tiistai 25. helmikuuta 2014

Viimeinen luku. Maailma, kaikki, tuhoutuu.


© Bambi Vihavainen

044


Valitettavasti koko tihutyö meni Alphonson piikkiin. Tuo raukka sotahullu paljastui kaikeksi yllätykseksi ihailemansa Francisco Francon äpärän-äpäräjälkeläiseksi, mikä alleviivasi hänen tuhoamisen haluaan – hänellä oli siihen selkeät juuret. Fakkerit todella onnistuivat. Kyseessä ei ollut väärä kaapeli tai viemärijohto, vaan juuri se oikea merenalainen nettikaapeli. 24 tunnin välimuisti -teoria piti täsmälleen paikkansa. Kukaan ei aluksi osannut epäillä mitään sen vakavampaa kun netti hidastui ja sitä menoa lähes pysähtyi. Timo tai kukaan muukaan fakkereista ei ollut tajunnut kuinka moneen asiaan heidän tempauksensa vaikuttaisi. Katastrofeilta ei voitu välttyä.

Lennonjohto meni sekaisin. Kaksi Finnairin konetta teki epäonnistuneen laskun. Toinen koneista iskeytyi 45 asteen kulmassa kiitoradalle ja räjähti. Kaikki matkustajat ja lentäjät kuolivat siihen paikkaan. Useita lentoja peruutettiin muutaman viikon ajalta. Suurten ja järkyttävien katastrofien lisäksi moniin kauppoihin ei pystytty toimittamaan lisää tavaraa ilman nettiä. Nettipokerin pelaajat menettivät tulonlähteensä. Nämä ovat yksittäisiä esimerkkejä epäjärjestyksestä, joka kohtasi sekä valtiota kokonaisuutena, että sen kansalaisia erikseen. Monille nettiriippuvaisille (Marika mukaan lukien) pahinta oli, että he eivät pystyneet päivittämään blogejaan, sillä jo yhden kuvan lisääminen kesti vuorokauden verran.

Nettiyhteys kierrättyi Ruotsin kautta. Se muistutti analogista puhelinverkkonopeutta. Sanomalehdet nousivat uuteen loistoon, vaikka nekin kohtasivat monia ongelmia. Esimerkiksi painokoneita ei voitu ohjelmoida verkon kautta. Työ oli rankempaa ja hitaampaa, mutta lehdet silti painettiin ja uskomatonta kuinka ansiokasta työtä journalistit edelleen pystyivät tekemään, vaikka heillä ei ollut nettiä käytettävänään. Puhelinverkosta oli pitkästä aikaa suurta hyötyä.

Fakkereiden Ruoholahden toimitiloissa oli hiljaista. Jarpe ei koodannut enää, hän veti vain pizzaa ja naureskeli taukoamatta ajatukselle kuinka verkko oli käyttökelvottoman hidas. Tähänhän tässä oli koko ajan pyrittykin, mutta Jarpe oli hysteerinen. Hän lihoi viikossa seitsemän kiloa – olihan hänellä nyt kaksi kättä käytössään pizzan syöntiin. Digiboksi ei toiminut ja tv:tä ei voinut katsoa. Tämä oli ainut asia, mikä Timoa huoletti, vaikka Suomessa oli tapahtunut kauheita asioita: aika kävi pitkäksi. Mutta juuri tätä fakkerit olivat hakeneet – uutta alkua. Eivätkä he olettaneet, että mikään tulisi olemaan helppoa. He olivat kyvyttömiä ihan niin kuin muutkin ihmiset.

Kaapeli korjattiin, mutta siihen meni kaksi viikkoa. Kuten tavallista, Suomessa kaikki tapahtui hitaasti. Jos muualla rikki mennyt kaapeli korjattiin alle viikossa niin Suomessa se kesti tuplasti kauemmin. Olihan Kekkonenkin presidenttinä neljä kautta neljällä eri vuosikymmenellä ja olisi varmasti ollut pidempään, mikäli ei olisi sairastunut. Oli totuttu siihen, että jos jokin asia oli, niin se tuli aina olemaan.

Verkkoyhteys oli kokenut kovan kolauksen. Tärkeä vakio oli hävinnyt hetkeksi kaikkien elämästä ja ihmiset olivat täysin hukassa – he olivat kuin avuttomia eläimiä. Seuraukset olivat järkyttäviä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, netin kaatumisen vuoksi ihmiset saivat paniikkikohtauksia ja ajautuivat terapiaan. Vaikka netti korjattiin, ihmiset eivät uskaltaneet tottua liikaa siellä olemiseen siinä pelossa että sen olemassaolo riistettäisiin heiltä uudestaan.  Fakkerit olivat vain säikäyttäneet, mutta joskus pelkkä pelottelu riittää.

Ei kulunut kuin kuukausi ja Ruotsissa tapahtui sama tempaus ja vastaavasti Ruotsin verkkoyhteys kierrättyi Suomen kautta. Jälleen tapahtui runsaasti ikäviä asioita ja pelko lisääntyi. Myös tieto fakkereista lisääntyi ja heille tehtiin oma infosivu Wikipediaan, joka kuvaili fakkereita seuraavanlaisesti:

Fakkerit on Karri Liikkasen ja Mikko Kananojan romaanissa Perus esiintyvä poliittisesti sitoutumaton anarkistiliike. Fakkereiden päämäränä on kaataa Internet. Tässä tavoitteessaan he onnistuvatkin katkaisemalla aluksi Vattuniemen rannassa olevan vedenalaisen nettikaapelin. Tämän jälkeen heidän solunsa ympäri maailmaa aloittavat toimintansa ja lopulta koko maailma pimenee. Me olemme kaikki riippuvaisia Internetistä. Myös Wikipedia.

Tätä artikkelia ei siis voinut olla olemassa. Silti se Wikipediasta löytyi.

Fakkerit olivat pahantekijöitä, mutta silti yhä useammat ihmiset rupesivat fiilistelemään heidän toimintaansa. Taantumaa ja paluuta juurille ruvettin hehkuttamaan yleisesti, ja seuraavissa eduskuntavaaleissa fakkerit saivat murskavoiton. Heillä ei ollut edes omaa puoluetta, mutta ehdokkaat joutuivat tenteissä vastaamaan kysymyksiin, jotka käsittelivät fakkereiden alullepanemaa kaaosta. Fakkereita oli luonnollisesti runsaasti myös mediassa ja he muotoilivat kysymykset kaaosteoriasta niin vaikeiksi, että monet ehdokkaat mokasivat ja taipuivat huomaamattaan tukemaan fakkereiden toimintaa joko väärillä sanavalinnoillaan, hermostuneisuudellaan, ajattelemattomuudellaan tai kiivastumisellaan.

Fakkerit vaikuttivat maailmanlaajuisesti ja pian ei voitu enää puhua varsinaisesta salaseurasta – he olivat nettimaailman julkisia tuholaisia: jopa tunnetumpia ja pelottavampia kuin hakkerit. EPIC FAIL -foorumi tuhoutui, mutta sitä ei varsinaisesti enää tarvittu. Se oli hoitanut tehtävänsä ja sen legenda jäi leijumaan verkon rippeisiin. Se oli kuin Napster laittoman musiikin lataamisen suhteen: se oli aloittanut jotakin, jolle tulisi aina löytymään seuraajia. EPIC FAILin ajatus ja toimintamalli levisivät ympäriinsä. Syntyi uusia foorumeita ja salaseuroja, jotka kaikki kantoivat ylväästi fakkereiden periaatetta. Mitä enemmän tuhoa saatiin aikaan, sitä vähemmän varsinaista elämää netissä ja ylipäätään verkossa oli. Fakkereiden määrä tietysti väheni samalla, mutta tässä tapauksessa se tarkoitti vain sitä, että he olivat onnistuneet. Ja he onnistuivat yhä uudestaan.

Maininnan ansaitsee myös TDK:n 120 minuutin DVD-levylle poltettu dokumentti, joka kertoo, mistä kaikki alkoi. Kuvamateriaali on alusta loppuun hämmentävän mielenkiintoista ja raakaa. Kasvot on blurrattu jälkikäsittelyssä ja ääniä hiukan muutettu. Dokumentti huipentuu Alphonso-nimisen espanjalaisen fakkerin räjähtämiseen kameran edessä ja tätä seuraavaan nettikaapelin poikki piikkaamiseen. Aika velikultia. Tuosta dokumentista tuli viikossa pikku hiljaa tuhoutuvan Internetin ladatuin avi-tiedosto. Netin kaatumisen jälkeen tuota DVD-levyä kopioitiin runsaasti enemmän kuin Peter Jacksonin Bad Taste VHS:ää 90-luvulla. Krediitit olivat lyhyet ja simppelit: by Kaito.

Tier 1 ja Tier 2 transit-operaattorit tuhottiin. Yksinkertaisesti sanoen näiden operaattoreiden alla toimi koko maailman verkko. Tier 1 -verkot olivat niitä, jotka pystyivät saavuttamaan jokaisen maailmassa olevan verkon, ts. jokaisen Tier 1- verkon, ilman erillisiä ip-maksuja. Näin maailman suurimmat telekommunikaatioyritykset muodostivat Internetin selkärangan. On uskomatonta, että fakkareiden kaltainen Timon tuhovimmasta alkunsa saanut liike onnistui niiden tuhoamisessa. Fakkerit eivät itse tietenkään olisi yksin pystyneet siihen, he pikemminkin vain avasivat tulvapadot. Kun vesi lähti virtaamaan, sitä ei enää voinut pysäyttää. Oli tarpeeksi tyytymättömyyttä, jotta purkauksessa oli riittävästi voimaa näin suuren maailmanlaajuisen muutoksen aikaansaamiseen. Eikä se vaikuttanut pelkästään katastrofilta: olihan paluu juurille houkkutteleva ajatus – Arto ei ollut ainoa, joka oli haaveillut siitä. Internet oli vapauttava voima, mutta myös kahlitseva, rajoittava ja riippuvuutta aiheuttava – ihmiset eivät sittenkään halunneet olla kaiken aikaa yhteydessä kaikkialle. Tarkemmin sanottuna he kyllä halusivat, mutta oli olemassa vastahalu – sillä jokaisella halulla on vastahalu – joka repi heitä toiseen suuntaan. Fakkerit avasivat tälle vastahalulle väylän purkautua, ja purkautuminen oli niin nopeaa, että sitä ei ehditty pysäyttää.

Käytännössä tämä tarkoitti maailman suurimpien telekommunikaatioyritysten lamaannuttamista, oikeiden lautasantennien tuhoamista ja lisää kaapeleiden katkomista. Suurin osa niistä sijaitsi Yhdysvalloissa ja niiden tuhoaminen vaati fakker-liikkeen laajaa globalisoitumista. Hämmästyttävän nopeasti tiimiin saatiin käännytettyä mukaan maailman arvokkaimmissa viroissa olevia verkkojen toimihenkilöitä. Nyt ei puhuta jostakin kellaritason osaavista it-nörteistä, vaan Yhdysvaltojen asevoimien korkeissa viroissa olevista upseereista ja muista ”isoista pojista”, joilla oli avaimet ja valtuudet juuri oikeisiin paikkoihin. On mahdotonta selvittää kuinka se tapahtui, mutta ilmeisesti fakkereiden aatetta oli vain mahdotonta vastustaa. Kaaoksen ihannointi vain tarttui kuin natsismi ihmisestä toiseen. Kaikki halusivat oman osansa tuhoamisesta. Ihmiset kaipasivat muutosta niin paljon, että olivat valmiita ottamaan sen vastaan jopa idioottimaisuuden kautta. Tai sitten he eivät vain tajunneet mistä oli kysymys.

Aluksi vahvimmat ja taitavimmat yksilöt pystyivät käyttämään nettiä näppäilemällä osoiteriville pitkiä IP-numerorivistöjä, koska www.blaablaablaa.com-tyyppiset verkkotunnukset eivät enää toimineet. Pian tuokin oli kuitenkin historiaa. Kaikki digitaalisen verkon saralla pimeni. Yhtäkkiä mitään sitä digitaalista helppoutta, nopeutta ja pikselien muodostamaa paratiisia ei enää ollut olemassa. Analoginen teki kaikessa komeudessaan suuren ja hymyilevän paluun. Tietenkään mikään ei estänyt insinöörejä ja muita teknologianörttejä rakentamasta parempaa ja ”tuhoutumatonta” verkkoa uudestaan. Mutta kaikkia pelotti edelleen. Melkein kolmanteen maailmansotaan johtaneen verkon kaatumisen vuoksi kukaan ei uskaltanut lähteä edes yrittämään – ainakaan heti, mutta se onkin jo ihan oma tarinansa.

Ihmiset vaikenivat ja ehkä ennen pitkää fakkereiden luoma uusi alku kantaisi hedelmää ja ihmiset tajuaisivat mistä koko ajan oli ollut kysymys. Tosin tässä vaiheessa kukaan ei enää muistaisi fakkereita tai tuhoa. Olisi olemassa vain uusi analogia.

Oliko Timo nyt onnellinen saatuaan tuhonsa? Ei tietenkään. Oliko hän saanut Marikan mielestään pois? Ei, eikä se tapahtuisi koskaan. Siksi Timo päättikin tappaa Marikan. Ja hän tappoi Marikan monta kertaa. Hän tappoi sen ihanan lorton monilla eri tavoilla monissa eri paikoissa, mutta Marika ei koskaan fyysisesti eikä henkisesti poistunut minnekään, sillä Timo ei kuitenkaan koskaan tappanut häntä oikeasti. Marika oli aina siinä, ihan lähellä, ja hänen rintakehänsä ja etenkin rintansa kohoilivat edelleen. Niin kauniisti ja ylväästi, kuin kauneimmat tasangot ja majesteettisimmat vuorenhuiput. Ylös, alas, ylös, alas. Mutta Marika ei todella koskaan ollut siinä. Hän oli jossain ja joka paikassa, mutta ei missään. Ei läsnä – hän oli virtuaalinen.


045


Virtuaalinen oli tuhoutunut. Mutta jännittävällä tavalla samalla myös materiaalinen romahti. Miten tämä oli mahdollista? Niidenhän piti olla kaksi erillistä maailmaa, joista virtuaalinen rakentui materiaalisen varaan, eikä materiaalisen pitänyt olla ontologisesti riippuvainen virtuaalisesta. Oli kuitenkin käynyt niin, että nämä kaksi maailmaa olivat kietoutuneet niin tiukasti yhteen, että niitä ei enää voinut erottaa toisistaan. Kaikki mitä maailmassa (tai maailmoissa) tapahtui: kaikki mitä ihmiset tekivät, kaikki mitä ihmiset ajattelivat, kokivat tai tunsivat, oli muuttunut yhdeksi yhteiseksi todellisuudeksi, jossa ei ollut rajoja mielikuvituksen ja todellisen välillä — ne olivat molemmat yhtä totta. Tämä muutos oli ollut niin salakavala, että ihmiset eivät olleet edes huomanneet sitä.

Aluksi tietokoneet ja Internet olivat olleet hauska lisä. Kuitenkin hämmentävänkin nopeasti niistä oli tullut välttämätön ja kiinteä osa ihmisen elämää ja myös ihmistä itseään: ei ollut enää ihmisiä ilman tietokoneita ja niiden luomaa virtuaalista todellisuutta. Ihmiset pystyivät tekemään mielikuvituksestaan todellista, sanan todellinen tiukassa merkityksessä, eli siinä että jokin asia on käsinkosketeltava. Mielikuvituksesta tuli käsinkosketeltavaa. Ei sitä lopulta enää huomannut kosketteliko ihmistä vai konetta tai rakensiko linnaa jossain ohjelmassa vai todellisessa maailmassa. Koko todellinen-sana menetti merkityksensä. Todellisuudesta oli tullut vain yksi ohjelma muiden ohjelmien joukossa. Todellisuuteen oli jopa vaikeampi päästä osallistumaan kuin muihin ohjelmiin. Muissa ohjelmissa pystyi toimimaan paljon vapaammin, sillä niiden säännöt asetettiin usein väljemmiksi ja miellyttävämmiksi kuin todellisuuden. Aika harvoissa ohjelmissa esimerkiksi joutui kamppailemaan kosteusvaurioiden tai vaikeiden vuokraemäntien kanssa. Ihmiset halusivat osallistua maailman tapahtumiin ja virtuaalimaailmoissa se oli helpompaa kuin todellisuudessa, joten ilman muuta monet ja pikku hiljaa yhä useammat ja useammat päätyivät valitsemaan virtuaalisen maailman.

Kun se sitten väkivaltaisesti ja yllättäen riistettiin heiltä, tuntuu itse asiassa aivan luonnolliselta, että myös materiaalinen maailma romahti. Aiemmin oli ajateltu, että virtuaalinen vastaa mielikuvitusta ja materiaalinen todellisuutta, mutta nyt asia ei ollut enää niin: ihmiset aidosti kokivat virtuaalisen todelliseksi. Silloin ei ollut enää väliä, miten asiat todella olivat. Kaikki todellinen ihmisille on sitä, miten he kokevat sen olevan. Jos he siis kokivat virtuaalisen olevan todellista, niin silloin se todella oli sitä. Piste.

***

Sen jälkeen kun Internet oli kaatunut, alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Helsingin Sanomissa julkaistiin kummallinen uutinen siitä, kuinka Suomenlinna oli kadonnut. Kukaan ei uskonut tätä, ajateltiin sen olevan aprillipila. Mutta ei ollut aprillipäivä, joten ihmiset menivät katsomaan. He huomasivat, että Suomenlinnaa ei todella enää ollut. Lähetettiin venepartioita sinne, missä ennen olivat kohonneet Sveaborgin muurit, mutta ne eivät löytäneet mitään. Hetken päästä ei muistettu, minne veneet olivat hävinneet ja vaimot itkivät kadonneita miehiään, kunnes unohtivat heidät eivätkä tienneet, miksi olivat itkeneet, jos edes muistivat itkeneensä. Helsingin Sanomien päätoimittaja ei tiennyt kuka jutun oli kirjoittanut, ja itse asiassa seuraavana päivänä sitä ei enää löytynyt lehdestä, vaikka sitä kuinka selattiin. Kaikki muistot maailmasta alkoivat kadota ja oli vaikea pitää kiinni mistään, koska ei voinut luottaa sen olemassaolon pysyvyyteen.

Sitten ihmisiä alkoi kadota lisää. He lähtivät aamulla töihin, tai jos eivät muistaneet olevansa töissä, he vain poistuivat kotoaan kai jonkin pinttyneen rutiinin vuoksi, eivätkä tulleet enää takaisin. Kukaan ei hetken päästä muistanut ketä piti ikävöidä. Kerrottiin Pariisin lentäneen tiehensä, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt. Egyptin pyramidit upposivat hiekkaan, vaikka väliäkö sillä, koska hiekkaa ei ollut. Aikaakaan ei ollut, sillä hiekan tavoin se oli valunut tyhjiin. Ihmiset elivät ajattomuudessa, mutta se oli luonnollista, sillä he olivat menettäneet kyvyn jäsentää maailmaa, joten aika jatkuvasti etenevänä ulottuvuutena menetti merkityksensä. Aika-avaruudesta oli tullut möykky, juuri niin kuin Einstein oli sanonut sen olevan. Hän nousi hetkeksi haudastaan nauramaan tällä seikalle, mutta hävisi pian itsekin jonnekin.

Mihin kaikki hävisivät? Samaan paikkaan, mihin mielikuvituskin häviää kun sillä ei ole enää mihin mennä. Mihin mielikuvituksen paikka hävisi? Se taisi hävitä mielikuvitukseen, joka taas ei enää löytänyt omaa paikkaansa, koska sen oma paikka oli piiloutunut siihen itseensä. Näin siitä tuli täysin tyhjä ja se alkoi hävitä samalla imien itseensä kaiken kuin mustaan aukkoon, joka on pelkkää äärimmäisen tiivistä tyhjyyttä.

Oliko Timo edes tajunnut kuinka suurta tuhoa hän voisi saada aikaan? Ei varmasti, mutta hän nautti tilanteesta täysin siemauksin. Jokainen katoava ihminen tai asia sai hänet hurmion valtaan. Hän oli todella onnistunut tuhoamaan K A I K E N. Pikku hiljaa kaikki hävisi hänen ympäriltään, ja hän oli onnellinen. Vihdoinkin. Timo puristi kädessään viimeistä säästämäänsä Marikan sukkanauhaa. Hän oli pitänyt sitä ranteessaan joka päivä sen jälkeen kun ei ollut enää saanut nähdä ja koskettaa Marikaa. Nyt ei saisi kukaan muukaan – eikä kukaan saisi koskea yhtään mitään muutakaan, ei enää koskaan. Timo oli tyytyväinen. Hän nosti sukkanauhan nenälleen ja haistoi Marikan ihanaa tuoksua. Hän ei kuitenkaan tuntenut mitään ja huomasi, että sukkanauhakin oli hävinnyt. Hän oli keskellä tyhjyyttä, jossa ei ollut mitään. Se toi mieleen Arton koomaiset painajaiset, mutta oli vielä niitäkin tyhjempi. Timo huomasi itsekin alkavansa hävitä ja samalla hävisi myös hänen tuskansa. Se oli poissa. Hän yritti viimeisenä ajatuksenaan muistella Marikaa, mutta ei tiennyt, mitä olisi pitänyt muistella. Siksi hän ei hävinnyt onnellisena, vaan hämmentyneenä; siksi ihmisten viimeinen tunne oli hämmennys. Kaikki päättyi kaikenkattavaan ja kaikentuhoavaan hämmennykseen.

Niin perus.

Ensi viikolla ei enää lisää. Perus oli siinä. Seuraava romaanimme Kova ilmestyy heti kun löydämme sille julkaisukanavan. Pysykää kuulolla. Rakastakaa.

tiistai 18. helmikuuta 2014

"Koominen sivuhahmo kuolee aina ensimmäisenä"

© Bambi Vihavainen


043

Särkyneitä viinapulloja, tyhjiä olut- ja siideritölkkejä ja paskanhajua. Fakkereiden salainen työpiste oli koristeltu ilmapalloilla ja serpentiinillä – se muistutti enemmän lastentarhan naamiaisia kuin vakavaa toimistotilaa. Kukaan ei silti ollut juhlatuulella. Jarpe koodasi tavalliseen tapaansa vasemmalla kädellä ja veti oikealla pizzaa. Ne olisivat viimeiset koodailut vähään aikaan. Kaikki  näytti olevan niin kuin aina ennenkin, mutta jotain oli totaalisesti muuttunut. Ujosteleva, humalainen ja alaikäinen strippari keikisteli väsyneiden ja poissaolevien fakkereiden edessä. Timo ja kumppanit olivat lopen uupuneita ja laskuhumaltuneita. Strippari ei ollut kovin seksikäs, eikä itse asiassa edes oikea strippari. Se oli joku raukka lukiolaisbimbo, joka keräsi rahaa Interrail-matkalleen. Kimmo Ståhl oli hoitanut tytön paikalle, luvannut maksaa hyvin ja antaa vähän viinaakin, niin shown suorittaminen hoituisi helpommin ja ilman estoja. Ei tyttö rahaa tietenkään saisi eikä liiemmin myöskään juhlijoiden viisareita värähtämään. Fakkereilla oli takanaan rankka yö Lauttasaaressa. Miten heidän oli käynyt?

***

Koko porukka istui pyöreän pöydän ympärillä Vattuniemenrannan Blue Peter -ravintolassa kuin ritarit tai muskettisoturit konsanaan. Oli perjantai ja kello oli vähän vaille kaksitoista yöllä. Taustalla soi tarpeettoman kovaa suomalainen pop-musiikki. Hector lauloi haikeasti: ”Kun äänet aamun täyttää ja mä poistunut oon, tuuli tyyntyneen jo näyttää, haahka ui kaislikkoon”. Kaikilla oli edessään kalja, paitsi tietysti Timolla, joka nautti tavalliseen tapaansa kuivaa omenasiideriä. Kaito oli innostuneella tuulella. Muiden kielloista huolimatta hänellä oli ollut pakottava tarve tilata valkosipulietanoita. Hän ahmi niitä menemään samalla kun muut yrittivät vaikuttaa viileän rauhallisilta. Jo pelkkä ajatus niistä etanoista sai valmiiksi hermostuneen Alphonson raivon valtaan. Hän leikki zippo-sytkärillään ja toisteli vittua äärimmäisen rauhallisella, mutta kireällä äänellä espanjaksi: ”Puta, puta, puta...”. Ilmassa oli jännityksen tuntua, mikä oli täysin ymmärrettävää. Fakkerit olivat suunnitelleet tätä keikkaa jo pitkään, hyvin pitkään.

Kaiton HD-videokamera ei ollut päällä. Sen sijaan filmiryhmä iskuryhmän ympärillä teki kovaa duunia. Joku huuteli hiukan taaempaa varjoista ohjeita jokaiselle, miten heidän kuului käyttäytyä. ”Enemmän vihaa! Raaputa takaraivoasi!” Lippispäinen, Aku Louhimiehen näköinen ohjaaja huusi Timolle, joka totteli ja rypisti otsaansa hieman yliampuvasti ja raaputti sen jälkeen takaraivoaan. ”Kakkoskamera!”, samainen lippispää huusi. Kuva muuttui pienellä ohjaajan näytöllä ja siinä näkyi nyt pöytä, jonka ympärillä fakkerit istuivat. Se oli hieno asettelu: eeppinen ja vaaraa huokuva, hieman Sergio Leonen westernien tyyliin. Kamera Timon, Alphonson, Kimmon, Kaiton ja Henrikin ympärillä pyöri tasaisen hitaasti. Se taltioi näiden suurten antisankareiden fiiliksiä ennen kuin heidän oli määrä lähteä kohti rantaa toteuttamaan suunnitelmansa.

Timo kävi vielä kertaalleen suunnitelman läpi samalla kun Teemu Selänteen näköinen tarjoilija toi Kaiton tilaamat valkosipulietanat pöytään. Kaikki katsoivat vihaisesti tarjoilijaa. Tämä jätti nopeasti suorakulmion muotoisen lautasen pöytään ja häipyi lähes juoksujalkaa pois. Timo osoitteli kaikkia ja kaikki nyökyttelivät vuorollaan päätään. Se kuului käsikirjoitukseen. Kimmo tunki huuleensa kaksi nuuskapussia. Hän oli niin koukussa tuohon kamaan, että yksi pussi ei enää tuottanut hänelle mitään euforiaa. Hän tarjosi yhden pussin erikoisvahvaa Thunder-nuuskaa myös Henrikille, joka oli useaan otteeseen halunnut kokeilla nuuskaa. Kaito ahmi etanoita ja Alphonso kaiversi stiletti-veitsellä pöydän alle tekstiä: ”Alphonso – In Hate We Trust”. Se ei kuulunut käsikirjoitukseen, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt, sillä hän tulkitsi vihaa todella aidon oloisesti. Hänen jokainen raajansa tärisi tuhoamisen halusta. ”Täyttä timanttia!” kuvaaja kuiskasi ohjaajalle ja näytti peukkua. Likaisesti ruskettunut Alphonso oli täynnä uhoa.

- Häivytään, Timo sanoi ja porukka nousi matemaattisen tarkasti ylös samaan aikaan – kaikki paitsi tietysti Kaito.

Hän hotki vielä viimeistä etanaa kun muut jo kävelivät ravintolasta ulos. 

- Ooo ooo ooo! Kaito huusi ja juoksi muiden perään.

Hän painoi HD-videokameransa rec-nappia ja siitä kaikki alkoi.

Iskuryhmä lähestyi kohdetta. He olivat kuin Tarantinon Reservoir Dogsit kävellessään järjestäytyneesti rivissä kohti Vattuniemenrannan merenalaista nettikaapelia. Kaapeli oli venesataman ja Blue Peter -ravintolan välissä valkoisen minimajakan alla. Oliko tuo jonkinlainen ”peite” sille, missä kaapeli sijaitsi? Tiedä häntä, mutta siellä se oli. Joka paikassa oli valvontakameroita. Voisi tietysti luulla, että nuo kamerat olivat siellä veneiden vuoksi, mutta fakkerit tiesivät, miksi ne siellä todella olivat. Niistä täytyi päästä eroon.

Aluetta tutkittaessa jokaisen valvontakameran sijainti oli käyty tarkasti läpi. Henrik von Hessenin tehtäväksi oli määrätty tuhota ne. Tavalliseen tapaansa hän oli palkannut asialle jonkun muun; Henrikin maailmassa puhui vain ja ainoastaan raha. Hän oli edellisiltana laittanut asialle kaksi Iron Maiden -paitaista yläastepahista. Pojat olivat kivittäneet kamerat hajalle. Työn jälki näytti vakuuttavalta, sillä valvontakameroista ei ollut mitään fyysisiä jäänteitä koko alueella. Osaavia nuoria – ”Fachkundige Junge”, Henrik totesi saksaksi ja hymyili isällisesti.

Kaikki oli siis hoidettuna kuntoon. Henrik alkoi kuitenkin voida pahoin. Tämä johtui ilmiselvästi Thunderista, nuuskasta, jota Kimmo oli hänelle aiemmin tarjonnut. Se oli todella vahvaa pussinuuskaa, joka saattaa aluksi tuntua todella hyvältä huulen alla: fiilis nousee taivaisiin ja kaikki tuntuu mahtavalta, mutta jo viiden minuutin nautiskelun jälkeen heikompia rupeaa oksettamaan. Näin kävi myös Henrikille, joka tuli niin huonovointiseksi, että joutui odottamaan muita kumiveneessä. Mutta ei sota yhtä miestä kaivannut – ja toisaalta oli tärkeää, että pakovene oli valmiina heti sen jälkeen kun kaapeli olisi katkottu.

Alphonso oli kärjessä. Heti hänen takanaan tulivat Kimmo ja Timo sekä hiukan taaempana Kaito, joka kuvasi kaiken videolle. Alphonso koki muut iskuryhmän jäsenet enemmän taakaksi kuin hyödyksi. Hän kelaili päässään suosikkielokuvalainaustaan, joka oli ensimmäisestä Rambo-elokuvasta: ”I could have killed 'em all, I could kill you. In town you're the law, out here it's me. Don't push it. Don't push it or I'll give you a war you won't believe. Let it go. Let it go”. Alphonso kantoi pölyistä, kärsineen näköistä dynamiittipötköä kädessään, jolla hänen oli määrä räjäyttää nettikaapeli. Tuo dynamiitti oli kuin valtikka, joka mahdollisti Alphonsolle suureellisen valta-aseman muiden iskuryhmäläisten keskuudessa. Mutta se siitä: kaikki se hiominen ja tarkka suunnittelu heitettiin kirjaimellisesti hetkessä helvettiin. Alphonso oli alusta asti ollut villi kortti ja riskivalinta ryhmään. Nyt se ilmeni hyvin selkeästi.

- Fuck it! Alphonso totesi ja lähti juoksemaan muiden edelle.

Tämäkään ei kuulunut käsikirjoitukseen. Lippispäinen ohjaaja löi kämmenellä otsaansa kuin Spede Pasanen.

- Ei saatana tästä mitään tule! Näin siinä käy kun lähtee amatöörien kanssa tekemään yhteistyötä! ohjaaja huusi ja puhalsi pilliin lähtömerkiksi koko kuvaustiimille.

Filmiryhmä pakkasi kamansa alta aikayksikön ja huristeli kahden Ford Transit -pakunsa kera Lauttasaaresta pois.

Kaikki tuo viikkojen mittainen odotus oli ollut Alphonsolle liikaa. Hän halusi hoitaa keikan alta pois nopeasti. Kukaan ei ehtinyt liiemmin reagoida kun Alphonso oli jo kaksikymmentä metriä muita edellä. Muut jäivät selkeästi hänestä jälkeen. Jollain tavalla se oli helpottavaa. Timo huokaisi kuten myös Kimmo, jota tuntui tosiaankin kiinnostavan enemmän jatkobileet kuin varsinainen keikka. Kaito oli ainut, joka lähti juoksemaan Alphonson perään. Kamera heilui kuin Blair Witch Projectissa konsanaan.

- Ai am a firuming this! Kaito huusi sekavalla englannin kielellään.

Alphonso kompastui avonaisiin lenkkarinnauhoihinsa ja kaatui maahan nelinkontin. Dynamiitti lipesi hänen käsistään asfaltille. Maan ollessa hiukan kallellaan merta kohti, dynamiitti lähti uhkaavasti kierimään kohti vettä. ”Puta!” Alphonso tuhahti ja singahti jonkinlaisella juoksun ja ryömimisen yhdistelmällä nappaamaan dynamiittia ennen kuin se ehtisi kieriä mereen. Juuri tällä hetkellä hänen mieleensä tuli alakoulun kuudennen luokan maastojuoksukilpailu – kyllä, niitä järjestettiin muuallakin kuin Suomessa. Alphonso muisteli kuinka oli halunnut tehdä isäänsä vaikutuksen, koska oli aina jäänyt viimeiseksi maastojuoksukisoissa läpi alakoulun. Hän oli ollut lapsena vahvasti ylipainoinen pullero, mutta joillakin äärikonsteilla tuo pieni spanieli laihdutti viidennen ja kuudennen luokan kesäloman aikana itsensä laihaksi ja jopa hiukan lihaksikkaaksi pikku Tarzaniksi. Tällä kertaa Alphonso oli hakemassa voittoa. Hänelle ei riittänyt keskinkertainen sijoitus massan keskellä. Hän halusi voittaa ja näyttää kaikille, että hän ei ole enää se sama luuseri. Liikunnanopettaja pisti lähtölaukaukseksi megafonin ”alarm”-äänen ulvomaan ja noin viisikymmentä espanjalaista pikkupoikaa lähti juoksemaan. Alphonson alku ei ollut kaikkein helpoin. Aivan kuin nyt Vattuniemessä, Alphonson kengännauhat avautuivat ja hän kaatui asfaltille lyöden vielä leukansa etummaisen kaverin lenkkarin kantaan. Verta pulppusi maahan ja näytti pahasti siltä, että Alphonson kisa oli siinä. Terkkaritäti ja liikunnanopettaja juoksivat paikalle. Alphonso kuitenkin tempaisi itsensä ylös yltäpäältä veressä ja tuuppasi terkkaritädin selälleen maahan.

- It ain’t over ’til it’s over, Alphonso totesi ja lähti juoksemaan muiden perään.

Alphonso oli katsonut paljon amerikkalaisia toimintaelokuvia jo aivan pienestä pitäen ja siksi hän puhuikin jo lapsena melkein yhtä paljon englantia kuin espanjaa.

Opettajat huusivat hermona ja liikunnanopettaja lähti juoksemaan Alphonson perään. Opettajan yllätykseksi Alphonso ei ollut enää se sama pullea vätys. Hän harppoi pitkin juoksuaskelin kohti juoksijoiden kärkipäätä. Liikunnanopettaja pysyi silti tiukasti Alphonson kannassa. Alphonso katsoi aina välillä taaksensa ja tirskui hyväntuulisesti. Hän juoksi helposti Pepén ohitse, joka oli koulun suosituin poika. Hän oli varhaisessa iässä fyysisesti kehittynyt pitkä ja komea ”mallipoju”, jonka tunnuslause naisten iskemisestä oli: ”Mun taktiikka on se, että naiset tulee mun luo”. Kuudesluokkalainen poika todella oli tuota mieltä. Ja hänen taktiikkansa todella myös toimi. Mutta  nyt Alphonso meni hänen ohitseen kuin raketti. Tuo oli kova paikka Pepélle. Hän yritti saavuttaa Alphonsoa, mutta turhaan. Hänellä ei ollut saumoja eikä ollut liikunnanopettajallakaan. Kuin Lasse Virén, Alphonso nousi kaatumisen jälkeen voittoon ja teki jopa koulun uuden ennätyksen, eikä sitä ole vielä tähän päiväänkään mennessä rikottu.

Valitettavasti väkivaltainen konflikti terkkaritädin kanssa johti siihen, että Alphonso erotettiin koulusta. Hänet erotettiin myös seuraavasta koulusta ja sitä seuraavasta. Kierre jatkui. Isä hakkasi pojan tuusannuuskaksi vielä samana iltana maastojuoksukisan jälkeen. Isä ei voinut sietää sitä, että Alphonso oli erotettu koulusta. Ja juuri isään Alphonso oli halunnut tehdä vaikutuksen. Millään ei tullut enää koskaan olemaan mitään väliä paitsi tuholla. Se oli totisesti Alphonson juttu. Hänen oli pakko onnistua.

Ja Alphonso onnistui. Hän tarrasi dynamiitista kiinni viime hetkellä ennen kuin se oli koskettamassa veden pintaa. Hän kääntyi ja kohotti dynamiitin ilmaan voitokkaasti. Kaito pysähtyi muutaman metrin päähän ja fokusoi videokuvan Alphonson lapsekkaasti hymyileviin kasvoihin. Hän tai kukaan muukaan ei ollut koskaan nähnyt Alphonsoa näin iloisena.

- Ique viva! Alphonso huusi ja sitten räjähti.

Kaito lysähti polvilleen ja piteli kameraa katatonisena paikallaan ja – mitäpä muutakaan kuin – pillahti itkemään. Dynamiitti oli räjähtänyt liian aikaisin eikä tuhonnut kaapelia. Sen huono säilyttäminen oli tehnyt arvattavat tepposensa. Timo ja Kimmo saapuivat hengästyneinä paikalle. Alphonson jäänteet kelluivat vedessä: verta ja sisälmyksiä, irronneita raajoja ja ulos pursonneet silmämunat. Timo rupesi saman tien muistelemaan Pekka Parikan Talvisota-elokuvaa ja sen roolihahmoa Paavoa, jonka perään velipoika Martin oli pitänyt katsoa, mutta ei sodassa kenenkään perään kukaan voinut katsoa, vaikka Martti todella sitä yrittikin. Paavo räjähti muusiksi taistelun melskeessä ja Timolla oli tuosta elokuvan kohtauksesta surullisia muistoja, lähes traumoja. Mutta Alphonso oli kaukana Paavon tai oikeastaan näyttelijä Konsta Mäkelän sympaattisuudesta. Hänen sympaattisuutensa muistutti enemmän Trini Lopezin roolihahmoa Likaisesta tusinasta. Tuo yleisön rakastama (koominen) sivuhahmo taittaa niskansa ja kuolee hypätessään laskuvarjolla omenapuuhun jo ennen varsinaista taistelua. Kuinka klassista ja ennalta-arvattavaa. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä aliarvostetussa Last Action Hero -leffassa Austin O’ Brienin näyttelemä (jälleen) koominen sivuhahmo tiivistää saman ajatuksen toteamalla pahassa paikassa, että ”koominen sivuhahmo kuolee aina ensimmäisenä” viitaten luonnollisesti itseensä – vaikka ei lopulta kuolekaan. Tästä johtuen Arton oli kuoltava, ja koska koomisia sivuhahmoja ei voi koskaan olla liikaa, niin myös Alphonson oli pakko kuolla. Timon kohtalo oli kaikesta järkytyksestään huolimatta toimia – ja nopeasti.

Dynamiitti ei kuitenkaan ollut heidän ainoa suunnitelmansa. Kimmo kantoi noin puolentoista metrin mittaista mustaa urheilutarvikelaukkua, joka sisälsi piikkauskoneen. Se oli sama piikkauskone, jolla Rönkä oli porannut reiän Timon ja Arton kämpän ulko-oveen, ja joka oli porannut Karhun jalan lävitse. Kalliossa tapahtuneen karhuepisodin jälkeen kaikki olivat olleet niin järkyttyneitä, että Tervalainen (Rönkän, Timon ja Arton naapuri) tai kukaan muukaan ei ollut välittänyt rappukäytävään jääneestä veren tahrimasta piikkauskoneesta. Vimpain oli kulkeutunut Timon mukana Ruoholahteen fakkereiden päämajaan, ja nyt samainen kone oli mukana menossa Vattuniemenrannassa.

Kimmo avasi laukun ja otti piikkauskoneen esille. Luontevaa tietysti olisi ollut, että Timo olisi ottanut kunnian, mutta hän oli ovela. Hän ei halunnut päätyä videolle. Hän ei halunnut enää koskaan päätyä yhdellekään videolle, missä hän tekee jotakin kyseenalaista. Viimekertaisesta kokemuksesta oli ihan liian lyhyt aika eikä hän muutenkaan ollut niin tyhmä, että olisi halunnut paljastaa kasvojaan tihutyön ykköstekijänä. Kimmo asteli napaa myöden veteen ja asetteli piikkauskoneen nettikaapelin päälle. Siinä se oli, täysin esillä ja vahinkoalttiina. Kaito itkeä pillitti ihan hysteerisenä, mutta piteli kuitenkin HD-kameraa vakaana kädessään ja taltioi kaiken. Henrik odotteli kumiveneessä ja oksensi mereen nuuskan aiheuttamaa huonoa oloaan.

Kimmo käynnisti piikkauskoneen, ja terä täräytteli hetkessä ja vaivattomasti kaapelin poikki. Ilmassa oli sanoinkuvaamatonta magiikkaa. Kaiton hysteerinen itku muuttui voitonriemuksi, mutta pian hän kuitenkin tunsi ja näki Alphonson irronneen käsivarren lenkkareidensa päällä ja rupesi jälleen itkemään. Kimmo ojensi piikkauskoneen Timolle, joka sujautti sen takaisin laukkuun. Sitten koko porukka juoksi kumiveneeseen. He pakenivat yöhön. Kaikki oli hetkessä ohi. Tämä oli ollut vain alkunäytös. Mutta tämä oli ollut merkittävä alkunäytös.


ENSI TIISTAINA PERUS SAAPUU PÄÄTÖKSEENSÄ !!!

tiistai 11. helmikuuta 2014

"Suomen nettiyhteys on yhden vedenalaisen kaapelin varassa"

© Bambi Vihavainen


042

Porukkaa oli haastateltu kuukausikaupalla. Se oli kuin Suomen Puolustusvoimien pällitesti, mutta toiseen suuntaan. Jos pällitestissä piti vastata kysymyksiin mahdollisimman asiallisesti, järkevästi, isänmaallisesti ja etenkin johdonmukaisesti, niin EPIC FAIL -luonnetestissä piti vastauksien olla aika paljonkin tavallisen moraalin vastaisia. Jos vastaajalla oli henkisiä ongelmia, niistä oli pelkästään hyötyä. Masennuksen myöntäminen oli plussaa. Timolle oli hyvin mieluisaa, jos joku haastateltavista tyypeistä oli vähän epätasapainossa. Hän koki oitis yhteenkuuluvuuden tunnetta tällaisten kavereiden kanssa. Hän hymyilli hellyttävän maireasti ja merkkasi pienen plussan muistioonsa tyyppien kohdalle, joissa oli selkeästi havaittavissa pientä vajaamielisyyttä – tai hulluutta. Kukaan haastateltavista ei kuitenkaan ollut siellä mielenterveydellisten ongelmien vuoksi.

Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevaan sottaisaan varastohuoneistoon oli kokoontunut ehdokkaita iskuryhmään, jonka tarkoituksena oli toteuttaa pitkään suunniteltu operaatio. Tämä olisi EPIC FAILin odotettu läpimurto. Tämä olisi kaiken tuhon alku ja juuri – tuhon, josta Timo ja muut ryhmän aktiivisimmat jäsenet olivat unelmoineet jo pitkään. Iskuryhmään ei ollut ehdolla varsinaisia nörttejä tai edes hakkereita. Nörtit ovat tunnetusti sisäänpäinkääntyneitä ja hiukan passiivisia: heitä ei kiinnosta fyysinen toiminta, he hoitivat koodaamisen ja yleisen nappuloiden vääntelyn. Hakkerit sen sijaan ovat ottajia, siksi useimmat heistä eivät sopineet alkuunsakaan EPIC FAIL -liikkeen jäseniksi.

Tietokone- ja nettiajan alusta saakka hakkerit olivat aina halunneet hyötyä Internetin mahdollisuuksista – mutta hyötymisen lisäksi he halusivat myös vahingoittaa. Virukset olivat heidän juttunsa, mutta sen taustalla ei koskaan ollut Internetin tuhoaminen. He saattoivat esimerkiksi hakkeroida pankin tietoverkon tai kalastella ja myydä eteenpäin isojen tietokantojen salasanoja. He ryöstivät ihmisiä ja tienasivat hyväksikäytöllä, joten miksi ihmeessä he olisivat halunneet kaataa Internetin? Miksi he haluaisivat luopua tulonlähteestään? Hakkerit olivat oikeastaan koko projektin pahin vihollinen. Jo foorumin perustamisvaiheessa tärkeä tai tärkein seikka oli ollut, että mukaan ei pääsisi vääränlaisia ihmisiä – mutta totta kai muutamia pääsi luikahtamaan Timon ja muiden ydinihmisten siivilöiden lävitse: nämä mädät (tai tässä tapauksessa sopivan kypsät) hedelmät yrittivät kaataa foorumin ja onnistuivatkin siinä muutamaan otteeseen. EPIC FAIL -ylläpitäjät joutuivat kolme kertaa avaamaan nettisivun uudelle serverille. Lopulta he onnistuivat pitämään sekä sen materiaalisen että virtuaalisen sijainnin piilossa hakkereilta.

Selkeyttääkseen keitä EPIC FAIL -liikkeen jäsenet olivat, foorumilla keksittiin hauska nimi heille. Nimen keksi ruotsalainen Niklas Söderqvist: he olivat Fakkereita. Nimi viittasi hakkereihin, mutta f-kirjain h:n tilalla viittasi luonnollisesti vittuun ja vittuiluun eli pähkinänkuoressa sekaisin pistämiseen. Foorumilla nimi kirjoitettiin useilla eri tavoilla riippuen siitä, mistä päin maailmaa käyttäjät olivat. Useimmille nimi oli Fackers, mutta hienostuneet brittiläiset jäsenet olivat tarkkoja kieliopista ja jotkut heistä halusivat aina kirjoittaa Fuckers. Suomalaiset tietysti korvasivat c-kirjaimen koolla.

Fakkerit eivät halunneet hyötyä rahallisesti tästä hankkeesta. He olivat nörtti- ja hakkerimaailman mustia lampaita, joita elämä oli koetellut rajusti. Kuten Timo, he kaikki halusivat vain tuho(t)a. Taustalla ei ollut mitään poliittista – EPIC FAIL oli täysiverinen nihilistiliike. Ainoa mikä sitoi sen ydinjäsenia yhteen oli halu tuhota. Kaikesta järjettömyydestään huolimatta heillä oli mahdollisuus onnistua.

Miksi iskyryhmää koottiin? Viiden miehen tehtävänä oli katkaista Suomen vedenalainen nettikaapeli, jonka ansiosta Internet toimi Suomessa. Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, Suomen nettiyhteys oli yhden vedenalaisen kaapelin varassa, eikä sitä ollut edes eristetty millään panssarikuorella. Kaapeli oli halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Käytännössä mitään muuta ei tarvisi tehdä kuin katkaista se. Netti ei kuitenkaan pimenisi saman tien. 24 tunnin välimuistin ansiosta kestäisi vuorokauden ennen kuin netti kaatuisi. Tosin varsinaisesta kaatumisesta ei olisi kyse, koska silloin yhteys vaan kierrättyisi Ruotsin kautta. Seuraukset olisivat kuitenkin huomattavan järkyttävät. Yhteys hidastuisi analogista puhelinverkkoa käyttävän modeemiliikenteen kaltaiseksi, hitaaksi, antiikkiseksi ja täten lähes hyödyttömäksi nykypäivän standardeilla mitattuna.

Nettikaapelien korjaus on huomattavan hidasta hommaa. Sukellusrobotin täytyisi etsiä kaapelien päät ja nostaa ne meren pintaan. Tämän jälkeen korjauslaiva kunnostaisi kaapelin valokuitu kerrallaan. Kaapelin korjaus voisi pahimmillaan kestää jopa viikon, joka on Internet-keskeisessä maailmassa aivan tuhottoman pitkä aika. Herkimmät Internetin aktiivikäyttäjät saattaisivat tuossa ajassa seota ihan täysin. Ajatus tästä tietysti lämmitti Timon ja muiden fakkereiden mieliä. Mmm, täyskaaos.

Nettikaapeleita oli mennyt mäsäksi maailmalla useaankin otteeseen viime vuosien aikana. Niiden taustalla ei usein ollut ilkivalta. Merenalaiset maanjäristykset olivat ehkä pahin uhka, ja myös esimerkiksi laivojen ankkurit saattoivat pirstoa kaapeleita hajalle. Kaapeleiden hajoamisiin liittyi kuitenkin usein epäilyksiä ja salaliittoteorioita. Esimerkiksi verkko kaatui Egyptissä joulukuussa 2008. Syynä pidettiin laivan ankkuria, mutta myöhemmin Egyptin sanomalehtiin vuosi tieto, että asialla olisi ollut Mossad, Israelin tiedustelupalvelu, jonka tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Järjestö on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista CIA:n ja MI6:n lisäksi. Miksi he olisivat katkaisseet kaapelin? – tiedä häntä.

EPIC FAILin toiminnalla ei ollut sen kummempaa perustelua. He olivat joukko ihmisiä, jotka halusivat tuhota. Tavallisen päivätyön lisäksi tämä porukka oli valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikansa Internetin kaatamisen parissa. Se oli heidän ainut päämääränsä. Vaikka itse kaapelin katkaiseminen oli melko simppeliä, niin tietysti heräsi kysymys, että missä tämä kaapeli oli. Miten he voisivat koskaan löytää sitä? Mutta hätä ei ollut tämännäköinen. Jäseniä oli paljon, ja monet heistä olivat ainakin jossain vaiheessa olleet oikeissakin töissä tietokoneiden ja Internetin parissa. Useimmat fakkereista olivat olleet tekemisissä salaisen informaation kanssa ja olivat kirjoittaneet vaitiolosopimuksen. Mutta eihän tuo sopimus mitään käytännössä merkinnyt. EPIC FAIL -foorumilla kaikki salainen tieto oli vapaata riistaa ja kaikki jaettiin. Aina joku tunsi jonkun, ja joku toinen tunsi jonkun muun tärkeän ihmisen, jonka kautta saatiin tietoa lisää. Tieto siitä, missä Suomen merenalainen kaapeli nousi rantaan, selvisi nopeasti. Joku hölmöläinen oli juonut muutaman viskishotin liikaa ja päästi sen suustaan. Ihan noin vaan, eikä se raukka voinut tajuta millaiset seuraukset tuolla tiedolla oli. Jo minuutin kuluttua tuo vahinkolausahdus oli julkisena tietona EPIC FAIL -foorumilla. Internet todella oli mullistanut tietoliikenteen. Ironisesti tämä oli koitumassa nyt sen omaksi tuhoksi.

Kaapeli sijaitsi Helsingin Lauttasaaressa, Vattuniemen ranta-alueella. Alue ei todellakaan ollut niin iso etteikö se olisi löytynyt sieltä nopeasti. Fakkerit olivat huolellista porukkaa ja olivat valmiita näkemään vaivaa. Aluetta ”naarattiin” viikon verran. Tuo melko merkityksettömänkin näköinen piuha löytyi lopulta melko nopeasti ja vaivattomasti. Espanjalainen ex-hakkeri, nykyinen fakkeri Alphonso löysi kaapelin. Hän varmisti tällä oitit paikkansa iskuryhmässä. Hän oli 150 senttimetriä pitkä sotahullu, joka pukeutui aina maastokuvioisiin vaatteisiin ja – surullista, mutta totta – hänellä oli punainen Rambo-nauha solmittuna otsansa ympärille. Hän oli vaitelias, mutta melko kovankin näköinen tyyppi, jonka suurimpia idoleita olivat Stanley Kubrick, Francisco Franco ja Marilyn Monroe. Hän rakasti tissejä, mutta toi mieltymyksensä esille vaiteliaan tyylikkäästi. EPIC FAIL -tiimissä hänellä oli pelätty maine. Hän harrasti judoa eikä kukaan tämän vuoksi halunnut olla hänen kanssaan mistään eri mieltä, mikä myös entisestään varmisti hänen paikkansa iskuryhmässä.

Ainoana suomalaisena jäsenenä Timon lisäksi iskuryhmään valittiin Kimmo Ståhl. Tämä suomenruotsalainen naistenmies oli tuttu näky Punavuoren yökerhoista. Hän oli ulkonäöllisesti Joaquin Phoenixin ja Ron Jeremyn yhdistelmä. Kimmon tunnusmerkki olivat tuuheat tummanruskeat viikset ja huhujen mukaan hän oli harrastanut seksiä 67 naisen kanssa. Sen lisäksi, että Kimmo oli osaava koodaaja, hänellä oli paljon hyviä ideoita liikkeen toiminnan kehittämiseen. Valinta oli ilmeinen. Jopa Alphonso, joka muuten ei pitänyt kenestäkään, nyökkäsi myöntyvästi kun Kimmo valittiin iskuryhmään mukaan.

Lisäksi tiimiin valittiin mukaan japanilainen Kaito, joka ei osannut edes puhua englantia, mutta Timoa huvitti Kaiton innokkuus ja tapa ruveta itkemään aina kun jotakin merkittävää tapahtui EPIC FAILin edesottamusten suhteen. Kaito oli visuaalinen kaveri. Hänen vastuualueensa oli dokumentoiminen. Hän oli kämmenen kokoisen HD-kameransa kanssa koko ajan siellä, missä tapahtui. Vielä ei oltu päätetty, miten videomateriaalia tultaisiin käyttämään, mutta oli ehdottoman tärkeää, että kaikki kuvattiin talteen.

Viimeisenä ja viidentenä jäsenenä mukaan tuli Henrik von Hessen. Kuten ”von”-etuliitteestä voi päätellä, kyseessä oli aatelinen, hemmetin rikas ja hemmoteltu saksalainen perijä – huhujen mukaan hän oli sukua Suomen ensimmäiselle ja viimeiselle kuninkaalle, Friedrich Karl von Hessen-Kasselille. Tiedä häntä, tämä ei varsinaisesti kiinnostanut EPIC FAILin jäseniä. Henrik vastasi EPIC FAIL -liikkeen talousasioista ja oli mukana lähinnä vain siksi, että hänellä oli varaa hankkia kaikkea mihin oli tarvetta. Sen lisäksi hän maksoi toimitilojen vuokran. Kukaan ei juurikaan pitänyt hänestä, mutta sillä ei liiemmin ollut merkitystä: aina porukkaan tarvittiin yksi vastenmielinen rahamies. Henrik ei ollut eläessään tehnyt mitään työtä. Rahat hän oli perinyt isältään jo etukäteen, vaikka isäpappa oli edelleen elossa. Kukaan tiimistä ei oikeastaan tajunnut, mistä oli kysymys, mutta sillä ei ollut väliä. Henrik maksoi kaiken ja sillä hyvä. Kaiken lisäksi hän oli todella yksinkertainen. Hän oli vietävissä ja Timo oli saanut loistavien puhelahjojensa ansiosta Henrikin matkustamaan nopeasti Suomeen. Timo oli luvannut hoitaa kaverille suomalaisen naisen ja näin helposti Henrik oli mukana.

Vaikka tiimi kyhättiin melko nopeasti kasaan, suunnitelmaa sen sijaan oli väännetty pitkään. Kaikki oli otettu huomioon ja mutkiin oli varauduttu. Alphonson sotahulluudesta oli hyötyä; hänellä oli dynamiittia. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli sen saanut – saati sitten, että kukaan olisi uskaltanut kysyä, mistä se oli peräisin. Alphonso oli täynnä yllätyksiä, jotka yleensä saivat muut tiimin jäsenet haukkomaan kauhusta henkeään. Dynamiittia säilytettiin toimitilojen isossa varastossa. Sen säilymisen kannalta olisi hyvä, jos sitä säilytettäisiin kuivassa ja viileässä paikassa, mutta edes Alphonso ei välittänyt tästä seikasta. Tärkeintä oli, että kaapeli räjäytettäisiin sillä.

Viimeisimpänä lisävarustehankintana Henrik oli hommannut moottorilla varustetun kumiveneen, jolla iskuryhmä poistuisi vähin äänin paikalta pois. Timon mielestä tuo oli turhaa prameilua ja teatraalisuutta, mutta kaikki muut olivat niin innoissaan ideasta, että Timo suostui lopulta ideaan. Kimmo oli ehdottomasti sitä mieltä, että keikkaa pitäisi juhlistaa jatkobileillä. Hän kävi hakemassa Tallinnasta viinaa ja varasi illaksi stripparin. Kaiko liikuttui kutsusta ja stripparista niin kovaa, että pillahti jälleen itkemään.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa isoa taustatiimiä. Vaikka varsinaiseen iskuryhmään kuuluikin vain viisi jäsentä, koko tempauksen ympärillä työskenteli monta fakkeria. Toimitiloissa oli kymmenen aktiivista jäsentä, jotka samaan aikaan keräsivät informaatiota tulevia projekteja varten. Ruotsin päähän oli suunnitteilla vastaavanlainen keikka ja iskuryhmän jäsenehdokkaita käytiin nyt jo kiivaasti läpi.

Pääkoodaaja Jarpe oli toimiston luottomies tai oikeastaan poika.  Hän söi joka päivä kolme isoa pizzaa ja joi cokista koko ajan. Hän oli lihava, mutta kaikkien rakastama toimiston maskotti. Jarpen historia oli surkuhupaisa. Kuten monet fakkereista, hänkin oli elämän kaltoin kohtelema ja murjottu luuseri. Hän oli yksi niistä raukoista Counter Strikea pelaavista pullukoista, joka tunnettiin IRC-galleriassa 2000-luvun puolessa välissä etuliitteellä CS. Kaikkia CS-etuliitteen omaavia nuoria miehiä yhdisti liikalihavuus ja vahva itseironia asian suhteen. Heillä oli myötähäpeää herättäviä kuvia itsestään, missä he mässäilivät omalla ylipainollaan esimerkiksi painamalla kolmoisleukansa rintakehäänsä vasten. Muut nuoret nauroivat näille kavereille avoimesti. Jossain määrin CS-paksukaiset nauttivat tästä huomiosta, saivathan he myös runsaasti kommentteja nuorilta tytöiltä. Valitettavan usein taustalla oli kuitenkin vahingonilo. CS-paksukaisia ei kukaan oikein ottanut tosissaan. Heidän vanhennettuaan se läskeily liitettynä Counter Strikeen ei ollutkaan enää hauska juttu. Ihan niin kuin Cola-Olli ja ”liian hapokasta” -vitsi, CS-läskitkin olivat jossain vaiheessa vain vanha juttu. Jarpe oli tuhoon tuomittu. Hänen maineensa ylipainoisena CS_JARPENA säilyi ikuisesti, vaikka hän oli yhdessä vaiheessa jopa ansiokkaasti laihduttanut kymmenen kiloa.

Kaikkia fakkereita yhdisti hylätyksi tuleminen, mutta nyt heidän aikansa oli koittanut. Totisestikin.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

tiistai 4. helmikuuta 2014

"HD-sukupolvi ei tunne maailmaa ilman tietokoneita"

© Bambi Vihavainen

040

Ennen Arton hautajaisia pohdin hirveästi itseni kuntoon laittamista, mutta ne hautajaiset – kummatkin niistä – viitoittivat tien, jota pitkin tulisin vielä pitkään kulkemaan. Tiesin, että kaikki pelastautumisyritykset olivat minun osaltani turhia. Se oli hyvin absurdia: aivan kuin olisin ollut joku toinen ihminen joka seuraa sivusta hölmöilyäni. Elokuvaan uppoutuessaan katsoja useimmiten toivoo, että elokuvan hahmolla menisi kaikki hyvin. Hän jännäilee hahmon puolesta ja järsii kynsiään. Pahimmillaan moni on psykoottisen Alexin puolella Kellopeliappelsiinissa tai kaistapäisen Tom Ripleyn puolella Lahjakas herra Ripleyssä – tai ääripäästä toiseen – Peter Sellersin esittämän Hrundi V. Bakshin puolella Pahuksenmoisissa pirskeissä. Bakshi on idiootti, jopa hiukan ärsyttävä sattumien ja vahinkojen herra, mutta jo puolessa välissä elokuvaa katsoja on hänen puolellaan ja toivoo, että hän selviää kaikista jännittävistä tilanteista. Minä erosin kaikista näistä hahmoista, sillä olin varma, että se, joka katsoi minun touhujani (tässä tapauksessa siis minä itse), ei nähnyt mitään hyvässä valossa – katsoja toivoi, että minun kävisi köpelösti, hän suorastaan vaati uhrijuhlaa, verellä mässäilyä ja synkkää tuomiota. Hän halusi nähdä minun kituvan, enkä halunnut tuottaa pettymystä kenellekään.

Yritin kovasti lähteä sieltä hautajaisista kun Esko, Rönkän nuorempi veli, se kaikkein pelottavin niistä tummahiuksisista pohjalaisukoista, tuli luokseni ja tarjosi kossua.

- Ota tästä, lämmittää mukavasti kurkkua, se sanoi, ja pelottavuus muuttui hetkessä lämminhenkisyydeksi.

Se hiukan raukkamaisen söpö, noin viisikymppisen miehen katse pakotti minut jäämään. Otin huikan jos toisenkin ja täysperseilyynhän homma johti. Marika-masennukseni kulta-aikana en ollut juonut itseäni juuri ollenkaan humalaan, koska olin halunnut pitää tunteeni selvinä, vaikka ne olivatkin  olleet lähinnä ikäviä tunteita. Minulla oli kova ikävä humaltumista. Esko tarjosi kurkunlämmikettä juuri oikealla hetkellä.

Kännimeininki jatkui hautajaisten jälkeen, eikä tämä ollut varsinaisesti mitään masennusryyppäämistä. Minulla oli vain suuri mukavuudenhalu juoda viinaa. Se oli kivaa ja omalla tavallaan yksi sadoista konsteista saada uusi suunta elämään.

Hiukan nuorempana olin jaotellut elämääni erilaisiin kausiin. Olin käynyt läpi niin ruokakausia, urheilukausia kuin hyvin pitkiä elokuvakausiakin, joihin oli kuulunut jatkuva elokuvien katselu sekä leffakatalogien lukeminen. Olin tehnyt sitä lapsesta saakka. Kaverini pitivät leffatriviataitojani yllä kyselemällä usein minulta leffoista erilaisia kysymyksiä. Pystyin elokuvan nimen peruseella kertomaan sen valmistusvuoden, ohjaajan ja usein myös pääosien näyttelijät. En ollut koskaan ollut hyvä koulussa, mutta olin hyvä leffatriviassa.

Mutta takaisin viinaan. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut kännikautta, mutta tämä oli selkeästi sellainen. Siitä kävivät hyvänä esimerkkinä useat sekavat illat, joista minulla on vaihtelevia muistikuvia. Jotkut näistä illoista olivat hämmästyttävän voitokkaita – useimmat kuitenkaan eivät. Esittelen tässä muutaman noista illoista:

1)
Tapasin Rochellen, täydellisen näköisen afrotytön Punavuoren Motelletissa.  Jatkoimme melko aikaisin Ison Roobertinkadun ja Albertinkadun kulmaan hänen ja muutaman hänen ystävänsä omistamaan ateljeehen. Rochelle laittoi musaa soimaan ja rupesi tanssimaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut toisella planeetalla jonkun humanoidinaisen vieteltävänä. Rochellen kroppa oli aivan tajuttoman upea tiimalasivartalo. Hän oli lähes 180-senttinen supermallilta näyttävä suklaaunelma.

Hän käski minua riisuutumaan ja selässäni menivät kylmät väreet: ensimmäistä kertaa sitten Marikan joku nainen komensi minua. Se tuntui mahtavalta – aivan kuin olisin ollut kotona. Olin Rochellen vietävänä ja annoin tapahtua kaiken, mitä oli tapahtuakseen. Asiat etenivät tosi nopeasti, tai sitten en vain yksinkertaisesti muista kaikkea, mutta muistan kyllä mitä seuraavaksi tapahtui. 

Olimme alusvaatteisillamme keskellä lattiaa. Hän istuutui hajareisin päälleni. Hän rupesi suutelemaan kaulaani ja riisuin samalla alushousuni pois. Olin varma, että minua lykästäisi. Sitten se iski – kauhea mahakipu ja pelko mahdollisista ilmavaivoista. Miten helvetissä voisin välttää ne? En voinut sen kummemmin keskittyä enää hänen upean takapuolensa hyväilyyn, koska pelkäsin, että pieraisisin. Se johtui ryyppäämisestä. En ollut varmaan koskaan aikaisemmin ollut kännissä neljää päivää putkeen. Nyt se kostautui. En vain kyennyt siihen. Olin edelleen ehkä yhden tai kahden päivän putkiryyppääjä, eli en oikeastaan sen kummempi ryyppääjä ollenkaan. Mietin paniikissa kuinka voisin livetä vessan puolelle kun se vain tapahtui. Ilma tuli hyökkäävän nopeasti takapuolestani ulos ja erittyi Rochellen jaloille märkänä löysänä paskana.

- What the fuck? Rochelle totesi, enkä saanut sanottua mitään.

Hän juoksi kylpyhuoneeseen ja toisteli kiivastuneena ”fuck”-sanaa. Makasin alasti keskellä sitä valkoista huonetta paskaa reisilläni. Vituiksi meni. Osoitin jälleen esimerkillistä epäröimättömyyttäni: en pyyhkinyt takapuoltani minnekään, vedin housut nopeasti jalkaani, sulloin alushousuni farkkujeni taskuun ja juoksin pois sieltä.

2)
Tullakseni onnellisemmaksi kokeilin muuttaa tyyliäni. Ryhdyin hoppariksi. Minua ärsytti se jatkuva naisten skedejätkä-hehkuttaminen. En oikein ollut edes varma miten snoukkajäbä, skedejätkä ja hc-jätkä erosivat toisistaan. Vai oliko kyseessä vuodenaikoihin liitoksissa oleva juttu, niin, että talvisin saman kerhon kollit olivat snoukkajätkiä ja kesäisin ne olivat skeittareita? Sitten vielä niiden kahden jengin välissä taituroivat hc-jätkät katu-uskottavine tatuointeineen. Kaikkia näitä edellä mainitsemiani jengejä yhdisti yksi selkeä elementti: vihainen asenne ja siihen liittyvä tyly katse. Tuntui, että ne olivat harjoitelleet sitä tuntikausia peilin edessä. Ja usein ne olivat lopettaneet opiskelun yhdeksännen luokan jälkeen. Sen jälkeen ne keskittyivät autostereoiden varasteluun sekä taukoamattomaan pilvenpoltteluun.

Tyttöjen mielestä ne jätkät ovat luonnollisesti hirveän söpöjä ja kivoja tyyppejä. Miten ihmeessä tatuoitua, pilveä polttavaa, anorektistä hc-jätkää voi pitää ”söpönä” tai ”kivana”? Ei helvetti. Myönsin avoimesti kateellisuuteni näitä jätkiä kohtaan. Ne saivat aina naisten huomion, joten päätin olla yksi niistä. Koska en ollut aivan varma, olinko skeittari, snoukkajätkä vai HC-jätkä, niin päätin sekoittaa hiukan kaikkien tyyliä keskenään. Kävin Forumin Ponke’s:ssa, Kampin Laminassa ja Union Fivessa ostamassa viimeistä huutoa olevat kledjut. Testailin niitä kotonani päiväkausia ja uhoilin peilikuvalleni, kuten olin tehnyt bodousaikananikin. Näytin tosi coolilta.

Iskin täydessä latingissa Café Mascotiin Hämeentien varrelle lauantai-iltana. Oli siellä tuttujakin, mutta kukaan niistä ei tunnistanut minua – olin siis onnistunut. Istuin tosi leveästi joidenkin mimmien viereen ja aloitin mahtailun. Puhuin niille halventavasti ja kehoitin jokaista monta kertaa hakemaan minulle bisseä. Parasta oli, että en pitänyt oluesta, mutta siitä diggaaminen kuului roolihahmolleni. Yksi niistä mimmeistä lopulta tarjosi minulle bissen. Ne rupesivat lämpenemään typerälle jauhamiselleni. Yksi niistä katosi illan aikana jonnekin, mutta kahden kanssa lähdin vielä jatkamaan Kuudennelle linjalle, jossa oli rap-bileet – bang on target! Olin kuin kala vedessä. Katsoin kaikkia muita jätkiä tosi tylysti ja näytin jopa keskisormea välillä ja röyhtäilin ohikulkevien tyttöjen naamalle. Jos ei muuta niin ainakin yritin viedä maineen skeittijätkiltä.

Kadotin ne Mascotista pokaamani tytöt ja muutenkin jengi tuntui häviävän melko aikaisin kotiin. Yritin silti viimeiseen asti. Sitten se tapahtui. Olin pelännyt mulkkumaisen käyttäytymiseni vuoksi sitä koko illan ja kaikessa itsetuhoisuudessani jopa toivonut sitä. Sain turpaani. Ne eivät olleet wannabe hc-jätkiä. Ne olivat ihan todellisia Kallion kovanaamoja. Ne rehasivat minut ulos ja kaatoivat maahan. Sitten ne potkivat minusta ilmat pihalle. Kunpa olisin vain ollut hiljaa, niin ne kusipäät olisivat häipyneet. Mutta halusin olla roolilleni uskollinen viimeiseen asti – tosin tässä kohtaa muistutin ehkä enemmän Paul Newmanin legendaarista Cool Hand Lukea kuin skeittaria.

- Etkö sä parempaan pysty vitun paskahousu? huusin, ja sen jannun entisestään vihaiset kasvot vääntyivät niin pahansuoviksi, että alkoi ihan oikeasti pelottaa.

Se juoksi luokseni ja potkaisi minua ihan täysillä naamaan.

- Vitun nettirunkkari! se huusi ja muistutti minua siitä, että Marikan blogilla todellakin oli paljon lukijoita, jopa yllättävissä ihmisryhmissä.

Huh. Se oli aika tälli. Olin hetken aikaa – jällen kerran – varma, että kuolen. Verta tuli todella paljon, enkä tuntenut kasvojani. Olin shokissa ja itkin kuin pieni lapsi, jota on nimitelty välitunnilla kusipaskaksi. Päätin lopettaa skeittijätkäkauteni siihen veriseen yöhön. Valitettavasti kännikauteni jatkui edelleen.

3)
Jatkuvan ryyppäämiseni aikana jouduin oksentamaan aika usein. Krapulaa pystyin kuitenkin välttämään olemalla jatkuvasti kännissä. Olin käyttänyt tätä vanhaa hyväksi havaittua krapulan välttämiskeinoa jo usean viikon ajan. Se todella toimi. Heti kun aloin tuntea merkkejä krapulasta, rupesin juomaan siideriä. Krapula ei koskaan ehtinyt kunnolla iskemään kun johdonmukaisesti toimin näin. Tunsin itseni tuolloin suureksi neroksi. Mutta oksentamaan jouduin silti. Kaiken lisäksi, vietettyäni viimein pari selvää päivää, sain noro-viruksen.

Olin tietysti silloin vierailemassa jonkun tytön luona. Katsoimme sen tytön kanssa jotain kivaa pikku romanttista komediaa ja täytyy sanoa, tuntui tosi hyvältä olla tytön vieressä. Vihdoinkin minua lykästäisi. Olimme jo lähellä suudelmaa kun huomasin, että minulla oli vähän huono olo. Kävin vessassa. Kävin uudestaan vessassa. Mahani oli aivan sekaisin ja ripulia lensi kuin pommeja Berliinissä vuonna 1945. Yritin selittää tytölle, että:

- Joo nyt täytyy mennä kun on kaikkea tekemistä kotona ja koulutehtäviä ja sellaista...

- Mutta eihän sulla oo mitään koulua! oli tyttö vastannut, olin nimittäin mennyt kertomaan hänelle tilanteestani ja sitten unohtanut tehneeni niin.

Taudin seuraava vaihe iski siinä eteisessä. Oksennus lensi suustani vastustamattomasti suoraan sen tytön päälle. Se rupesi kirkumaan hysteerisesti ja minä ryntäsin vessaan. Sen jälkeen olin jokseenkin toimintakyvytön. Muistan, että tyttö sai oman tilanteensa hallintaansa ja siivottuaan sen sotkun jopa auttoi minua.

Tilanne eskaloitui lopullisesti kun oltuani jälleen kerran ruikulikakalla pesukone rupesi juuri linkoamaan. Vessasta puuttui vessapaperinpitoteline, joten vessapaperi oli siinä pyykkikoneen päällä. Kone rupesi pomppimaan oikein hurjasti ja vessapaperi hyppi ja pomppi – suoraan pyttyyn ja suoraan niihin ruikulikakkoihin. Noukin sen sieltä pois, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Rulla oli monesta kohtaa aivan siinä hirvittävän hajuisessa noro-kakassa. Se oli niin nestemäistä, että huokoinen paperi imi ja levitti sen nopeasti joka puolelle. Yritin pelastaa rullan ja revin paniikissa isoja tuppoja paperia irti, mutta se ei auttanut. Kuin syöpä se oli levinnyt liian laajalle niin, että sitä oli mahdotonta poistaa ilman potilaan tappamista.

- Vessapaperi on loppu! huusin.

- Eikä ole! tyttö vastasi. – Sitä on siellä iso rulla pesukoneen päällä!

Voi helvetti, tämä oli ainut rulla. Miten hitossa selviäisin tästä? ajattelin. Revin uudestaan rullasta kakkaisia kohtia pois. Ei auttanut kerta kaikkiaan. Olisi pitänyt poistaa koko paperi. Sitä oli päässyt myös paperin reunasta sisään ja se oli sitä kautta levinnyt useisiin kerroksiin samanaikaisesti. Pyyhin itseni tuolla tuhotulla paperimössöllä ja vedin vessan kun tajusin. Pönttö oli täynnä norokakkaa ja paperimössöä ja se ei vetänyt vaan alkoi tulvia yli. Tilanne alkoi riistäytyä lopullisesti käsistä, joten päätin jättää hukkuvan laivan, vaikka olinkin uimakyvytön. Hoipertelin sanaakaan sanomatta ulos asunnosta ja kuulin kovaäänistä huutoa kun olin jo rappukäytävässä. En katsonut taakseni. Oksentelin pitkin matkaa ja minut heitettiin ulos kahdesta eri bussista. Oksensin bussin penkille, oksennus valui bussin lattialle ja kerääntyi lattiassa olevan luukun kannessa olevaan koloon – se muistutti minua Itä-Helsingin yöbusseista. Jotenkin ihmeen kaupalla pääsin takaisin kotiin Sörkkään. Menin suoraan vessaan. Siellä huomasin, että minulla ei ollut vessapaperia.

4)
Olin Tavastian Lauantaidiskossa. Parasta oli, että menin paikan päälle yksin, mutta minua ei pelottanut missään vaiheessa, että jäisin juomaan karpalolonkeroita itseni seurassa jonnekin nurkkaan. Varsinaisesta diskosta en kuitenkaan muista mitään, koska humalluin jälleen liikaa. Ainut asia, jonka muistan, on kuinka tunnustin rakkautta jollekin blondille ulkopuolella. Se yritti juosta karkuun. Minä juoksin perään ja yritin tarttua sitä kädestä, mutta vahingossa otinkin hiuksista kiinni. Se kaatui pahasti polvilleen asfaltille.

- Anteeksi, mä en tarkoittanut!

- Vitun molopää! se huusi.

Mimmi nousi tuskaisesti ylös ja katsoi minua vihaisesti. Jopa vihaisemmin kuin se hc-jätkä, joka oli hakannut minut Kuudennen linjan ulkopuolella.

- Mee näyttämään sitä pientä munaasi vähän nettiin taas! blondi tiuskaisi ja se oli viimeinen tälli.

Edes sivullinen minäni ei voinut enää nojatuolissaan nauraa ja taputtaa kärsimyksilleni. Hiljenin ja olin murheen murtama. En ollut ansainnut tätä. Olin typerys, mutta olin varma, että jos tämä olisi  ollut elokuva, niin katsoja olisi viimeistään tässä kohtaa ollut puolellani ja toivonut toden teolla, että asiani lähtisivät sujumaan paremmin.


Jos aiemmin sanoin, että jotkut känni-illoistani olivat olleet voitokkaita – unohtakaa se. Otan sen kommentin takaisin. Olin todella pohjalla. Kännikausi sai luvan loppua. Heti seuraavana aamuna Tavastian jälkeen ensimmäinen ajatukseni oli Marika. Totta kai. En halunnut silti ajatella häntä. Oli pidettävä itsensä liikkeessä joka hetki niin, että välttäisin masentuneisuuden. Minun oli keksittävä tekemistä. Sitten muistin jotain ihan mahtavaa, mitä en ollut ajatellut kuukausiin. Muistin nettifoorumini – EPIC FAIL! Laitoin koneen päälle ja loggauduin sisään. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, tuo nettifoorumi ja foorumin ajatus kaataa Internet olivat ainut toivoni ja päämääräni. Olin taas takaisin oikealla polulla. Halusin tuhota. Halusin tuhota kaiken.

K A I K E N.


041

Pizzaa, ei vittu anna tänne!

- En vitus!

- No sit sä itket ja annat hä!

- Onnea vaan koittaan noilla nörtin narukäsillä ha ’tu’omo!

Päivä näytti sujuvan normaaliin tahtiin EPIC FAIL -pääkonttorin salaisissa toimitiloissa – vaikka toimitila onkin liian mahtaileva nimitys, sillä tämä vaikutti pikemminkin joltain teinipoikien leikkikerholta. Mutta totuus oli jotain aivan muuta. Timo oli todella saanut ihmeitä aikaan. Hän oli onnistunut keräämään ympärilleen tavattoman suuren määrän tavattoman osaavaa tekijäporukkaa. Nämä jätkät todella tiesivät mitä tehdä. He eivät ehkä näyttäneet kummoisilta, mutta heillä oli tietokoneet hallussaan. He koodasivat lähes maanisesti kellon ympäri. Heillä ei ollut muuta elämää, ei muuta tekemistä. Timo oli lopullisesti eristänyt heidät muusta maailmasta ja tehnyt heistä koodiorjia. Pojat eivät nähneet tilannetta lainkaan tällaisena; heidän mielestään oli mahtavaa, ettei tarvinnut käydä koulussa, kuunnella äidin jatkuvaa valitusta läksyistä ja ulkona käymisestä ja isän jokaviikkoista hermoamista urheilun tärkeydestä. He olivat nuoria teini-ikäisiä kolleja, joilla oli aivan helvetisti energiaa, mutta ei mitään mihin purkaa sitä, sillä naiset luonnollisesti kiersivät nämä ruipelot finninaamat kaukaa. Timo pisti tuon energian "tuotteliaaseen" käyttöön laittamalla heidät koodaamaan. Se oli pojista hauskaa. Lisäksi he saivat ahmia niin paljon pizzaa ja kokista kuin halusivat ja ladata ihan mitä pornoa mieli vain teki. He eivät osanneet kaivata yhtään mitään muuta.

Haju paikassa oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kaikki, jotka ovat joskus olleet laneissa, tietävät, mitä tämä tarkoittaa. Nämä lanit vain olivat jatkuneet jo kuukausia, ja osanottojia oli satoja. Heitä oli ympäri maailmaa, mutta selkärangan muodostivat suomalaiset jermut. Suomessa oli hyvä pohja lähteä tekemään maailmanlaajuista Internetin kaatamisoperaatiota, sen Timo oli huomannut. Suomessa riitti tietokoneita ja tympääntyneitä, fiksuja ja koulutettuja nuoria. Kiitos Suomen koulujärjestelmälle, mietti Timo katsoessaan mitä oli saanut aikaan. Nuoret skidit olivat aivan käsittämättömän käteviä koneiden kanssa. He olivat kasvaneet niihin kiinni jo lapsesta lähtien. Tämä HD-sukupolvi ei tuntenut maailmaa ilman tietokoneita. He olivat ensimmäiset ihmiset, joilla ajatus ei-elektronisesta maailmasta oli mahdoton. Sellaista ei voinut olla, kuten meidän on vaikea kuvitella maailmaa ilman sähköä tai meitä aikaisempian ihmisten vaikkapa maailmaa ilman hevosia. HD-nuorille tietokoneet olivat kaikkialla. Maailma koostui niistä. Ruotsi oli joskus ollut naapurivaltio, nyt se oli kasa bittejä. Maailma alkoi pikku hiljaa hahmottua eloktronisina sykäyksinä, sähkön liikkeenä. Pian ei ollut enää maita ja mantuja, atomien muodostamia entiteettejä, oli vain bittejä, joita pystyi lukemaan ruuduilta ja pian suoraan verkkokalvoilta. Kaikki tuli siihen ja se oli ihmisen tajuntaa, eikä muulla ollut väliä. On vain jokaisen oma totuus, ja nerokas on se, joka pystyy saamaan mahdollisimman monen uskomaan omaan totuuteensa.

EPIC FAIL -sankarit olivat ottaneet tässä varsin suorasukaisen lähestymistavan. Kun kaadetaan Internet, niin ihmisten erilliset käsitykset maailmasta pysyvät tehokkaammin erillisinä, eikä pääse syntymään yhtä ja samaa näkemystä kaikille. Tämä oli tietysti täyttä roskaa, mutta Timon oli pitänyt keksiä pojille jokin järkevä ja jopa kivan kuuloinen selitys omien syvällisesti vääntyneiden motiiviensa peittämiseksi. Timo halusi vain tuhota. Hän ei halunnut enää mitään muuta. Hänet oli murskattu ja hajotettu, pilkottu pieniksi paloiksi – hänellä ei ollut enää mitään positiivisia tavoitteita minkään suhteen. Hän halusi tuhota kaiken. Se oli täysin järjetön tavoite, ja silti – uskomatonta mutta totta – Timo sai myös tähän suunnitelmansa osaan mukaan innoissaan olevaa porukkaa.

EPIC FAILin johtoporukka koostui varsin kirjavista vesseleistä. He olivat kelkasta pudonneita kummajaisia, eivätkä olleet lainkaan niin taitavia, että heitä olisi voinut edes verrata koodaajapoikiin, joilla oli todellista taitoa näpeissään. He olivat Timon kaltaisia vähän hassuja raukkoja, joilla oli pari ruuvia joko löysällä tai sitten tippunut kokonaan pois – osalla ei tainnut olla niitä ollenkaan. Mutta ruuvien lisäksi heiltä puuttui myös jotain konkreettista, mitä Timolla oli: puhujanlahjat. Timo ei ollut koskaan ollut erityisen taitava missään yksittäisessä asiassa. Hän oli seurannut ympärillään olevia ihmisiä, joille oli kehittynyt jokin erityistaito, hieman hämillään ja varmasti jonkin verran kadehtienkin. Hän osasi kuitenkin napata lankoja ja sitoa niitä yhteen – hän oli taitava siinä: yhdistelemään informaatiota hieman sekavista lähteistä ja saamaan se koherentisti kasaan. Hän oli mastermind, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin sen jälkeen, mitä olemme hänestä kuulleet. Etenkin kaikki se oksentaminen... mieletöntä. Eikö hän ollut jo oksentanut aivojaan pellolle? Ilmeisesti siellä oli kuitenkin jotain vielä jäljellä, sillä Timo kiiti ja puksutti kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Timolla oli missio; se oli selkeä ja se oli toteutettavissa. Missio oli Internetin kaataminen ja syy oli Marika. Niin yksinkertaista se oli.

Timo oli täysin musertunut Marikan käsittelyssä. Mutta emme oikeastaan voi sanoa Marikan käsittelyssä, sillä itse Timo oli sinne itsensä tunkenut. Marika oli nimenomaan alussa sanonut: ”Jos haluat jatkaa mun panemista niin…” Ja Timo oli nikottelematta tehnyt kaiken, kaiken muun, paitsi pysynyt erossa Marikasta. Paitsi nyt. Nyt hän oli tehnyt senkin.

Timolla oli aina ollut vaikea suhde naisiin, valitettavasti. Hän ei ollut koskaan ollut varsinainen naistenmies, kuten vaikkapa ystävänsä Markku. Oli esimerkiksi kulunut pitkä aika ennen Minttua kun Timolla ei ollut ollut ketään. Hän olisi kovasti halunnut. Muiden jutut saivat homman kuulostamaan niin jännittävältä ja helpolta. Miksei hän sitten osannut? Mikä hänessä oli vikana? Hänessä täytyi olla jotain perustavanlaatuisesti pilalla, muuta selitystä ei ollut. Se ei mitenkään näkynyt päällepäin, mutta se oli siellä. Ehkä hänessä oli jokin kummallinen haju tai sitten hänen kasvoissaan oli jokin virhe. Mutta niissä ei näkynyt mitään ja itse asiassa omasta mielestään Timo oli oikein kaunis. Mutta miksei kukaan huomannut sitä? Tässä oli selkeä ristiriita hänen oman mielensä ja maailman välillä. Timo ei kuitenkaan tullut samalla tavalla hulluksi kuin Arto. Hän kätki tuskansa syvemmälle.

Timo päätteli vain olevansa epäonnistunut, ja sitten kun hän lopulta oli saanut ensimmäisen tyttöystävänsä, ei se ollut tuntunutkaan niin hyvältä. Hän oli yrittänyt ja säälittävästi epäonnistunut niin monta kertaa, ettei hän voinut täysin ja vaivattomin sieluin riemuita siitä että nyt oli onnistunut. Se oli tullut liian myöhään. Kaikki muut olivat kokeneet nuo jutut jo paljon aiemmin eikä niissä ollut mitään niin erikoista. Timo halusi niin kovasti, että siinä olisi ollut jotain erikoista, että se olisi ollut kaiken sen odottamisen, kärsimisen ja kaikkien niiden kyyneleiden ja vaikeiden hetkien arvoista. Mutta se ei ollut riittävästi.


Hän menetti samalla oman itsensä kokonaan kun yritti elää suhteilleen. Hän särki ensimmäisen tyttöystävänsä sydämen luvattuaan tälle mahdottomia ja etsi sen jälkeen tyttöjä joita voisi pelastaa. Ja niitähän riitti. Kaikilla oli aina jokin ongelma. Perhe oli hajonnut, isä oli kosketellut, oli liian lihava, oli liian laiha, vartalon muoto oli muuten vaan huono (todella usein ongelmat liittyivät ulkonäköön) tai sitten tyttö piti itseään pahana. Tämä viimeinen ongelma oli kovin yleinen, se oli varmaankin opittu elokuvista, muuta selitystä Timo ei keksinyt sille, että niin monilla oli se sama juttu. Se oli jokin asia jonka tytöt olivat tehneet tai jokin ajatus joka heillä oli. Ehkä se oli jotain ikävää. Mutta sitten alkoi sen jutun mieletön paisuttelu ja sitten oltiin emoilemassa ja vetämässä McFlurry-lusikalla ranteita auki. Ja sitten oli Timon vuoro astua kentälle kiiltävässä haarniskassaan, pitää tyttöä sylissään ja hokea että kaikki on ok. Tästä tuli hänen mantransa ja itse asiassa se painettiin isolla myös EPIC FAIL-toimiston seinälle. Se tuntui jotenkin kotoisalta. Se sai Timon muistamaan mistä hän oli lähtöisin ja mihin hän oli menossa. Hän oli menossa kohti tuhoa, kohti Marikan tuhoa, kohti kaikkien näiden valittavien naisten tuhoa. Kyllä, hän oli avoimesti katkera, hän tunsi ja tunnusti sen. Ei ollut enää väliä, sillä rakkautta ei ollut. Miksi yrittää esittää mitään muuta? Se olisi valhetta ja hän oli kyllästynyt valehtelemaan.


ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!