. Tätä rajan epämääräisyyttä kutsutaan filosofiassa nimellä vagueness, eli, no – epämääräisyys.

Epämääräisyys on sallittua, jopa suotavaa, arkisessa puheessa, mutta ei täsmällisyyteen pyrkivässä puheessa, kuten vaikka lakitekstissä. Siksi lain on määriteltävä joku raja. Erikoista onkin, että rajan määrittelevät lakimiehet eivätkä kyseisen alan asiantuntijat, kuten abortin tapauksessa lääkärit. Kun Suomessa käytiin aborttikeskustelua 70-luvulla, monet lääkärit asettuivat aborttilakia vastaan. Heistä oli kummallista, että heidät oli koulutettu suojelemaan elämää, ja sitten tulee laki joka määrää heidät lopettamaan elämän. Hedelmöityshetkestä lähtien sikiöön on ohjelmoitu kaikki kokonaisen ihmisen tarvitsema tieto. Kuinka voidaan siis määrittää, että 12-viikkoinen sikiö on ihminen, jota ei saa tappaa, mutta sitä nuorempi ei? Raja on pakko asettaa, koska kielestä on tehtävä täsmällistä. Mutta rajan selkeys vaatii jotain vastineeksi: silloin häviää totuus. Se on hinta, joka on maksettava täsmällisyydestä. Voitaisiin ajatella, että totuus onkin vain tilanteiden ja yhteisöjen luomaa. Ei siis ole mitään universaalia totuutta. Eli ei olisi universaalia totuutta ihmiselämän kunnioittamisesta tai sikiössä olevasta koodista. Mutta riittääkö pelkkä loogisesti pätevä kanta eliminoimaan ihmisalkiossa olevan ohjelmoinnin? Tuntuisi kummalliselta että sen voisi vain kiistää, jos se kuitenkin on siellä – eihän siinä ole kyse mielipiteestä. Kaikki voidaan kyseenalaistaa, selvähän se. Se on tieteen tehtävä. Mutta jossain menee kai raja. Ja tässä tulemme takaisin rajan käsitteeseen. Raja. Nyt selvästi tunsin sen tarvetta, mutta osaisinko asettaa sen johonkin? Sen asettamiseen tarvitsisin täsmällistä kieltä. Ja se vaatisi totuuden siirtämistä syrjään. Tai toisin sanoen, se loisi totuuden – riippuen ajattelinko totuutta suhteellisessa vai absoluuttisessa (tai relatiivisessa vai objektiivisessa) mielessä. Kumman kannan valitsisin? Päätös oli mahdoton. Tämä oli epämääräisyyttä per se. Olin vajoamassa epämääräisyyteen.

Karhujen löytäminen oli muuttanut jotain minussa. Se oli parantanut minut epämääräisyydestä. Karhut. Niissä on jotain aitoa, jotain pysyvää, jotain luotettavaa – mutta vain niin kauan kuin niitä on olemassa. Ja niitä on olemassa vain niin kauan kuin niitä kaikkia ei tapettu. Karhuista oli siis pakko pitää kiinni, se ei ollut mikään vitsi. Siihen perustui koko totuuden käsitteen mahdollisuus (ainakin tässä totuuden määritelmässä). Ilman karhuja ei ollut totuutta. Ja minä olin ainoa, joka todella oli suojelemassa niitä.

Turhauduin nopeasti teoretisointiin ja päätin lähteä kentälle. Helsingistä olisi ollut helpointa suunnistaa Viroon, mutta kun olin nyt dedikoitunut suurpetoneuvottelukunnan perustaja, lieni sopivinta rajoittaa toimintani Suomeen. Lähdin siis kohti itää, sinne missä ruohon pitäisi olla vihreämpää, mutta missä silti tapahtuu murhia – kansanmurhien sijaan karhunmurhia. Olin ennen lähtöä hommannut täydellisen karhuasun. Sääli velikultaa, josta se oli tehty, mutta se sopi minulle täydellisesti; sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Tämän kaverin selkänahasta siis kirjaimellisesti revittiin suurempi etu. Mutta toisin kuin proletariaatti, hän oli todella tehnyt arvokkaan uhrauksen. Tämä uhraus ei jäisi palkitsematta, lupasin sen itselleni.

***

Mieleeni tuli Dorian Grayn metsästyskohtaus hiipiessäni havumetsikköön. Tiesin, että metsästäjillä oli aseet. Aseet tappavat, Chuck Norrisia unohtamatta. Täällä olin yksin. Ei ollut Lontoon suurinta dandyä eikä suurta valkoista karatekaa. Täällä olin minä. Ja täällä olivat karhut. Suuret, jalot ruskeakarhut. Minä tiesin niistä kaiken: missä ne söivät, minkälaista riistaa ne janosivat, minkälaiset temput niihin tehosivat. Tiesin myös, että metsästäjät tiesivät täsmälleen kaiken saman kuin minä, sillä heillä oli tietysti samat tietolähteet käytössään. Juuri tässä oli etuni. Ihmiset eivät odota eläinten tulevan heidän tietolähteilleen, tulevan käsiksi heidän tietoonsa. Siksi minulla oli nyt etulyöntiasema. Samalla tavalla kuin sairaalassa – silloin kun minun luultiin olevan koomassa, vaikka olinkin hereillä – minulla oli ollut salaisuus, joka oli antanut minulle ratkaisevan edun. Vaikka olin taktisesti alakynnessä, minulla oli strateginen etu. Kuin pelaisi shakkia: pitää liikkua ylemmällä tasolla. Silloin pienet marginaaliset edut muuttuvat massiivisiksi.

Karhun siitinluu oli erikseen mainittu karhujahteja järjestävällä nettisivulla. Tämä yksityiskohta sai minut lopullisesti menettämään malttini. Sen lisäksi, että se nosti uroksen naarasta arvokkaammaksi, se myös erikseen mainitsi jotkin karhun osat erityisen haluttaviksi. Ja näin tehdessään se teki karhusta erityisen esineellisen. Karhu ei ole metsästäjille mitään muuta kuin esine. Se on hyödyn lähde. Mutta mitä muutakaan se voisi olla? Kaikki asiat luonnossa ovat vain ihmistä varten. Ne vain odottavat ottajaansa. Eivät ne osaa panna hanttiin. Eikä niiden kuulukaan, koska ne ovat luontoa. Juuri siksi minä olin täällä. Minä olin täällä, ihmisen ja luonnon risteytyksenä, rajapintana, jossa ne voisivat kohdata toisensa. Minä tarjosin kohtaamispaikan, kiasman. Siellä voisimme olla yhtä: minä, karhut ja metsästäjät.

Mikä parasta, sinne emme olleet tulleet vain me, vaan siellä oli myös herra kuolema. Hän oli valmiina toimintaan, ja uskoakseni me kaikki muutkin olimme, tosin metsästäjistä en ollut varma. He eivät tienneet mikä heitä odotti, sen he ansaitsivat. Olivathan hekin olleet valmiita hyökkämäämään karhujen kimppuun näiden sitä arvaamatta. Karhujahteja mainostettiin usein ”kyttäysjahteina”. Jos on valmis alistamaan toisen tämän arvaamatta kyttäyksen kohteeksi, miksi olisi väärin kohdistaa tämä toiminta takaisin samaan suuntaan, mistä se on tullut? Olin valmis antamaan samalla mitalla takaisin niille paskiaisille, joiden mielestä oli täysin ok väijyä ja tappaa puolustuskyvyttömiä eläimiä. Ainoa oikea vastaus tähän oli tehdä myös heistä eläimiä. Ehkä he oppisivat läksynsä, mutta todennäköisesti se olisi liian myöhäistä. He olisivat kuolleita ennen kuin kukaan ehtisi kysyä yhtään kysymystä.

Olin metsässä.

030

Kuten olin olettanut, Marika suhtautui kielteisesti kaikkiin ehdotuksiini siitä kuinka viettäisimme iltaa yhdessä. Tai ei niinkään kielteisesti, vaan pikemminkin hän sivuutti ideani täysin. Kuukausien yhdessä hengailun aikana olin tottunut siihen. Suunnitelmat saattoivat yhtäkkiä vain muuttua. Jos Marikaa huvitti, hän saattoi lähteä kesken romanttisen illallisen johonkin kavereidensa kanssa. Esimerkiksi kerran juuri tilattuamme Chez Dominiquessä hanhenmaksaa ja raparperia, Marika sanoi menevänsä vessaan, mutta lähtikin Espoon Serenan Pacifique-tapahtumaan pulikoimaan lämpimässä vedessä ja juomaan drinksuja tiskijukkien soittaessa taustalla.

Yllättäviä poikkeuksia oli myös – minusta tuntui että se oli Marikan tapa pitää minut arvailemassa. Äiti oli pyytänyt minua jo viikkotolkulla syömään ja halusi kuumeisesti tavata Marikan, josta olin hänelle jonkin verran kertonut. En varsinaisesti vastustellut, mutta en uskaltanut esittää asiaa Marikalle. Lopulta  mainitsin kutsusta pelokkaasti Marikalle ja yllätyksekseni hän halusi lähteä. Hän kuulosti jopa suht innostuneelta. Olin oppinut puhumaan Marikalla tietyllä tavalla. Ainoa tapa onnistua jonkin idean läpiviemisessä oli esittää se välinpitämättömästi, vaikka olisin ollut aivan innoissani siitä. Marika arvosti eniten pidäteltyjä tunteita ja kylmän viileää suhtautumista asioihin. Hän oli jäänainen.

Saavuimme lähijunalla Espoon Leppävaaraan ja otimme juna-asemalta bussin 510 Lintuvaaraan. Vanhempani olivat asuneet siellä jo viisi vuotta, mutta menin silti aina sekaisin katujen kanssa, sillä kaikki Lintuvaaran kadunnimet olivat saaneet inspiraationsa linnuista. Yhden pääkadun varrella oli hemmetisti eri sivukatuja. En ikinä muistanut missä kohtaa jäädä bussista pois. Oliko se Tikankolo vai Tiklinkuja – tiedä häntä, unohdin sen joka kerta.

Minulla oli mukavat vanhemmat. He olivat perinteisen työtätekevän sukupolven arjen harmaannuttamia kasvatteja ja olivat olleet naimisissa jo pian neljäkymmentä vuotta. He asuivat isän vanhempien vanhassa talossa, jonne he olivat muuttaneet Munkkivuoresta kun isänisä oli kuollut 81-vuotiaana sydänkohtaukseen. Ukko teki kuolemaa varmaan viisi vuotta, joten tähän episodiin ei liittynyt sen kummempaa surumielisyyttä. Hän oli aika jääräpäinen vanhus ja tuntui, että ilmassa oli Kummelistakin tuttua ”perintöä odotellessa” -fiilistä. Mummo oli kuollut jo 80-luvulla ollessani pikkukersa. Hautajaisista muistan sen verran, että leikimme serkkuni Tapanin kanssa takkahuoneen kaakelilattialla Matchbox-pikkuautoilla. Kumpaisenkin puvunhousujen polvet kuluivat puhki. Vanhempani olivat raivona. Loppujuhlat sitten hengasinkin farkkushortseissa.

Talo oli 1950-luvulla rakennettu nostalgian ympäröimä puutalo. Siellä tuoksui aidolta vanhanajan kodilta. Puusauna koristi kokonaisuutta. Muutoin alueella asui porukoitani huomattavasti vanhempia eläkeläispariskuntia, mutta pikkuhiljaa vanhemman ikäpolven kuollessa pois alueelle muutti nuorempaa väkeä lisää. Julkisivut olivat useissa taloissa muuttuneet muutaman viimeisen vuoden aikana modernimpaan suuntaan. Kuitenkin käydessäni Lintuvaarassa tuntui kuin olisin mennyt aikakoneella takaisin lapsuuteeni. Vaikka kävin siellä kovin harvoin, se oli minulle tärkeä paikka. Vaikka maailmani oli muuten kylmettynyt, niin Lintuvaara herätti minussa lämpimiä, suloisia tunteita.

Äiti oli tehnyt kotitekoisia lihapullia ja keittänyt perunoita. Tarjolla oli myös Forssan perunasalaattia, raejuustoa ja tuoretta, valkosipulitäytettyä patonkia. Ah, pöytä oli katettu juuri niin kuin olin toivonutkin. Äiti osasi aina vetää oikeista naruista. Ja aivan kuin isäni, minun tapani nauttia ruoasta oli ahmia se nopeasti ja jopa hiukan väkivaltaisesti kurkustani alas. Marika luonnollisesti söi sivistyneesti ja tyttömäisen hitaasti. Hyvä jos hän ei syönyt haarukalla ja veitsellä sitä patonkiakin. Aivan kuin italialaiskokit, äiti lähinnä vain seurasi sivusta muiden syömistä ja otti itse ruokansa vasta kun muut lopettelivat syömistään. Niin perus.

Vanhempani, kuten minäkin, olivat kovia puhumaan ja hiljaisia hetkiä harvemmin tuli heidän seurassaan. Pääpuheenaiheeksi nousi nopeasti minun lapsuuteni. Marika tuntui olevan aidosti kiinnostunut siitä. Hän nauroi äitini jutuille ja otti välillä jopa villiintyneenä osaa keskusteluun. Vaikka minäkin kerroin juttuja, niin koko vierailun ajan pysyttelin silti taustalla tarkkailevassa asemassa. Olin koko ajan hieman hermostunut ja jännitin kuinka tapaaminen menisi, mutta kaikilla tuntui olevan tosi mukavaa. Marika tuli hyvin juttuun porukoitteni kanssa.

Vanhempani olivat mutkattomia ihmisiä. He olivat varmasti päättäneet pitää Marikasta jo ennen kuin olivat edes tavanneet häntä. Heillä ei ollut koskaan ennakkoluuloja mistään asioista. Siinä määrin he erosivat esimerkiksi Arton vanhemmista, jotka olivat viettäneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Pohjanmaalla. Tuntui, että aina jokin asia vitutti heitä. He olivat poliittisesti aktiivisia ja vahvasti vasemmalla. Heidän vuokseen minulla oli hiukan pelokas suhtautuminen pohjalaisiin. Luulen, että helsinkiläisinä äitini ja isäni olivat joutuneet aina tulemaan toimeen niin erilaisten ihmisten kanssa, että heiltä puuttui se tietynlainen jääräpäisyys. Ja he olivat totaalisia kaupunkilaisia. Meillä ei ollut maalla mökkiä eivätkä he vielä nuorempina varmastikaan olleet arvostaneet puusaunaa tai hiukan syrjässä asumista. Heistä oli vain tullut vanhoja. Jossakin vaiheessa tietyt periaatteet vain menettävät merkityksensä. Heidän kohdallaan kaupungissa asuminen oli lopulta ollut täysin yhdentekevää. Minun oli vaikea kuvitella koskaan luopuvani kaupungista ja sen hektisen ihanasta tunnelmasta. Luulen, että tässä kohtaa minä ja Marika olimme samaa maata.

Isäni näytti kalastusvajaansa Marikalle, ja Marika kuunteli kalajuttuja innostuneena. Hän katseli isäni uistinkokoelmaa läpi sillä välin kun äiti kaivoi vanhoja valokuvia olohuoneessa esille. Minä pengoin äidin vanhoja vinyylilevyjä ja laitoin soimaan Led Zeppelinin Houses of The Holylta kakkosraidan, The Rain Songin. Katselimme valokuvia yhdessä äitini ja Marikan kanssa. Kaikki meni juuri niin kuin olin unelmissani kuvitellut. Se oli täydellisen idyllinen ensitapaaminen. Tunnelma oli avoin, rento ja todella maanläheinen. Sen suhteen luotin jo etukäteen vanhempiini. Enemmän minua luonnollisesti olivat mietityttäneet Marikan fiilikset. Mutta hän oli jälleen yllättänyt minut ja tuon koko illan kestäneen vierailun ajan hän oli kuin toinen ihminen. Hän oli keittiön prinsessa, sukujuhlien unelmaminiä ja tuli toimeen loistavasti vanhempieni kanssa. Tuo tapaaminen toi Marikaa vieläkin lähemmäksi minua ja minulle oli fiilis, että tuskin Marikaa oli esitelty kovin monille vanhemmille.

Äiti antoi minulle rahaa ja halasi Marikaa. Tuo hetki liikutti minua enemmän kuin mikään muu asia pitkään aikaan. Päästyämme bussiin Marikan viileys palasi kuvioihin takaisin. Hän oli hetkessä taas oma, kylmempi itsensä. Katsoin haikein mielin kuinka Lintuvaara jäi taakseni ja fiilistelin edelleen niitä lihapullia.

- Oli kyllä tosi mukavaa, tuumasin Marikalle varovasti.

Hän ei vastannut mitään, mutta tulkitsin, että hän oli samaa mieltä. Hän puhui vasta nukkumaan mentäessä seuraavan kerran ja ilmoitti lyhyesti:

- Sä et enää koskaan tapaa vanhempiasi jos multa edelleen pillua haluat, onko selvä? Marika sanoi ja minulta iskeytyivät yllätyksestä ilmat ulos vatsasta.

- J-j-joo, sain änkytettyä ulos enkä voinut käsittää, mutta kuten asiaan kuului, minä en kyseenalaistanut mitään.

- Hyvää yötä, Marika sanoi.

Odotin turhaan selitystä hänen tahdolleen. En nukkunut koko yönä, mutta kuten jo aiemmin olin monesti itselleni asian todennut: olin valmis uhrauksiin ja tämä oli vain yksi uhraus lisää saavuttaakseni Marikan. En halunnut edes ruveta miettimään kuinka hän oli päätynyt tähän ratkaisuun. Hyväksyin Marikan päätöksen ja elämä jatkui.


ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

"Kuinka monella eri tavalla ihminen voi tappaa itsensä?"

© Bambi Vihavainen

025

Kuinka monella eri tavalla ihminen voi tappaa itsensä? En ollut moneen ajattomaan hetkeen miettinyt mitään muuta. Koomaan vaivuttuani yksinäisyyteni oli kasvanut niin painostavaksi, että en kerta kaikkiaan keksinyt mitään syytä elää. Ainoa keino oli herätä. Vain hereillä ollessani voisin tappaa itseni, mutta silloin en todennäköisesti enää haluaisi sitä.

Viime päivinä kaikki haluni elävien kirjoihin palaamisesta olivat haihtuneet jonnekin. Olin pitkään pelännyt, että tämä hetki tulisi, ja se oli ollut läsnä nyt ainakin viikon (tämä oli arvioni). Pahinta oli, että en koskaan nukahtanut koska periaatteessa olin jo unessa. Tunsin ajatuksissani kuinka päivä muuttui yöksi ja yö päiväksi. Pian päivän käsite menetti merkityksensä. Oli vain aikaa, loputonta tyhjäkäyntiä. Minulle kävi kuin Michel Siffrelle hänen kuuluisissa kokeissaan. Vuonna 1962 Siffre eristäytyi kahdeksi kuukaudeksi Scarassonin luoliin Ranskassa. Hyvin nopeasti hän menetti käsityksensä ajasta. Kahden kuukauden kuluttua hän oli luullut vain yhden kuukauden kuluneen. Minä olin uuden ajan Siffre, ja oma mieleni muodosti minulle oman Scarassoni. En tuntenut väsymystä, vain turhautumista. Kun paikallaan makaamisesta tulee jokapäiväistä arkea, ruumis ei enää ymmärrä lepäämisen funktiota. Se hylkii koko ajatusta siitä.

Itsemurha oli ainut asia, mihin todella pystyin ajatukseni keskittämään, mutta miten toteuttaa itsemurha kun on koomassa? Miten pystyisin sammuttamaan itseni pois päältä? Oliko aivoissani tai sydämessäni jokin katkaisin, jota pystyisin painamaan? Juoksentelin jälleen kaoottisen tyhjyyden keskellä helvetissäni ja etsin tuota katkaisijaa joka paikasta. Kävin jopa hyvin epätodennäköisissä lokaatioissa: kiveksissäni, munuaisissani, mahalaukussani ja oikeassa polvilumpiossani. Nämä olivat loputtomia harharetkiä.

Minulla ei ollut mitään muuta kuin aikaa. En voinut tappaa aikaa, sillä minulla oli sitä vain metaforisessa mielessä. Vaikka tapoin siitä hetken, aika ei silti lakannut olemasta. Se oli siis gestalt-käsite, kuten saksalaisen gestalt-psykologian koulukunnan mukaan aivot ovat. Sitä määrittää kokonaisuus, sen hahmo, eivät sen osat. Jatkoin juoksemistani ja sen jälkeen makasin. Sitten katselin itseäni jälleen sivustakatsojana pedin vierellä. Näin äitini, joka kävi nyyhkyttämässä vieressäni, eikä se helpottanut oloani yhtään. Näin Timon, joka istui vieressäni ja tuijotti kooma-minääni pateettisen poissaolevalla katseella ja välillä läpsi minua poskille ja huusi: ”Herää, vitun homo!” Välillä tuntui kuin olisin taas ollut hereillä. En uskaltanut edes ajatella naisia, etenkään sitä M-kirjaimella alkavaa. Hänestä oli tullut minun Voldemortini. En uskaltanut toistaa hänen nimeään. Hän muistutti minua liikaa todellisuudesta, jota olin jostain syystä halveksinut sen pienen hetken kun olin ollut hereillä. Olin ollut liian voitonvarma ja ylimielinen. Kaduin sitä. Oliko tämä karmaa?

Välillä olin niin turhautunut, että ainut asia, mikä tuotti minulle iloa, oli se pummi, jonka olin tappanut Kalliossa. Vai olinko tappanut? En todellakaan ollut varma, mutta se oli eläväisin muisto, josta mitenkään sain kiinni. Se ei ollut miellyttävä muisto, mutta se muistutti minua elossa olemisesta, ja vain elossa olemisella oli merkitystä. Hylkäsin aikaisemman ajatukseni siitä, että elämällä sinänsä ei ole merkitystä. Kyllä sillä on! Kunhan vain saisin olla hereillä. Pala palalta tuokin muisto vähitellen kaikkosi pois mielestäni. Sen pummin kasvot olivat pian täysin harmaat, ja en muistanut, kuinka olin tappanut sen.

Tarvitsin ajankulua. Mielikuvitukseni teki retkiä, joissa varioin tapporeissuani. Lähdin uudestaan ja uudestaan yöhön ja kuvittelin jokaista yksityiskohtaa myöten, mitä tapahtui. Poltin ensin hiukan tupakkaa rauhoittaakseni hermojani, sitten puin sen toisen koomapotilaan vaatteet päälleni. Varastin sairaalasta skalpellin, jota etsin todella pitkään. Eihän se missään tarjottimella voinut olla, niin kuin elokuvissa. Vaikka tämä oli uneksimistani, halusin kaiken olevan mahdollisimman realistista, koska silloin tuntisin olevani lähempänä elossa olemista. Lähdin ulos. Otin bussin ihan jonnekin ja etsin käsiini jonkun pummin. En pitänyt saarnoja. Minä vain tapoin. Sen jälkeen palasin takaisin sairaalaan, ja kaikki oli taas ennallaan. Aika kyhjötti paikallaan, ja masennuin entistä enemmän.

Kuvittelin lisää tapporeissuja. Mutta niistäkin tuli nopeasti yllätyksettömämpiä. Rupesin pian hyppäämään yli tiettyjä vaiheita ja matkani lyhenivät. En laittanut edes kenkiä jalkaani. Keskityin oleelliseen ja aseiden sijaan tyydyin vain hengen riistämiseen. Potkin pummeja päähän tai kuristin ne. Tappaminen ei enää tyydyttänyt minua ja menetin otteeni siihenkin. Mielikuvitukseni kävi miinuslukemissa ja olin täysin lamaantunut päiväkausia. Se oli 110 % koomaa, todellista koomien koomaa, superkoomaa tai jopa metakoomaa, jota en tähän mennessä ollut vielä kertaakaan kokenut.

Olin pohjalla.

026

Marika lähti etsimään koiraa itselleen. Päätin mennä sairaalaan katsomaan Artoa. Viime päivinä minulla oli ollut helvetin kova ikävä häntä. Voi pojat kun hän oli laihtunut. Hän oli ollut koomassa nyt noin kaksi kuukautta tai ehkä pidempäänkin. Ajantajuni oli sekaisin ainaisen joutilaana olemiseni vuoksi. Välillä en ollut oikein varma oliko maanantai vai keskiviikko.

Sairaanhoitaja kävi ajamassa Arton parran. Minulle tuli yhä kurjempi olo. Hän oli täysin kyvyttömänä siinä hikisessä pedissä letkut naamallaan. Parranajosessio sai minut ajattelemaan, että hän oli omalla tavallaan vaikeasti vammainen – hän ei pystynyt huolehtimaan itsestään. Jonkun muun piti tehdä se hänen puolestaan. Yöpöydällä oli isot kasat karkkipusseja. Ne olivat Arton vanhemmilta. Jumalauta kun tuokin oli lämminhenkistä. Arton äiti oli ostanut pojalleen karkkia ajatellen että se olisi kiva yllätys sitten kun tämä herää. Kuvittelin Arton äitiä hössöttämässä siellä kaupan karkkiosastolla, miettimässä mitä karkkia ostaisi Artolle. Silmiini tulivat auttamatta kyyneleet. En ollut itkenyt kertaakaan Arton vuoksi, mutta koko tuo näyttämö letkuineen ja yöpöydän karkkipusseineen sai minut hajoamaan.

Kuinka kauan ihmistä pidetään hengissä koomassa ennen kuin piuha vedetään irti? Joutuuko joku maksamaan hänen elossa pitämisestään? Missä vaiheessa päätös tehdään? Kuka päättää hetken kun kaikki on ohi? Arton vanhemmat? Sairaala? Suomen valtio? En minä tiennyt tällaisista asioista hölkäsen pöläystä. Koko tämä koomajuttu tuntui vain niin uskomattomalta. Se oli painajaismainen vitsi. Edelleen pieni osa minusta ajatteli Arton vain yhtäkkiä nousevan pedistään ylös ja säikäyttävän minut sanomalla: ”Vitun homo! Gotcha!”

Katsoin Artoa ja olin vähällä nukahtaa. Silmäni vaappuivat kiinni ja auki. Tätä oli ollut meneillään jo monta päivää. Olin ottanut aikoinaan sikainfluensarokotteen. Nyt otsikoissa oli juttua siitä, kuinka ihmiset sairastuvat sen rokotteen vuoksi helpommin narkolepsiaan. Nukahtelin jatkuvasti ja mietin koko ajan, että oliko minulla tuo helvetin nukahtelutauti. Mietin välillä jopa, että voisiko minulla olla dementia. Soitin äidillekin ja kysyin, liikkuiko meidän suvussamme sitä, ja hän vain nauroi minulle ja kertoi, että ei liiku. Ehkä minun olisi pitänyt vain nukkua enemmän sen sijaan, että tuijottelin Marikaa kaiken yötä.

Olin ollut sairaalassa tajuamattani varmaan tunnin ja vain tuijottanut Artoa. Ilmeeni näytti varmaan samalta kuin Jack Nicholsonin roolihahmolla Hohdossa kun se kirjoittaa siellä isossa hallissa kirjoituskoneella loputtomiin samaa tekstinpätkää: ”All work and no play makes Jack a dull boy”. Minulla oli visioita siitä kuinka Arto olisi ollut välillä hereillä. Minulle syntyi sumuisia kuvia päähäni, joissa Arto nousi välillä istumaan pedillään ja valitti kuinka puutunut hänen selkänsä oli kaikesta makaamisesta ja sitten hän esitteli minulle makuuhaavojaan. Hän saattoi myös irrottaa letkut naamaltaan, asetella ne siistiin riviin sängylleen ja sanoa käyvänsä paskalla. Välillä Arto makasi sängyssään sätkien ja hänen suustaan kuului vaimeaa mutina: ”Garp, Garp, Garp…” Kummastusta herättivät myös tuoreet tupakantumpit Arton yöpöydällä ja sakea tupakansavu. Läimäyttelin kuin hullu itseäni kummallekin poskelle ja hengittelin syvään. Yritin selkeyttää mieltäni.

Hallusinointini jatkui keskustaan asti. Se tupakansavu oli edelleen nenässäni ja muistin koko ajan lisää yksityiskohtia siitä, miltä Arto oli näyttänyt tuijottaessani häntä. Esimerkiksi huomioni kiinnittyi hänen likaisiin jalkapohjiinsa. Kun hänestä kerta huolehdittiin sairaalassa, niin miksi helvetissä hoitsut eivät olleet pesseet hänen jalkojaan? Se oli ihan kreisiä. Todellisuudessa hän kuitenkin vain koko ajan makasi pedissään hievahtamatta mihinkään suuntaan. Mikä toisaalta oli todellista? Aistimukseni olivat olleet niin aitoja, että kesti tunteja ennen kuin pystyin unohtamaan tuon hämärän sairaalareissun.

***

Sen jälkeen kun se pummi oli löydetty kuolleena, media meni aivan sekaisin ja unohti bloggaajat aika nopeasti, tai ainakaan ne eivät olleet enää pääpuheenaihe. Minulle ja Marikalle oli siunaantunut pelastava musta enkeli. Vaikka hällä väliä, sillä Marika ei enää halunnut tappaa ketään. Oliko kyseessä joku seonnut kopiomurhaaja? Sillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä.

Kuolleita pummeja rupesi löytymään lisää muutaman päivän välein. Jotkut niistä oli paloiteltu ja jotkut vain kuristettu hengiltä. Tämä ei sinänsä ollut suuri menetys Helsingille. Ruumiinpaloja löytyi sattumanvaraisesti ympäri kaupunkia eivätkä ne enää sijoittuneet ainoastaan Sörkkään. Taisipa jokunen löytyä Vantaalta ja Espoostakin. Joku teki kaupungille palvelusta, eikä kukaan oikeastaan välittänyt, että pummeja tapettiin. Minusta se oli vain hauskaa. Muistin kuinka Arton kanssa olimme usein vitsailleet lukioaikana, että sieppaisimme jonkun pummin auton kyytiin Muilun veljesten tyyliin ja veisimme sen jonnekin jumalan selän taakse ja mukiloisimme sen ihan paskaksi. Mietin aikoinaan tuota tempausta niin paljon, että siitä oli muodostunut tosi elävän näköinen muisto mieleeni. Aivan kuin olisimme todella toteuttaneet suunnitelmamme. Joka tapauksessa olin hyvin tohkeissani siitä, että joku toteutti nyt minun ja Arton suunnitelmaa ja puhdisti kaupunkia noista irvikuvista.

027

Ilma ympärilläni oli likaista. Se haisi pahalta. Olin nukkunut siinä ilmassa monta päivää. Se oli paksua ja epämiellyttävää. Se oli hikeä ja verta. Eikä kivaa valuvaa puhdasta kirkasta verta, jota vampyyrit juovat, vaan paksua ja inhottavaa, hitaasti valuvaa limaa. Se tunkeutui sisälleni ja täytti jokaisen onkaloni enkä päässyt sitä pakoon, koska en voinut liikkua. Olin hetken aikaa tottunut taas liikkumiseen, ja sen kaipaaminen oli pahempaa kuin se, ettei sitä ollut. Eihän sen poissaolo olisi haitannut, jos en olisi kaivannut sitä. Jos olisin itse leikannut jalkani irti omasta halustani, ongelmaa ei olisi ollut. Nyt minua kuitenkin kontrolloitiin jotenkin, enkä pitänyt siitä. Kaikki oli aloitettava taas alusta. Heräämisen tuska. Kaikki tietävät sen. Joutua heräämään aamulla kouluun tai töihin tai tapaamiseen tai aamulennolle – se on aivan hirveää. Ei haluaisi mitään niin paljon kuin jäädä nukkumaan ja joutuu väkisin kiskomaan itsensä hereille. Päivällä tuskaa ei enää tunnu, todella vähienkin yöunien jälkeen voi olla täydessä terässä. Ja myös illalla. Silloin ei saata enää huvittaakaan mennä nukkumaan. Saattaa valvoa myöhään ja tehdä jotain mistä pitää. Yö on oivaa aikaa asioiden tekemiselle. Se on luovaa, taianomaista aikaa, jolloin kaikki on mahdollista. Päivä on valoisaa ja selkeää, tylsää ja tavanomaista. Yöllä ajatukset heräävät henkiin, ja ne ovat valmiita otettaviksi ja käsiteltäviksi. Silloin on kosketuksissa omaan itseensä, kun taas päivällä yrittää elää protestanttisen työmoraalin luoman roolihahmonsa mukaisesti. Voi kunpa päivä voisi olla kuin yö. Mutta silloin ei kai olisi yötä eikä se olisi niin taianomaista. On oltava valoa, jotta voisi olla pimeyttä, niin kliseiseltä ja typerältä kuin se kuulostaakin. Olin oppinut tämän faktan erittäin selvästi ollessani jatkuvassa pimeydessä – se ei tuntunut enää jännittävältä ja taianomaiselta. Se tuntui hirvittävältä. Etenkin toisella kerralla. Nyt herääminenkin alkoi pelottaa. Pahinta oli se, etten pystynyt olemaan varma oikein mistään. Ehkä olin herännyt, ehkä en. Ehkä nukuin, ehkä en. Ehkä kuvittelin kaiken, ehkä en. Ehkä oli todellisuus, ehkä ei. Nämä asiat olivat menettäneet merkityksensä ja nyt oli tärkeintä vain, miltä minusta tuntui. Minusta tuntui pahalta, joten nykyinen tilanne ei ollut hyvä. Siitä oli päästävä pois. En vain jaksanut aloittaa maksimaalisen heräämisen urakkaa taas alusta.

Kuvittele, että olet nukkunut viikon, tai sanotaan koko talven. Ja sitten heräät. Kuin karhu talviunilta. Nehän ovat kuulemma tosi vihaisia keväällä juuri herättyään. Ymmärsin niitä nyt todella hyvin. Ne ovat nukkuneet monta kuukautta ja sitten joutuvat heräämään, etsimään ruokaa ja tekemään kaikenlaisia raskaita asioita. Vähemmästäkin menee hermot. Ja sitten ihmiset vielä ihmettelevät miksi ne käyvät kimppuun. Jokainen ymmärtää kämppiksen olevan hermona jos sen aikaisin sunnuntai-aamuna herätetään kitarasoololla, mutta karhuja ei ymmärretä. Vaadin karhuille tasa-arvoista kohtelua! Sen tulikin olla ensimmäinen tehtäväni toisen heräämiseni jälkeen. Nyt minulla oli todellinen syy herätä. Olin alkanut ymmärtää, että Marika ei ollut todellinen, vaan mielikuvitukseni tuote. En pystynyt näkemään häntä todellisena, siksi hän oli minulle niitä harvoja asioita, jotka pysyivät samana riippumatta siitä olinko hereillä vai valveilla. Hän oli päässäni, enkä tiennyt oliko oikeaa Marikaa olemassa vai ei. Mutta karhut olivat oikeasti olemassa. Karhujen oikeudet oli hoidettava kuntoon. Ne ovat niin söpöjäkin, löllertävät metsässä menemään hirvittävän isoina ja vaikuttavina ilmestyksinä ja syövät marjoja. Kuinka mahtavia veikkoja ne ovatkaan!

Aloin samaistua karhuihin. Minäkin olin mesikämmen, joka kaipasi oikeudenmukaisuutta ja rauhaa pitkän unen jälkeen. Oliko se muka liikaa vaadittu? No ei takuulla ollut. Sen tulisi olla itsestään selvää. Monet itsestään selvät asiat eivät vain valitettavasti toteudu. Ihmisillä on sisäänrakennettu oikeudentaju, mutta silti he toimivat usein, lähes jatkuvasti, sen vastaisesti. Tätä oikeudentajua tulisi seurata eikä uhrata sitä postmodernismin nihilistiselle alttarille, joka jo sinänsä on ristiriitainen, sillä alttari vaatii uskon johonkin, sillä se on rakennelma uskon esittämiseen ja institutionalisoimiseen. Jos alttari on nihilistinen, se ei voi olla alttari, vaan se on jotain muuta. Se on ei-alttari, eli alttarin vastakohta. Alttarin negaatio, alttarin tuhoaja, niin kuin Nietzschen yli-ihminen on jumalan tuhoaja. Yli-ihminen ei tarvitse enää jumalaa, sillä hän on itse oma jumalansa. Mutta pystyykö ihminen todella tähän? Eräs ystäväni sanoi kerran, että vaikka onnistuttaisiin aukottomasti todistamaan, että jumalaa ei ole olemassa, hän haluaisi silti uskoa. Ja hän on tasapainoisimpia ja onnellisimpia ihmisiä, joita tiedän. Ja hän todella olisi valmis uskomaan, vaikka se olisi kaiken järjen ja todistusaineiston vastaista. Ovatko onnellisimmat ihmiset siis vainoharhaisia hulluja? Kaikkein vahvimmilla ihmisillä tuntuu olevan jokin asia, johon he todella syvällisesti uskovat. Se antaa heille voimia; he ovat vahvoja, koska he uskovat. Nietzsche ei ollut vahva ja kuoli jo 45-vuotiaana hermoromahtaneena hulluna. Tätä kuvaa parhaiten eräs näkemäni vessakirjoitus. Joku oli kirjoittanut vessan seinään Nietzschen legendaarisen lausahduksen: ”Jumala on kuollut – Nietzsche”. Joku toinen oli vastannut alle: ”Nietzsche on kuollut – Jumala”. Jumala voittaa lopulta sillä hän ei voi kuolla.

Ja tässä minä olin. Kuolleena ja säälittävänä kuin Nietzsche konsanaan. Minulla kuitenkin oli vielä toivoa heräämisestä, eikä ainakaan luullakseni syfilistä, kuten Nietzchellä ilmeisesti oli. Näillä eväillä jaksaisin kyllä. Tekisin sen uudestaan. Ja voisin ehkä taas uskoa johonkin. Jos siitä todella sai niin paljon voimaa, miksi en tarttuisi siihen? Mitä merkitystä on totuudella jos siitä tulee paha mieli? Mitä arvoa totuudella on sinänsä? Minkä vuoksi se on arvokkaampaa kuin jokin muu, vaikkapa hyvä olo? Henry David Thoreau kirjoitti aikanaan: ”Rather than love, than money, than fame, give me truth”. Silti Thoreau käytti huomattavan paljan aikaa elämässään näiden kolmen ensin mainitun asian etsimiseen.

Kysytään mieluummin: mikä voisi olla arvokkaampaa kuin hyvä olo? Ihmiselle itselleen ei mielestäni mikään muu. Ja mitä muuta meillä on kuin se, mikä meille itsellemme on? Me olemme kaikki itsejä, joilla on jonkinlainen kokemus itsestä ja siitä, mikä itseä ympäröi. On kai luonnollista hakea itselle ympäristöä, joka tekee itsestä onnellisen. Ja mikään muu kuin toisten itsejen onnen tavoittelemisen estäminen ei saa olla tämän itsen onnen tavoittelun rajoitteena. Kuten John Stuart Mill totesi: ”ainoa syy miksi valtaa voidaan oikeudenmukaisesti käyttää sivistyneen yhteisön jäsentä kohtaan vastoin hänen tahtoaan, on muille tapahtuvan vahingon estäminen”. Hyvin simppeliä, mutta kuinka usein tätä sääntöä vastaan rikotaan? Kuinka monta kertaa minäkin olin sitä vastaan rikkonut? Eikä tämä ole mitään Raamatusta opittua, vaan jokainen voi lukea tuon lauseen ja verrata sitä sisältään löytyvään oikeudentajuun ja todeta, onko samaa mieltä vai ei. Ja mikäli on eri mieltä, voi esittää vasta-argumentin. Niin filosofia toimii. Ja tähän lauseeseen on vaikea keksiä vasta-argumentteja. Ainakaan olennaisia. Välineellisiä on kyllä helppo keksiä. Esimerkiksi: kuinka määritellään muille tapahtuva vahinko? Jonkin teon aiheuttama kausaalinen ketju voi olla hyvinkin pitkä ja kaikkia seurauksia lienee mahdoton selvittää. Tämä on myös Millin kannattaman utilitarismin kompastuskivi. Mutta tämä ei liity olennaisesti Millin lauseeseen. Se liittyy siihen, kuinka se voidaan toteuttaa tai minkälaisia lakeja pitää säätää, jotta se toteutuisi. Mutta se ei kumoa lausetta itseään.

Kaikesta huolimatta, olin koomassa.

028

- Mun mielestä sun olisi korkea aika hankkia jotain töitä.

Oli ollut vain ajan kysymys, että Marika vaatisi sitä minulta. Moneen asiaan olin heti valmis, mutta tuo aihe sai ihoni kananlihalle ja voimaan pahoin. Enkä puhu mistään henkisestä huonosta olosta vaan fyysisestä ällötyksestä. Mahani tuli kipeäksi ja oksentelin paljon väistellessäni aihetta muutaman päivän ajan. Aina Marikan vihjatessa asiasta pystyin jotenkin kiertämään kysymyksen ja luikertelmaan ulos tilanteesta. Se ei ollut mukavaa, sillä tahdoin miellyttää häntä ja tehdä kaiken niin kuin hän tahtoi. Mutta lopulta hän sanoi sen minulle suoraan ja vielä seksin jälkeen kun olin haavoittuvassa tilassa. ”Korkea aika” viittasi siihen, että hän oli jopa hiukan suuttunut. Olin osannut odottaa tätä kaikkien niiden vaatimusten joukossa, mutta minulla ei ollut hajuakaan kuinka lähteä liikkeelle tuon kehotuksen – tai lähinnä määräyksen – suhteen. Pystyin tottelemaan häntä sängyssä, pystyin tappamaan hänen puolestaan ja pystyin kuuntelemaan loputtomiin kuinka hän herjasi minua. Pystyin moniin asioihin, joita Marika minulta vaati, mutta tämä oli ehdottomasti vaikeinta, mitä eteeni tähän mennessä oli tullut.

Kuten jo aiemmin kerroin, olin tehnyt paljon duunia sen eteen, varsinkin elämänkatsomukseni kannalta, että en koskaan enää tekisi päivätyötä. Se pilaisi kaiken. Tämä oli enemmän kuin päätös tai elämäntapa – tämä oli aate, jonka puolesta olin valmis parhaimmillaan kiertämään ympäri Eurooppaa ja pitämään ihmisille motivaatiopuheita siitä, miksi heidän ei pitäisi koskaan tehdä töitä. Olisin niin kuin George Clooney Up in The Air -leffassa. Tosin hän kävi antamassa ihmisille potkuja. Minun hommani ei olisi alkuunkaan niin julmaa. Olisin positiivisuuden sanansaattaja: kertoisin kaikille niille masentuneille ihmisille mahdollisuuksista, jotka odottivat heitä päivätyön ulkopuolella. Olisin todellinen ilontuoja: loisin hymyn heidän kasvoilleen ja saisin heidät tuossa tuokiossa jättämään tylsät duuninsa. Vanhempi ja huomattavasti meitä normaalimpi sukupolvi pitäisi tätä huolestuttavana esimerkkinä kaaosteoriasta.

En usko, että asiat menisivät radikaalisti huonommin. Pieni lamaantuminen, luovutus, hanskojen tiskiin heittäminen ja tästä aiheutuva hauskanpito voisivat hetkeksi sekoittaa pakkaa, mutta tiedän, että puhdistautuminen tapahtuisi. Kaaos saavuttaisi lopulta järjestyksen! Se synnyttäisi uuden järjestyksen ja parhaimmillaan jopa uuden sivilisaation, jossa teknologialla ei välttämättä olisi niin suurta roolia. Kaaoksen keskeltä nousisi esiin upeita filosofeja ja uusien poliittisien liikkeiden edustajia, joilla olisi tietoa ja taitoa rakentaa uusi parempi maailma. Kaaoksen keskellä opittaisiin arvostamaan yhä pienempiä asioita, jotka ovat unohtuneet meiltä jo ajat sitten. Maailma vaatisi meiltä enemmän kekseliäisyyttä ja yleensäkin energiaa.

Minulla on loputtomiin esimerkkejä monista asioista, jotka olivat lapsuudessani mahtavia juttuja. On vaikea kuvitella, että nykylapsi leikkisi enää samalla tavalla. Esimerkiksi hernepyssy. Uskon, että hieman minua nuoremmilla oli vielä niitä ja riippuuhan se tietysti kasvatuksestakin. Ne olivat mahtavaa hupia, lapsellisen sodankäynnin primitiivisin ja halvin ase. Sitten oli paljon juhlavia, harvoin tapahtuvia etuoikeuksia, kuten pizzalla käyminen, karkkipäivät tai koulun jäälle luistelemaan meneminen. Ne olivat spesiaaleja juttuja, joita ei tehty usein. Muistan edelleen kuinka innoissani olin jos tein vanhempieni kanssa noita asioita. En väitä, että kaikki nykyajan lapset olisivat jotenkin hemmoteltuja. Kaikki on vain niin arkista nykyään. Pizzaa saa tosi helposti ja halvalla. Sitä vedetään tosi usein ja sama pätee karkkeihin. Luistelemaan ei haluta mennä, koska se on hankalaa ja ulkona on tylsää sekä liian kylmä. Eikä haluta edes pukeutua lämpimästi, koska se ei olisi coolia. On mukavampaa jäädä kotiin pelaamaan pleikkaria verkossa kavereiden kanssa.

En ole todellakaan mikään jäärä, joka allekirjoittaa pelkästään vanhanajan traditiot. Myönnän, että en itsekään jaksaisi innostua kummemmin noista asioista. Mutta siinähän se onkin. Tämä teknologian valloittama sivilisaatio on vienyt minutkin mukanaan. Se on aivopessyt minut jo ajat sitten. Joskus herkuttelen ajatuksella, että Internet kaatuisi ja tästä aiheutuisi maailmanlaajuinen taantuma.

Olin eksynyt töiden hakemisesta töiden välttelyyn, lapsuuden leikkeihin ja haaveisiin Internetin kaatumisesta. Ihmiset ovat niin hemmetin passivoituneita. ”Emmä jaksa” – niin perus! He eivät muista ostaa edes wc-paperia kun eivät malta poistua hetkeksikään Facebookista. Mieluummin he kaivavat laiskuuttaan roskiksesta käytettyjä räkäpapereita ja pyyhkivät pyllynsä niihin. Pahimmillaan heidän on lähdettävä ystävien seurasta mukavan illanvieton kesken kotiin, koska heidän on pelattava Farmvilleä.

Tamagotchit 1990-luvun lopulla olivat vielä pieni paha kaiken tämän virtuaalihulluuden rinnalla. Mutta toisaalta ne näyttivät tien tietokoneiden hallitsemaan tulevaisuuteen. Minne hävisivät lätkäkortit, Coca Cola -jojot ja superpallot? Niissä oli vielä munaa ihan eri tavalla. Jojot vaativat taitoa ja ne toivat nuoria fyysisesti yhteen. Nyt yhdessäolo ja sosiaalisuus tapahtuu vain chateissa ja ”seinillä”. Jengi on hautautunut koteihinsa eivätkä ihmiset todella halua nähdä toisiaan. Tärkeintä on vain huomatuksi tuleminen ja hienot valokuvat itsestään. ”Äiti, mä haluan järkkärin! – "Mutta sullahan on tuo Canonin 400D, jonka sait joululahjaksi pari vuotta sitten" – "Ei mut mä haluun uuden millä saa Full HD -videokuvaa, please osta!” Teknologian kehitys on tarttunut ihmisiin ja ihmiset koneellistuvat koko ajan. He ovat osa tuota robotiikkaa ja robotiikka sanelee, mitä ihmiset haluavat. Ihmisistä on tullut kyborgeja. Pelottavaa.

Koen, että jollain tasolla murros oli ollut meneillään jo pitkään. Merkit siitä olivat ilmassa. Ne eivät olleet kovin huomattavia tai konkreettisia, mutta homma oli totisesti lähtemässä hanskasta. Mikään ei vain yksinkertaisesti riittänyt kenellekään. Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä enemmän ajatus Internetin kaatumisesta ja maailmanlaajuisesta sekasorrosta sai minut villiintymään. Ehkä tarvitsimme paikalle Terminatorin, joka aloittaisi ydinsodan – tosin silloin jengiä kuolisi turhankin paljon. Mutta ihminen on luonteeltaan tuhoaja, siitähän useat scifi-leffatkin kertovat.

Kuinka usein tulevaisuus kuvataan elokuvissa valoisaksi? Ei juuri koskaan. Se on aina pimeä, joskus jopa ikuisen sateen täyttämä, kaoottisen dystooppinen näyttämö, jossa ihmiset ovat surumielisiä ja välinpitämättömiä. Yksilön selviytyminen on tärkeintä. Ihmishengellä ei ole välttämättä mitään arvoa. Kaupungit ovat saasteiden, teollisuuden ja tekniikan peittämiä betoniviidakoita. Apinoiden planeetassa on hyviä pointteja. Elokuvasaagan viimeisessä osassa päädytään ratkaisuun, että apinoiden lait ovat parempia kuin ihmisten. ”Ape must never kill ape” oli apinoiden merkittävin sääntö, jota ihmiset omalla kohdallaan olivat rikkoneet läpi vuosituhansien. Ihmiset olivat tuhonneet maailmansa ja apinat nousivat valtaan. Ehkä me tarvitsimme myös apinoita siivoamaan kaiken tämän sotkun. Tiedä häntä.

Palasin hetkeksi miettimään työnhakemista. Mistä minä voisin saada töitä? Media-ala oli niin ylikoulutetussa tilassa, että ei niitä töitä jaeltu samalla tavalla kuin kaupan alalla. Oman yrityksen perustaminen oli ainoita ratkaisuja. Työvoimatoimistot kannustivat epätoivoisesti työttömiä media-alan ihmisiä ottamaan starttirahan ja perustamaan firman. Tässä luusereiden valloittamassa maailmassa edes minulla ei ollut munaa tuohon, vaikka kovana luuna itseäni pidinkin. Eikä minulla ollut myöskään kiinnostusta. Tietoa ja rohkeutta oli liian vähän, että olisin todella uskaltanut ryhtyä siihen. Eikä minulla ollut tarpeeksi todellista kokemusta työmaailmasta. Minulla oli vain ikäviä kokemuksia, jotka olivat jo varhaisessa vaiheessa elämääni ajaneet minut ulos työmaailman kurjalta näyttämöltä. En halunnut sitä elämää enää ja olin hyväksynyt sen itselleni. Olin onnellinen hengaaja. Mutta Marika ei voinut hyväksyä minua sellaisena.

Olin valehdellut hänelle aiemminkin, joten pystyin rauhallisen myöntyväisenä vastaamaan hänelle: ”Sopii rakas, haen töitä”. Sen pituinen se. En todellisuudessa hakenut töitä ja aina kun hän kysyi, kerroin vain jotain epämääräisen tylsää siitä kuinka olin printtaillut hakemuksia tai ollut muutamissa haastatteluissa. Totuus oli, että Marikaa eivät edelleenkään kiinnostaneet minun tekemiseni niin paljon. Hän vain halusi pitää yllä valtaansa komentelemalla minua. Hän oli johtaja ja hänen täytyi aina silloin tällöin näyttää missä kaappi seisoi. Se oli ihastuttavaa. Mutta pakostakin tämä työaihe sai hikikarpalot otsalleni. Inhosin keskustella aiheesta ja hän oli yllättävän sinnikäs kyselemään kuinka työnhakuni sujui.

Työnhaun sijaan kulutin päiväni Kallion kirjastossa visioimalla kasaan isoa ja monivaiheista suunnitelmaa, jonka pyrkimyksenä oli todellakin kaataa ”koko paska”, eli Internet. Minulla ei ollut hajuakaan mistä lähteä liikkeelle, joten haastattelin erilaisista mahdollisuuksista kaikkia käsiin saamiani nörttejä, joista jokainen tarjosi oman näkemyksensä. Äänitin keskustelut ja litteroin ne myöhemmin muistiin. Esiinnyin Pelit-lehden toimittajana. Useimmille se meni aivan täydestä. Soitin jopa vanhalle lapsuudenkaverilleni, joka työskenteli F-Securella. Hän tarjosi vahvoja, analyyttisiä näkemyksiä eikä uskonut sen olevan mahdollista. Hän naureskeli järjettömyydelleni ja kehotti minua kuluttamaan aikani johonkin rakentavampaan toimintaan. En kuitenkaan halunnut luovuttaa näin nopeasti. Jatkoin tonkimista. Pitihän minulla olla jotain tekemistä kaikkena sinä aikana, jonka Marika luuli minun kuluttavan työnhakuun.

Sain käsiini muutaman pahemman koulukunnan hakkerin yhteystiedot. Tyypit olivat tehneet Internetissä ihan todellisia murtoja ja tienanneetkin sillä. Tietokoneiden suhteen en todellakaan ollut mikään kova tekijä, mutta puhelahjani olivat autuaat. Sain suostuteltua projektiin nopeasti mukaan näppynaamaisia nörttejä sekä nuuskaavetäviä hakkereita. Jengi oli pikku hiljaa kasassa ja valmiina. Kukaan heistä ei oikeastaan uskonut, että asiassa edistyttäisiin mihinkään suuntaan, mutta suuruudenhullu ajatus viehätti kaikkia. Perustimme nettiin salaisen foorumin, jonne heitettiin kaikki ideat aiheesta, ja sivuilla alkoi nopeasti olla hemmetin kovaa liikennettä.

Keskustelu kävi kuumana. Se muistutti ihan Fight Clubia. Siitä ei puhuttu ääneen, mutta kaikki tiesivät tietokonemaailmassa, että tuo foorumi ja sen aate olivat olemassa. Jengiä tuli nopeasti lisää parhaimmillaan jopa Amerikasta ja Japanista asti, mutta hauskinta oli, että emme päästäneet sinne ketä tahansa esittämään ajatuksiaan. Webmasterit pitivät erilaisia tulikokeita porukkaan haluaville. Se oli kuin jonkin sortin simputtamista. ”Kokelaita” rääkättiin oma aikansa ennen kuin heille annettiin kutsu foorumille.

Kaikki tämä tapahtui muutamassa viikossa, ja projekti, joka kulki nimellä ”EPIC FAIL” vei lopulta aikaani yllättävän paljon. Luin enemmän kuin koskaan aiemmin, varsinkin tekniikka- ja tietokonealan lehtiä ja kirjallisuutta. Opin koko ajan uusia juttuja. Niillä hakkereilla oli mielettömiä ideoita siellä foorumilla. Projektista tuli koko ajan tärkeämpi minulle.

Pidin jutun salassa kaikilta. En kertonut siitä edes, tai etenkään, Marikalle. Sanoin vain tekeväni osa-aikaista duunia sosiaalisen median parissa. Hän uskoi sen ja oli aktivoitumiseeni hyvin tyytyväinen.

***

Nörtteily jäi kuitenkin taka-alalle hetkeksi kun sain puhelun Jorvin sairaalasta. Se oli Arton äiti, joka kertoi henki hapatuksissaan, että Arto oli herännyt.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!