"Suomen nettiyhteys on yhden vedenalaisen kaapelin varassa"

© Bambi Vihavainen

042

Porukkaa oli haastateltu kuukausikaupalla. Se oli kuin Suomen Puolustusvoimien pällitesti, mutta toiseen suuntaan. Jos pällitestissä piti vastata kysymyksiin mahdollisimman asiallisesti, järkevästi, isänmaallisesti ja etenkin johdonmukaisesti, niin EPIC FAIL -luonnetestissä piti vastauksien olla aika paljonkin tavallisen moraalin vastaisia. Jos vastaajalla oli henkisiä ongelmia, niistä oli pelkästään hyötyä. Masennuksen myöntäminen oli plussaa. Timolle oli hyvin mieluisaa, jos joku haastateltavista tyypeistä oli vähän epätasapainossa. Hän koki oitis yhteenkuuluvuuden tunnetta tällaisten kavereiden kanssa. Hän hymyilli hellyttävän maireasti ja merkkasi pienen plussan muistioonsa tyyppien kohdalle, joissa oli selkeästi havaittavissa pientä vajaamielisyyttä – tai hulluutta. Kukaan haastateltavista ei kuitenkaan ollut siellä mielenterveydellisten ongelmien vuoksi.

Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevaan sottaisaan varastohuoneistoon oli kokoontunut ehdokkaita iskuryhmään, jonka tarkoituksena oli toteuttaa pitkään suunniteltu operaatio. Tämä olisi EPIC FAILin odotettu läpimurto. Tämä olisi kaiken tuhon alku ja juuri – tuhon, josta Timo ja muut ryhmän aktiivisimmat jäsenet olivat unelmoineet jo pitkään. Iskuryhmään ei ollut ehdolla varsinaisia nörttejä tai edes hakkereita. Nörtit ovat tunnetusti sisäänpäinkääntyneitä ja hiukan passiivisia: heitä ei kiinnosta fyysinen toiminta, he hoitivat koodaamisen ja yleisen nappuloiden vääntelyn. Hakkerit sen sijaan ovat ottajia, siksi useimmat heistä eivät sopineet alkuunsakaan EPIC FAIL -liikkeen jäseniksi.

Tietokone- ja nettiajan alusta saakka hakkerit olivat aina halunneet hyötyä Internetin mahdollisuuksista – mutta hyötymisen lisäksi he halusivat myös vahingoittaa. Virukset olivat heidän juttunsa, mutta sen taustalla ei koskaan ollut Internetin tuhoaminen. He saattoivat esimerkiksi hakkeroida pankin tietoverkon tai kalastella ja myydä eteenpäin isojen tietokantojen salasanoja. He ryöstivät ihmisiä ja tienasivat hyväksikäytöllä, joten miksi ihmeessä he olisivat halunneet kaataa Internetin? Miksi he haluaisivat luopua tulonlähteestään? Hakkerit olivat oikeastaan koko projektin pahin vihollinen. Jo foorumin perustamisvaiheessa tärkeä tai tärkein seikka oli ollut, että mukaan ei pääsisi vääränlaisia ihmisiä – mutta totta kai muutamia pääsi luikahtamaan Timon ja muiden ydinihmisten siivilöiden lävitse: nämä mädät (tai tässä tapauksessa sopivan kypsät) hedelmät yrittivät kaataa foorumin ja onnistuivatkin siinä muutamaan otteeseen. EPIC FAIL -ylläpitäjät joutuivat kolme kertaa avaamaan nettisivun uudelle serverille. Lopulta he onnistuivat pitämään sekä sen materiaalisen että virtuaalisen sijainnin piilossa hakkereilta.

Selkeyttääkseen keitä EPIC FAIL -liikkeen jäsenet olivat, foorumilla keksittiin hauska nimi heille. Nimen keksi ruotsalainen Niklas Söderqvist: he olivat Fakkereita. Nimi viittasi hakkereihin, mutta f-kirjain h:n tilalla viittasi luonnollisesti vittuun ja vittuiluun eli pähkinänkuoressa sekaisin pistämiseen. Foorumilla nimi kirjoitettiin useilla eri tavoilla riippuen siitä, mistä päin maailmaa käyttäjät olivat. Useimmille nimi oli Fackers, mutta hienostuneet brittiläiset jäsenet olivat tarkkoja kieliopista ja jotkut heistä halusivat aina kirjoittaa Fuckers. Suomalaiset tietysti korvasivat c-kirjaimen koolla.

Fakkerit eivät halunneet hyötyä rahallisesti tästä hankkeesta. He olivat nörtti- ja hakkerimaailman mustia lampaita, joita elämä oli koetellut rajusti. Kuten Timo, he kaikki halusivat vain tuho(t)a. Taustalla ei ollut mitään poliittista – EPIC FAIL oli täysiverinen nihilistiliike. Ainoa mikä sitoi sen ydinjäsenia yhteen oli halu tuhota. Kaikesta järjettömyydestään huolimatta heillä oli mahdollisuus onnistua.

Miksi iskyryhmää koottiin? Viiden miehen tehtävänä oli katkaista Suomen vedenalainen nettikaapeli, jonka ansiosta Internet toimi Suomessa. Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, Suomen nettiyhteys oli yhden vedenalaisen kaapelin varassa, eikä sitä ollut edes eristetty millään panssarikuorella. Kaapeli oli halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Käytännössä mitään muuta ei tarvisi tehdä kuin katkaista se. Netti ei kuitenkaan pimenisi saman tien. 24 tunnin välimuistin ansiosta kestäisi vuorokauden ennen kuin netti kaatuisi. Tosin varsinaisesta kaatumisesta ei olisi kyse, koska silloin yhteys vaan kierrättyisi Ruotsin kautta. Seuraukset olisivat kuitenkin huomattavan järkyttävät. Yhteys hidastuisi analogista puhelinverkkoa käyttävän modeemiliikenteen kaltaiseksi, hitaaksi, antiikkiseksi ja täten lähes hyödyttömäksi nykypäivän standardeilla mitattuna.

Nettikaapelien korjaus on huomattavan hidasta hommaa. Sukellusrobotin täytyisi etsiä kaapelien päät ja nostaa ne meren pintaan. Tämän jälkeen korjauslaiva kunnostaisi kaapelin valokuitu kerrallaan. Kaapelin korjaus voisi pahimmillaan kestää jopa viikon, joka on Internet-keskeisessä maailmassa aivan tuhottoman pitkä aika. Herkimmät Internetin aktiivikäyttäjät saattaisivat tuossa ajassa seota ihan täysin. Ajatus tästä tietysti lämmitti Timon ja muiden fakkereiden mieliä. Mmm, täyskaaos.

Nettikaapeleita oli mennyt mäsäksi maailmalla useaankin otteeseen viime vuosien aikana. Niiden taustalla ei usein ollut ilkivalta. Merenalaiset maanjäristykset olivat ehkä pahin uhka, ja myös esimerkiksi laivojen ankkurit saattoivat pirstoa kaapeleita hajalle. Kaapeleiden hajoamisiin liittyi kuitenkin usein epäilyksiä ja salaliittoteorioita. Esimerkiksi verkko kaatui Egyptissä joulukuussa 2008. Syynä pidettiin laivan ankkuria, mutta myöhemmin Egyptin sanomalehtiin vuosi tieto, että asialla olisi ollut Mossad, Israelin tiedustelupalvelu, jonka tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Järjestö on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista CIA:n ja MI6:n lisäksi. Miksi he olisivat katkaisseet kaapelin? – tiedä häntä.

EPIC FAILin toiminnalla ei ollut sen kummempaa perustelua. He olivat joukko ihmisiä, jotka halusivat tuhota. Tavallisen päivätyön lisäksi tämä porukka oli valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikansa Internetin kaatamisen parissa. Se oli heidän ainut päämääränsä. Vaikka itse kaapelin katkaiseminen oli melko simppeliä, niin tietysti heräsi kysymys, että missä tämä kaapeli oli. Miten he voisivat koskaan löytää sitä? Mutta hätä ei ollut tämännäköinen. Jäseniä oli paljon, ja monet heistä olivat ainakin jossain vaiheessa olleet oikeissakin töissä tietokoneiden ja Internetin parissa. Useimmat fakkereista olivat olleet tekemisissä salaisen informaation kanssa ja olivat kirjoittaneet vaitiolosopimuksen. Mutta eihän tuo sopimus mitään käytännössä merkinnyt. EPIC FAIL -foorumilla kaikki salainen tieto oli vapaata riistaa ja kaikki jaettiin. Aina joku tunsi jonkun, ja joku toinen tunsi jonkun muun tärkeän ihmisen, jonka kautta saatiin tietoa lisää. Tieto siitä, missä Suomen merenalainen kaapeli nousi rantaan, selvisi nopeasti. Joku hölmöläinen oli juonut muutaman viskishotin liikaa ja päästi sen suustaan. Ihan noin vaan, eikä se raukka voinut tajuta millaiset seuraukset tuolla tiedolla oli. Jo minuutin kuluttua tuo vahinkolausahdus oli julkisena tietona EPIC FAIL -foorumilla. Internet todella oli mullistanut tietoliikenteen. Ironisesti tämä oli koitumassa nyt sen omaksi tuhoksi.

Kaapeli sijaitsi Helsingin Lauttasaaressa, Vattuniemen ranta-alueella. Alue ei todellakaan ollut niin iso etteikö se olisi löytynyt sieltä nopeasti. Fakkerit olivat huolellista porukkaa ja olivat valmiita näkemään vaivaa. Aluetta ”naarattiin” viikon verran. Tuo melko merkityksettömänkin näköinen piuha löytyi lopulta melko nopeasti ja vaivattomasti. Espanjalainen ex-hakkeri, nykyinen fakkeri Alphonso löysi kaapelin. Hän varmisti tällä oitit paikkansa iskuryhmässä. Hän oli 150 senttimetriä pitkä sotahullu, joka pukeutui aina maastokuvioisiin vaatteisiin ja – surullista, mutta totta – hänellä oli punainen Rambo-nauha solmittuna otsansa ympärille. Hän oli vaitelias, mutta melko kovankin näköinen tyyppi, jonka suurimpia idoleita olivat Stanley Kubrick, Francisco Franco ja Marilyn Monroe. Hän rakasti tissejä, mutta toi mieltymyksensä esille vaiteliaan tyylikkäästi. EPIC FAIL -tiimissä hänellä oli pelätty maine. Hän harrasti judoa eikä kukaan tämän vuoksi halunnut olla hänen kanssaan mistään eri mieltä, mikä myös entisestään varmisti hänen paikkansa iskuryhmässä.

Ainoana suomalaisena jäsenenä Timon lisäksi iskuryhmään valittiin Kimmo Ståhl. Tämä suomenruotsalainen naistenmies oli tuttu näky Punavuoren yökerhoista. Hän oli ulkonäöllisesti Joaquin Phoenixin ja Ron Jeremyn yhdistelmä. Kimmon tunnusmerkki olivat tuuheat tummanruskeat viikset ja huhujen mukaan hän oli harrastanut seksiä 67 naisen kanssa. Sen lisäksi, että Kimmo oli osaava koodaaja, hänellä oli paljon hyviä ideoita liikkeen toiminnan kehittämiseen. Valinta oli ilmeinen. Jopa Alphonso, joka muuten ei pitänyt kenestäkään, nyökkäsi myöntyvästi kun Kimmo valittiin iskuryhmään mukaan.

Lisäksi tiimiin valittiin mukaan japanilainen Kaito, joka ei osannut edes puhua englantia, mutta Timoa huvitti Kaiton innokkuus ja tapa ruveta itkemään aina kun jotakin merkittävää tapahtui EPIC FAILin edesottamusten suhteen. Kaito oli visuaalinen kaveri. Hänen vastuualueensa oli dokumentoiminen. Hän oli kämmenen kokoisen HD-kameransa kanssa koko ajan siellä, missä tapahtui. Vielä ei oltu päätetty, miten videomateriaalia tultaisiin käyttämään, mutta oli ehdottoman tärkeää, että kaikki kuvattiin talteen.

Viimeisenä ja viidentenä jäsenenä mukaan tuli Henrik von Hessen. Kuten ”von”-etuliitteestä voi päätellä, kyseessä oli aatelinen, hemmetin rikas ja hemmoteltu saksalainen perijä – huhujen mukaan hän oli sukua Suomen ensimmäiselle ja viimeiselle kuninkaalle, Friedrich Karl von Hessen-Kasselille. Tiedä häntä, tämä ei varsinaisesti kiinnostanut EPIC FAILin jäseniä. Henrik vastasi EPIC FAIL -liikkeen talousasioista ja oli mukana lähinnä vain siksi, että hänellä oli varaa hankkia kaikkea mihin oli tarvetta. Sen lisäksi hän maksoi toimitilojen vuokran. Kukaan ei juurikaan pitänyt hänestä, mutta sillä ei liiemmin ollut merkitystä: aina porukkaan tarvittiin yksi vastenmielinen rahamies. Henrik ei ollut eläessään tehnyt mitään työtä. Rahat hän oli perinyt isältään jo etukäteen, vaikka isäpappa oli edelleen elossa. Kukaan tiimistä ei oikeastaan tajunnut, mistä oli kysymys, mutta sillä ei ollut väliä. Henrik maksoi kaiken ja sillä hyvä. Kaiken lisäksi hän oli todella yksinkertainen. Hän oli vietävissä ja Timo oli saanut loistavien puhelahjojensa ansiosta Henrikin matkustamaan nopeasti Suomeen. Timo oli luvannut hoitaa kaverille suomalaisen naisen ja näin helposti Henrik oli mukana.

Vaikka tiimi kyhättiin melko nopeasti kasaan, suunnitelmaa sen sijaan oli väännetty pitkään. Kaikki oli otettu huomioon ja mutkiin oli varauduttu. Alphonson sotahulluudesta oli hyötyä; hänellä oli dynamiittia. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli sen saanut – saati sitten, että kukaan olisi uskaltanut kysyä, mistä se oli peräisin. Alphonso oli täynnä yllätyksiä, jotka yleensä saivat muut tiimin jäsenet haukkomaan kauhusta henkeään. Dynamiittia säilytettiin toimitilojen isossa varastossa. Sen säilymisen kannalta olisi hyvä, jos sitä säilytettäisiin kuivassa ja viileässä paikassa, mutta edes Alphonso ei välittänyt tästä seikasta. Tärkeintä oli, että kaapeli räjäytettäisiin sillä.

Viimeisimpänä lisävarustehankintana Henrik oli hommannut moottorilla varustetun kumiveneen, jolla iskuryhmä poistuisi vähin äänin paikalta pois. Timon mielestä tuo oli turhaa prameilua ja teatraalisuutta, mutta kaikki muut olivat niin innoissaan ideasta, että Timo suostui lopulta ideaan. Kimmo oli ehdottomasti sitä mieltä, että keikkaa pitäisi juhlistaa jatkobileillä. Hän kävi hakemassa Tallinnasta viinaa ja varasi illaksi stripparin. Kaiko liikuttui kutsusta ja stripparista niin kovaa, että pillahti jälleen itkemään.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa isoa taustatiimiä. Vaikka varsinaiseen iskuryhmään kuuluikin vain viisi jäsentä, koko tempauksen ympärillä työskenteli monta fakkeria. Toimitiloissa oli kymmenen aktiivista jäsentä, jotka samaan aikaan keräsivät informaatiota tulevia projekteja varten. Ruotsin päähän oli suunnitteilla vastaavanlainen keikka ja iskuryhmän jäsenehdokkaita käytiin nyt jo kiivaasti läpi.

Pääkoodaaja Jarpe oli toimiston luottomies tai oikeastaan poika.  Hän söi joka päivä kolme isoa pizzaa ja joi cokista koko ajan. Hän oli lihava, mutta kaikkien rakastama toimiston maskotti. Jarpen historia oli surkuhupaisa. Kuten monet fakkereista, hänkin oli elämän kaltoin kohtelema ja murjottu luuseri. Hän oli yksi niistä raukoista Counter Strikea pelaavista pullukoista, joka tunnettiin IRC-galleriassa 2000-luvun puolessa välissä etuliitteellä CS. Kaikkia CS-etuliitteen omaavia nuoria miehiä yhdisti liikalihavuus ja vahva itseironia asian suhteen. Heillä oli myötähäpeää herättäviä kuvia itsestään, missä he mässäilivät omalla ylipainollaan esimerkiksi painamalla kolmoisleukansa rintakehäänsä vasten. Muut nuoret nauroivat näille kavereille avoimesti. Jossain määrin CS-paksukaiset nauttivat tästä huomiosta, saivathan he myös runsaasti kommentteja nuorilta tytöiltä. Valitettavan usein taustalla oli kuitenkin vahingonilo. CS-paksukaisia ei kukaan oikein ottanut tosissaan. Heidän vanhennettuaan se läskeily liitettynä Counter Strikeen ei ollutkaan enää hauska juttu. Ihan niin kuin Cola-Olli ja ”liian hapokasta” -vitsi, CS-läskitkin olivat jossain vaiheessa vain vanha juttu. Jarpe oli tuhoon tuomittu. Hänen maineensa ylipainoisena CS_JARPENA säilyi ikuisesti, vaikka hän oli yhdessä vaiheessa jopa ansiokkaasti laihduttanut kymmenen kiloa.

Kaikkia fakkereita yhdisti hylätyksi tuleminen, mutta nyt heidän aikansa oli koittanut. Totisestikin.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

"Wikipediassa tieto on vapaata riistaa"

© Bambi Vihavainen

035

Hajoilua. Pahaa hajua. Päivä- ja viikkotolkulla. Olin aina pitänyt lapsellisena niitä, jotka tykkäsivät julkisesti puhua halustaan tappaa itsensä. Varsinkin minua nuorempi ikäpolvi oli tehnyt siitä jopa coolia. Emot ja niiden emoilu. Tummiin pukeutuneita, kalpeutta ihannoivia tyyppejä, joilla on hiuksissa sinisiä tai punaisia raitoja. Surun, masennuksen, depression, itsevihan ja kuoleman ihannointi – se on niin emoa. Love metal ei ole mitään verrattuna tähän jengiin. Emot ovat tehneet itsensä viiltelystä surkuhupaisan taiteen alalajin. He laittavat nettiin kuvia itsestään itkemässä, kuvaan on saatettu liittää traaginen teksti tai useimmiten lainaus jostain biisistä. Mikä helvetti niitä vaivasi? Jollain tavalla ja kaikessa kamaluudessaan tuo on jopa hiukan huvittavaa. Niiden mielestä on oikeasti coolia huudella julkisesti siitä kuinka masentuneita ne ovat. Kai tuokin on oma keinonsa käsitellä tunteitaan tai masennusta, mutta en silti voinut käsittää. Minä en koskaan haluaisi julkisesti tuoda esille masentuneisuuttani. Piilottaisin sen niin taitavasti ja niin syvälle, että kukaan ei koskaan pystyisi huomaamaan sitä minusta.

Olin päätynyt pisteeseen, missä mikään ei tuntunut hyvältä. Kaikkein järjettömintä oli, että kaikki todella haisi pahalta. Kaikki löyhkäsi vastenmieliseltä kurjuudelta. Se oli hiukan kuin palaneen käryä, jossa oli mukana hapantuneen maidon tuoksua ja minun isäni hienhajua (vaihtoehtoisesti jokainen voi kuvitella oman isänsä hienhajun). Välillä haju oli lievempi tai ainakin sitä saattoi sietää. Se toi mieleeni lapsuuteni kerrostalon yhteiset saunatilat – kun isä heitti vettä hiukan kiukaan sivuun ja sitä osui betoniseinälle. Vesi betonissa, se oli jännä tuoksu. Tuo haju oli aina edustanut minulle lapsuutta ja turvallisuuden tunnetta sekä kaikkia lapsuuden ajan uusia, jännittäviä seikkailuja. Mutta tuo aika oli sangen positiivista. En käsitä, miksi yhdistin tuon mukavan saunan tuoksun epämiellyttävään kuolemanhalun löyhkään. Ehkä minun oli turha miettiä psykologista yhteyttä. Ehkä minun oli turha ylipäätään miettiä, miksi kaikki haisi pahalta. Toki keittiössä oli tiskaamattomia, likaisia lautasia ja kuppeja isot läjät, mutta siihen hajuun olin tottunut. Se ei koskaan häirinnyt minua tai Artoa. Se oli jopa hellyttävä näky: kimppakämpän tiskivuori. Oli miten oli, haju ei kaikonnut minnekään, vaikka olisin mennyt uloskin. Se pysyi nenässäni taukoamatta. Tuo haju oli ensimmäinen ilmentymä kuolemanhalustani.

Toinen ilmentymä oli fyysinen väsymys. Henkisen taakan kasvaessa tarpeeksi suureksi se rupeaa vaikuttamaan fyysisellä tasolla. Koko ajatus kuulosti kuin Arton päiväkirjamerkinnältä ajalta, jolloin hän kävi jälleen läpi suhdettaan johonkin ex-tyttöystäväänsä. Niistä lortoista yli pääseminen kesti hänen kohdallaan usein vuosia. Rankkoja aikoja Artolle, mutta myös minulle ja muille hänen läheisilleen. Minun oli aina ollut hyvin vaikea käsittää tuota hajoilua, mutta Marika oli saanut minussa aikaan pelon, että minulle kävisi kuin Arto-paralle. Helvetti soikoon. 

En jaksanut tehdä mitään. Sängystä nouseminen, ruoanlaitto, kauppaan meneminen, ystävien näkeminen, puhelimeen vastaaminen... kaikki tuo oli uskomattoman hankalaa. Jalkoihini sattui kun yritin nousta ylös. Hengästyin käydessäni vessassa ja nukkuessani hikoilin ihan hemmetisti. Sain unihalvauksia. Ne olivat todella kauheita: herää unesta, mutta ei voi liikuttaa raajojaan, ei kykene muodostamaan ääntä tai edes räpsyttämään silmiään. Samalla tiedostaa ympärillään olevan maailman, mutta jokin siellä saattoi olla yliluonnollisenoloisesti vinksallaan. Saattaa aistia pahan hengen tai jonkun muun ihmisen tai hahmon vieressään. Saattaa nähdä varjoja ja pahimmillaan tuntea jopa jonkun kosketuksen. Tietysti sitä yrittää kaikin voimin herätä, mutta ei kykene siihen. Tuota voi kestää jopa useita minuutteja. Nuo halvaukset alkoivat sen jälkeen kun Marika jätti minut. Kävin lääkärissäkin, eikä niillä ollut oikeastaan mitään apukeinoa unihalvauksille. Jopa Wikipediasta oli enemmän apua. Yleensäkin tuntui, että lääkäriä ei enää tarvita. Parempi vastaus vaivoihin löytyy netistä: Kaksplus-foorumilta tai Wikipediasta.

Jossain välissä unihalvaukset yleistyivät niin paljon, että opin pitämään niistä. Saatoin välillä odottaa niitä innolla. Ne tarjosivat tylsään ja surulliseen arkeeni jännittävää vaihtelua. Olin melkoisen pohjalla, mutta en vielä läheskään niin syvällä helvetissä kuin tulisin olemaan. Pahan hajun ilmeneminen joka paikassa ja fyysinen väsymykseni olivat vielä pieniä tekijöitä verrattuna kuolemanhaluni kolmanteen ilmentymään.

Halusin satuttaa itseäni. Ajatuskin siitä, että saisin tuottaa kipua itselleni, hymyilytti minua. Aamuyöstä kun en saanut nukuttua, ajatus sai minut jopa nauramaan. Nauroin usein ja pitkään, mutta samalla saatoin vuodattaa hysteerisiä kyyneleitä. Välillä makasin sängylläni monta tuntia ja kuvittelin kuinka leikkasin itseltäni kaikki raajat yksitellen irti. Kuvittelin millaisen elokuvan David Cronenberg olisi tehnyt aiheesta. Se olisi varmasti ollut taiteellisemman splatter-elokuvayleisön mieleen. Tuon ajatushömpän myötä ajauduin vähitellen arkisempiin ja konkreettisempiin keinoihin itseni satuttamisessa.

En todellakaan ollut itsarityyppiä, mutta tähän oli tultu. Olin ihan liian vahva sellaiseen, mutta toisaalta henkinen vahvuuteni kääntyi nyt minua vastaan. Koska olin niin vahva, minulla oli myös hullunrohkeutta ryhtyä siihen. Ongelmia tuotti kuitenkin tapa, jolla tappaa itsensä.

Heti ensimmäisenä yritin hirttää itseni. Ostin laadukasta köyttä Gigantista ja kiinnitin sen huoneeni kattolamppukoukkuun. Hetki, kun seisoin tuolin päällä ja mietin kuinka ovelasti pystyisin kaatamaan sen kumoon, oli hankala. Mutta minulla oli munaa siihen. En jäänyt miettimään liian kauaksi aikaa. Roikkumista sitten kestikin yllättävän kauan. Se sattui kohtalaisesti, mutta sain jännitettyä kaulalihakseni siten, että en kuristunut hengiltä. Heiluin köyden jatkona ehkä noin kymmenen sekuntia (elämäni pisimmät kymmenen sekuntia) kunnes koukku repesi katosta ja tipuin selälleni lattialle. Tiputus sattui itse asiassa enemmän kuin se kuristuminen. Koukku osui suoraan otsaani ja kattopalasia tippui naamalleni ja suuhuni. Toivuttani siitä ensijärkytyksestä, että olin edelleen elossa, huomasin hiertymäjäljet kaulassani – ne olivat hirvittävän näköiset. Välttääkseni muiston tuosta epäonnistuneesta itsemurhayrityksestä kiedoin kaulaani huivin. Huivissa luki: ”MM 1995 – Kiekkoleijonat”. Se oli ainut huivi, jonka löysin koko asunnosta. Se oli Arton. Se kaveri oli yllätyksiä täynnä.

Hetken päästä huomasin, että olin juonut huomattavat määrät alkoholia. Olin varastanut Arton pitkään säästämän 18-vuotiaan numeroidun Chivas Regal -viskipullon, jonka hän oli saanut vanhemmiltaan yo-lahjaksi. Tyhjensin sen yhdessä illassa tai oikeastaan yhdessä tai kahdessa tunnissa. En tajua kuinka sain alas sen kaiken ilman oksentamista. Sain humaltumisen johdosta hurjan energiabuustin ja otin bussin 65A kohti Lauttasaarta. Jäin sillan jälkeen pois ja mielessäni ei ollut mitään muuta kuin tietysti sillalta alas hyppääminen. Lauttasaaren silta ei ole kovin korkea, mutta jotenkin siinä humalassa realiteetit unohtuivat. Jälleen olin kuitenkin esimerkillisen rohkea enkä epäröinyt hetkeäkään. Hyppäsin ja kaikista synkistä fiiliksistäni huolimatta tippuminen tuntui vatsassa mukavasti. Vauhdin hurma, ajattelin mielessäni ennen kuin iskeydyin mereen. Luonnollinen reaktio, kun iskeytyy veden alle, on ruveta uimaan kohti pintaa. Toisaalta en humalassa ajatellut, että oikeasti selviäisin pudotuksesta, koska ajattelin vain kuolemista. Mutta tietenkään niin ei käynyt. Jouduin uimaan pinnalle. Koko itsariyritys kääntyi vain korkeavoittoiseksi vitutukseksi. Tahallaan hukuttautuminen tässä vaiheessa oli liian vaativa ajatus, siihen minullakaan ei ollut munaa. Kaiken lisäksi vesi oli vielä elokuun alussa jopa yöaikaan lämmintä. Niin lämmintä, että sinne olisi ollut mukavaa jäädä hetkeksi kellumaan.  Rantaan oli aika pitkä matka, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin uida sinne. Se vaati huomattavaa ponnistelua, koska minulla oli vaatteet päälläni eikä sovi unohtaa kovaa humalaani. Pääsin kuitenkin huikean taistelun jälkeen takaisin rannalle ja kävelin siltaa pitkin kohti Ruoholahtea. Pari pyöräilevää teiniä ohitti minut sillalla kävelessäni. Ne nauroivat minulle, koska olin läpimärkä. Olihan se varmasti aika huvittavaa. Huusin niille vihaisesti, että perseraiskaisin ne saatanan lesbot.

Otin Ruoholahdesta metron Sörkkään. Kotiin saavuttuani en ollut oikein varma, oliko vieläkin yö, vai oliko jo aamu vai peräti aamupäivä. Oli ollut jännittävä päivä itsemurhayritysten parissa, mutta nyt olin liian väsynyt jatkaakseni niiden yrittämistä. Käperryin märät vaatteet ylläni sängylleni nukkumaan ja heräsin ilmeisesti vasta seuraavana iltana. En todellakaan voinut mitenkään paremmin, vaikka vuosikertaviski olikin jo kaikonnut elimistöstäni. Olin nimittäin oksentanut ja paskonut lakanoihin nukkuessani. Vaatteet olin ilmeisesti riisunut yön aikana, mutta nekin olivat täynnä eritteitäni. Krapulasta ei silti ollut tietoakaan. Heitin kaikki lakanat ja peitot pesukoneeseen ja päätin pitää välipäivän itsareiden suhteen. Olin silti edelleen vakaasti sitä mieltä, että tappaisin itseni. Keinot vain olivat lopussa. Minun piti löytää oikea tapa. Rohkeuden puutteesta minua ei ainakaan voitu syyttää.

Aseen ostaminen oli liian kallista ja kai siihen tarvitsisi jonkun luvankin. Ihan liian monimutkaista. Suosin simppeliä keinoa. En halunnut ruveta viiltelemään itseäni. Siinä joutuisi tuntemaan liikaa kipua enkä ollut ihan varma kuinka se edes teknisesti tapahtuisi – pitikö viillellä pysty- vai vaakasuunnassa? Sitä paitsi inhosin veitsiä, enkä halunnut olla kuten paljon parjaamani emot.

Muutaman päivän päästä innostuin yrittämään taas – tällä kertaa päädyin kokeilemaan pillereitä. Artolla oli se patologikaveri, joka oli kertonut Artolle miten ruumis piti leikata osiin. Hänen kauttaan Arto oli aikoinaan saanut ilman reseptiä joitakin tosi vahvoja mielialaan vaikuttavia lääkkeitä. Minun ei tarvinnut edes etsiä niitä pitkään. Purkki oli kirjoituspöydällä avaamattoman Sultan-kondomipaketin vieressä. 

Purkissa oli varoitusteksti, että vain yksi pilleri päivässä. Enemmän kuin yhden pillerin nauttiminen olisi hengenvaarallista, mutta juuri sitä halusinkin – itseni hengenvaaraan. Jälleen kerran en epäröinyt hetkeäkään. Koulupojan täsmällisyydellä nieleskelin veden kanssa yksi kerrallaan purkin kaikki jäljellä olleet kaksitoista pilleriä. Rentouduin ja istuuduin kirjoituspöydän tuolilleni odottamaan kuolemaa. Ah, ehkä tällä kertaa todella onnistuisin. Päätin kuitenkin vielä katsastaa Facebookin. Kirjauduin sisään. Naureskelin viimeiset nauruni kavereiden statuksille ja kirjoitin viimeisen tilapäivitykseni Chuck Berryä lainaten: ”C'est la vie say the old folks it goes to show you never can tell”.

Tunsin pientä värinää kämmenissäni. Oliko se ensireaktio pillereihin? Mahdollisesti. Mahassani kiersi. Manasin. En halunnut oksentaa pillereitä ulos. Halusin, että ne liimaantuisivat osaksi minua ja imisivät minusta elinvoiman pois. Paha haju hävisi nenästäni ja mahakipukin lieveni vähitellen. Minulle tuli huomattavan kova väsy. Se oli mukava tunne. Ihanan ramaiseva olo täytti mieleni ja ruumiini ja pian kaikki olisi kivutta ohi. Juuri näin sen piti mennäkin. Ilman kipuja, mutkattomasti ihan kuin vaipuisi uneen. Hoipuin puolihorroksessa tuolillani ja selasin edelleen Facebookia. En halunnut asettua makuulleni. Mitä järkeä siinä olisi, koska pian kuitenkin olisin ikuisessa levossa? En halunnut tylsistyä odottaessani kuolemaa. Halusin viihtyä viimeiseen asti siitä huolimatta, että en ollut viihtynyt pitkään aikaan. Viihdyin Marikan kanssa. Sen jälkeen kun hän oli poistunut elämästäni olin viihtynyt vain unihalvauksia odotellessani ja unelmoidessani kuolemisesta.

Pillerit olivat kuitenkin saaneet minut kauttaaltaan pieneen onnellisuuden hiprakkaan. Hyvää kamaa, totesin hiljaa ääneeni. Tuo lyhyt toteamus vaati yllättävän paljon voimia. Ääneni tuli hitaasti ulos suustani. Se kuulosti aivan siltä Twin Peaksin kääpiöltä. Kuoleminen ei totisestikaan ollut ikävää. Se oli hauskaa ja jännittävää puuhaa. Odotin innolla, mitä sen jälkeen seuraisi. Puheet taivaista ja helveteistä eivät olleet ehkä minun juttuni. Minulla ei ollut täysin selkeää kuvaa siitä, minne halusin päätyä sen jälkeen kun pillerit lopulta olisivat tehneet tehtävänsä. Tämä ajatus rupesi kuitenkin askarruttamaan minua. Jouduin jopa pieneen paniikkiin, vaikka edelleen minua hymyilyttikin tuo autuas tila. Arto oli aikoinaan pitänyt humalassa puheen siitä, kuinka kuolemanjälkeinen paikka ei ole olemassa muualla kuin sitä ajattelevan ihmisen ajatuksissa. Se on juuri sellainen mesta, minkälaiseksi sen on itse kuvitellut. Mielikuvitus luo tätä paikkaa koko elämän ajan, myös hetkinä kun ei suoranaisesti ajattele kuolemaa. Tiedostamattaan tätä toista maailmaa rakentaa läpi elämänsä. Palikat siirtyilevat oikeille paikoilleen ja tuonpuoleiseen syntyy sivilisaatio odottamaan. Unelmien paratiisi tai helvetti piirtyy elämänkokemuksien ja omatunnon mukaan juuri sellaiseksi kuin sen itse kuvittelee olevan. Pahimmillaan jos ikuisesti pelkää sen olevan paha paikka niin sellaiseen mestaan myös kaikkein todennäköisimmin päätyy. Minulla ei todellakaan ollut mitään ajatuksia kuolemanjälkeisestä elämästä; en ollut varma, uskoinko edes mihinkään sellaiseen. Minulle kuolema oli aina ollut hiukan paha asia. En sinänsä pelännyt kohdata sitä. Miksi muuten olisin tässäkään tilanteessa ollut? Mielikuvani oli, että kuolema on vain loputonta mustaa, jossa ei koskaan tapahdu mitään. Siellä jumittaa loputtomiin liikkumatta ja kykenemättömänä ajattelemaan mitään muuta kuin sitä pimeyttä. En halunnut päätyä tähän paikkaan, en todellakaan! Yritin hätäisesti ajatella millainen minun unelmieni paratiisi olisi, mutta ei-niin-yllättävästi tuona autuaana, mutta hädän tuskaisena hetkenä en voinut ajatella muuta kuin Marikan tissejä.

Olin täydellisessä tokkurassa, mutta yritin ryhdistäytyä ja hieroin silmiäni. Kaikki oli hiukan sumeaa, mutta näin kuitenkin edelleen tietokoneen näytön suhteellisen tarkasti. Sitten huomasin tapahtumailmoituksen, joka herätti mielenkiintoni: Koiranäyttely Helsingin messukeskuksessa 25.8. Se olisi kahden viikon kuluttua ja se oli juuri se näyttely, johon Marika aikoi ottaa osaa (edelleen nimettömän) koiransa kanssa. Toivonkipinä. Vittujen kevät. Se oli viimeinen asia, jota nyt halusin. Ei ehkä tunnelin, mutta nuppineulanpään kokoisen reiän päässä oli häivähdys valoa, joka pätki. Mutta se oli siellä. Se olisi minun hetkeni. Se olisi minun tilaisuuteni saada Marika takaisin. Se olisi minun... mutta minä olin tekemässä kuolemaa. Olin kykenemätön enää edes nousemaan tuolilta ylös. Olin jo matkan puolessa välissä mustantäyteiseen helvettiini. Tarvitsin apua. Arto. Missä helvetissä se jätkä oli?

036

Oikeudenmukaisuus. Tässä oli kyse siitä. Oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Samalla tavalla kuin naiset olivat saaneet oikeutensa Olympe de Cougen, Mary Wollenstonecraftin, John Stuart Millin, Virginia Woolfin, Simone de Beauvorin, Margared Meadin, Adrianne Richin ynnä muiden feminististen teoreetikoiden ja etenkin toimijoiden ansiosta, nyt myös karhujen oli aika saada se, mikä niille kuului. Minä olin nousemassa noiden klassikoiden rinnalle julistamaan oikeudenmukaisuutta.

Oikeudenmukaisuus on merkinnyt eri asioita eri aikakausina eri ihmisille. Esimerkiksi naisliikkeen alussa eli 1700-luvun lopulta 1960-luvulle tärkein asia oli tasa-arvo miesten kanssa: oikeus omaisuuteen, äänestämiseen ja asettumiseen ehdolle vaaleissa, oikeus vastata oikeudessa itsestään sekä oikeus koulutukseen. Tätä ns. tasa-arvofeminismiä ryhdyttiin kuitenkin kritisoimaan 1960-luvulla sanoen että se ei ottanut huomioon naisten erityislaatuisuutta. Tasa-arvossa heitä pyritään vain asettamaan yhdenlaisen ihmisen muottiin, ja tämä muotti on mies. Nainen ei ole mies eikä voi koskaan olla mies, nainen on perustavanlaatuisesti erilainen kuin mies. Tätä mieltä on mm. Luce Irigaray, joka puhuu naisellisista ominaisuuksista, kuten "limaisasta" ja "kaksista huulista". Nämä kaksi tapaa puhua ovat eri tasoilla, toinen on poliittinen ja toinen abstrakti. Mutta voidaan kuitenkin sanoa, että saavutettuaan jotain naisliike on pyrkinyt aina eteenpäin saavuttaakseen jotain uutta. Oikeudenmukaisuuden kaipuu on kuin nälkä: se ei koskaan tyydyty. Siksi keksitään, tai pikemminkin aina syntyy, uusia vaatimuksia.

Lopulta on päädytty siihen, ns. feminismin kolmannessa aallossa, että on melkeinpä mahdotonta keksiä uusia vaatimuksia, koska ei ole enää yhtenäistä ryhmää vaatimassa oikeuksia. Naisliike on pirstoutunut, eivätkä monet naiset koe olevansa ensisijaisesti naisia, vaan he identifioivat itsensä jonkin muun asian kautta, kuten ammatin, koulutuksen tai harrastuksen. Heistä on tullut passiivisten naisolentojen sijaan aktiivisia naistekijöitä, joita eivät rajoita sukupuolen asettamat kuvaukset. Siksi oikeudenmukaisuusteoretisointi tai toiminta sukupuolten kontekstissa on vanhentunutta puhetta. Se ei ole enää kiinnostavaa.

Mutta toisin on karhujen laita. Missä ovat niiden oikeudet? Missä on karhujen oikeudenmukaisuus? Sitä ei ole! Karhuja pitäisi kunnioittaa niin kuin muitakin olentoja, kuten nyt vaikkapa naisia tai miehiä. Miten perustellaan karhujen raukkamainen metsästys, niiden takaa-ajaminen henkihieveriin, ja sitten kun ne ryhtyvät epätoivoissaan puolustamaan itseään, niin ”PAM!”, metsästäjä ampuu karhun sadan metrin päästä. Ei se edes ehdi tajuta mikä siihen iski. Tai jos tajuaakin, se vetelee jo viimeisiään. Ja sitten Wikipediassa kehdataan vielä sanoa, että:

"Pääasiallisin karhun metsästysmuoto nykyisin on metsästys yhden tai kahden koiran avulla. Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta."

Tämä täysin naurettava väite metsästäjän erityisestä rohkeudesta pöyristytti minua, ja siksi muutin sen muotoon:

"Pääasiallisin karhun metsästysmuoto nykyisin on metsästys yhden tai kahden koiran avulla. Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta – vaikka karhun ampumista sadan metrin päästä, kun se ensin on ajettu henkihieveriin koirien avulla, voi tuskin pitää mitenkään kovin erityisenä rohkeutena.
Sivua on viimeksi muutettu 19. maaliskuuta 2011 kello 19.17."

Tämä muokkaus pysyi yllättävän kauan Wikipedian sivuilla. Se saattoi johtua siitä, että tein sen lauantai-iltana kello 19:17. Sen kuitenkin muokkasi pois käyttäjä nimeltä Compance seuraavana päivänä kello 16:54 – lisäykseni säilyi vapaassa tietosanakirjassa hieman vajaan vuorokauden. Tämä pani minut tosissani miettimään vapaan tietosanakirjan vapautta ja totuudenmukaisuutta. Compance oli nimittäin vastuunsa tuntevana käyttäjänä merkinnut muokkaukseensa syyn. Se oli ”ei mielipiteitä tietosanakirjaan”. Ja edellä mainittu metsästäjän ”erityinen rohkeusko” ei sitten ollut mielipide! Olin tästä hyvin järkyttynyt. Onko rohkeus jonkinlainen mielipiteestä vapaa totuus, kuten vaikkapa vesimolekyylien määrä vesilasissa, eikä mielipiteestä riippuvainen asiaintila, kuten vaikkapa kauneus? Compancen mukaan rohkeuden totuudellisuus näytti siis olevan vastaava vesimolekyylien lukumäärän totuudellisuuden kanssa. Rohkeuden positiivinen kuvaus (eli sen määritteleminen sen ominaisuuksien kautta) kävi siis päinsä objektiivisuudesta, mutta sen negatiivinen kuvaus (eli sen määritteleminen sen kautta mitä se ei ole) olikin mielipide. Tämä ei käynyt yksiin minun oikeudenmukaisuuden tajuni kanssa – jouduin siis jälleen huomaamaan oikeudenmukaisuuden ongelmallisuuden. Päätin toimia ja tarttua härkää sarvista (vaikka en halunnutkaan alistaa eläimiä, olin silti kielikuvien armoilla). Opettelin käyttämään Wikipediaa ja samana päivänä kello 22:36 lisäsin Compancen omalle keskustelusivulle seuraavan kommentin:

"Hei! Olit poistanut lisäykseni Karhunmetsästys-artikkeliin todeten, että tietosanakirjaan ei saa laittaa omia mielipiteitä. Olen tästä samaa mieltä. En kuitenkaan lisännyt mielipidettä jonkin absoluuttisen totuuden tilalle tai yhteyteen, vaan mielipiteen perään. Lauseessa, johon kommentoin, nimittäin väitetään, että 'Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta'. Silmääni pisti nimenomaan tämä 'erityistä rohkeutta' -kohta. Rohkeus nimittäin lienee arvostelulle ja kyseenalaistamiselle avoin käsite. Voidaan aika helposti kuvitella henkilö, jota yksi ihminen pitää rohkeana ja toinen ei, ja voi olla mahdotonta sanoa kumpi on oikeassa. Näin ollen 'ei mielipiteitä tietosanakirjaan' koskee itse asiassa artikkelissa edelleen olevaa lausetta, eikä minun lisäämääni kommenttia, joka siis kyseenalaisti tämän mielipiteen oletetusta karhunmetsästäjän erityisestä rohkeudesta. Myönnettäköön, että kenties innostuin hieman liikaa tehdessäni näinkin kaunopuheisen muokkauksen. Paras ratkaisu olisi ehkä poistaa koko rohkeuden maininta artikkelista viitaten mielestäni aivaan oikeaan kommentiisi tietosanakirjan tavoitteesta olla mielipidevapaa. Mitä mieltä olet?"

Sen jälkeen menikin vain muutama minuutti, sillä samana päivänä kello 22:42 Karhunmetsästys-artikkelin kyseisestä kohdasta oli poistettu ”erityinen rohkeus” -ilmaus. Erikoisinta oli, että poistoa ei ollut tehnyt Compance, vaan toinen käyttäjä nimeltä Ochs. Uskoni vapaaseen tietoon ja ihmisten yhteisymmärrykseen palasi: oli sittenkin toivoa.

Mutta oliko karhuilla toivoa? Karhunmetsästystä koskevan epäoikeudenmukaisuuden kiteytti labbai-niminen käyttäjä Youtubessa erään karhunkaatovideon yhteydessä: ”Heleppo se on tussauttaa, ku karhu on ihmeissään koirien keskellä... Karhuille pyssyt kans, saatana”. Tähän oli MrJAUHO-niminen käyttäjä vastannut: ”Hyvä, näin tekevät karhunkaatajat!! Viherpiipertäjät saavat nikotella mielinmäärin!” Keskustelussa tuli hyvin esille toisen osapuolen argumentointistrategia. MrJAUHO käytti ns. ad hominen -argumenttia, eli hän asian sijaan kohdisti kritiikkinsä toiseen henkilöön samaistamalla labbain ”viherpiipertäjiin”, joilla on selvästi negatiivinen maine todellisuudentajunsa menettäneinä nuorina idealisteina. Mielestäni labbai kuitenkin toi esille validin pointin: ihminen on teknologiansa avulla luonut täysin epäreilun tilanteen, jossa karhulla ei enää ole mahdollisuuksia taistella vastaan. Mutta onko tämä epäreilua, eivätkö ihmiset ole vain niin taitavia, että heidän kuuluukin saada nauttia ylivoimastaan? Tämä kysymys kaihersi edelleen mieltäni jonkin verran, vaikka hullukaali olikin saanut minut unohtamaan eettiset pohdinnat, ainakin hetkittäin. Oli miten oli, minä laittaisin pian jauhot MrJAUHON suuhun.

Olin aiemminkin ollut pienissä kahnauksissa Wikipedian moderaattoreiden kanssa. Erään kerran olin luonut artikkelin Ruotsin juomasta, joka oli 1600-luvulla 30-vuotisessa sodassa sotavankien kiduttamiseen käytetty juoma. Ruotsalaiset sotilaat juottivat väkisin näille poloisillle kusesta ja paskasta sekoittamaansa litkua. Wikipediassa ei vielä ollut artikkelia koskien tätä jaloa elintarviketta, joten loin sen sinne. Kutsuin sitä muistaakseni ”aikansa kokikseksi” tai ”virvokkeeksi”. Tämä artikkeli kuitenkin korjattiin minuutissa asialliseen muotoon. Siis minuutissa! Tämä oli varsin pikaista ja kiitettävää toimintaa. Toinen erityisen nopea muokkaus tapahtui sen jälkeen, kun olin kirjoittanut artikkelin hummustahnasta, jossa totesin sen olevan hammastahnan synonyymi. Silloin Junafani-niminen Wikipedian ylläpitäjä iski parissa sekunnissa kehiin ja poisti asiattomuuteni. Junafani vaikutti tämän erityisen ripeän toimintansa vuoksi mielenkiintoiselta henkilöltä. Otin siis hänestä hieman selvää. Wikipedian mainio sisarsivusto Hikipedia tarjoaa tietoa monista Wikipedian moderaattoreista: 

"Junafani on ollut aiemmin yksi Wikipedian peruskäyttäjistä. Hän asuu Järvenpäässä (siis siinä kaupungissa, eikä missään järven "päässä") ja on yläkouluikäinen kolli jo. Hän illat pitkät pyörii rautatieasemalla syöden kukkasia ja katsellen kuinka junat lipuvat ohi ja häviävät horisonttiin. Yöt sitten tuijottaa tuoreita muutoksia Wikipediassa. Aamut pällistelee moottoriurheilua ja päivät mäkihyppyä. Tervettä ja tasapainoista elämää elelee."

Hämmästyin huomatessani, kuinka yksityiskohtaista tietoa Hikipediassa oli jopa Wikipedian käyttäjistä. Informaation kulkua siis tapahtui, ja tämä oli varmasti hyvä asia. Kuten karhut metsässä, Wikipediassa tieto on vapaata riistaa.

***

Tämä netissä tekemäni hyökkäys karhujen sortajia vastaan tuntui tyydyttävältä, mutta ei mitenkään riittävältä. Tarvitsin lisää. Juuri siksi lähdinkin metsään. Mietin tätä samalla kun juoksin pelastamaan karhutoveriani. Olin nyt toiminnassa, olin nyt siinä, mistä olin haaveillut koko koomavaiheeni ajan – tunsin olevani aivan erityisen hereillä ja elossa. Kyllähän koomassa tai nukkumassa olevakin on elossa, hän hengittää ja veri liikkuu suonissa. Ero on siinä, että hän ei koe maailmaa, hän ei koe todellisuutta. Hän elää jossain muualla kuin missä hänen kehonsa on. Hän elää unimaailmassa, mielikuvituksessaan, virtuaalimaailmassa. Ihminen pystyy näkemään unia. Sitä voidaan pitää yhtenä ihmisen kehityksen suurimmista saavutuksista. Hän kykenee olemaan jossain muualla kuin missä hänen kehonsa on. Hän voi ajatuksissaan siirtyä minne vain, jopa paikkoihin, joissa ei ole koskaan ollut, jopa paikkoihin, joita ei ole materiaalisessa maailmassa olemassa. Tämä ihmisen suurin saavutus voi kuitenkin myös kääntyä häntä vastaan. Enkä puhu nyt siitä, että joku vaipuu koomaan – vaikka ehkä sekin voisi olla esimerkki, en tiedä vaipuvatko eläimet koomaan. Tarkoitan kuitenkin sitä, että ihmisen mielikuvitus on niin voimakas, että hän voi jäädä elämään sinne, unohtaen materiaalisen maailman.

Filosofit ovat tässä varmasti pahamaineisimpia. Descartes oli nero, mutta silti yksi hänen tunnetuimpia ajatuksiaan on ns. demonihypoteesi, jonka mukaan emme voi mitenkään tietää, aistimmeko ulkomaailmaa (mielemme ulkoista maailmaa) oikein, vai onko se ilkeän demonin tuottamaa harhaa. Tämä tuntuisi olevan totta; ei ole mitään keinoa todeta aukottomasti, onko ulkomaailma olemassa sellaisena kuin sen havaitsen tai onko se olemassa lainkaan. Mutta mitä ihmeen hyötyä tällaisesta pohdiskelusta on? ”Cogito, ergo sum  – Ajattelen, siis olen”, siinä on jotain positiivista sisältöä. ”Ajattelen, siis en tiedä miten olen”, siinä ei ole mitään positiivista sisältöä. Informaation määrä ei kasva, se muuttuu vain sekavammaksi. G. E. Moore ratkaisi tämän ongelman nostamalla oikean kätensä ylös ja sanomalla: ”Tässä on yksi käsi”. Sen jälkeen hän nosti vasemman kätensä ylös ja sanoi: "Ja tässä on toinen". Tämä todisti, että on ainakin kaksi ulkomaailman objektia, joten ulkomaailma on olemassa. Toinen tapa ulkomaailman ja ruumiin olemassaoloa koskevan ongelman ratkaisemiseksi on tarjota epäilijälle vaihtoehto. Jos tämä ei usko ulkomaailman olemassaoloon, hän voi hypätä ikkunasta ja katsoa miten käy. Yleensä tässä vaiheessa pahinkin skeptikko rauhoittuu edes hieman. Tai sitten hän hyppää ikkunasta.

Minä olin hypännyt ikkunasta. Olin poistunut sivystyksestä Itä-Suomen metsiin. Eläimillä ei ole ongelmaa ulkomaailman olemassaolosta. Eikä ollut minullakaan nyt kun minusta oli tullut eläin. Eläin ei mieti, se vain elää. Eläin on elävä. Mitä muuta eläin voisikaan olla? Se on elossa oleva, elävä, eläin. Eläin on sananakin johdettu verbistä elää.

Koirien haukunta kuului yhä lähempää ja lähempää. Pidin huolta, että lähestyin tilannetta tuulen alapuolelta. Koirat eivät saisi haistaa minua. Ihmisistä ei ollut niinkään vaaraa, ne olivat pukeutuneet punaisiin metsästysasuihin, joten ne oli helppo huomata. Vaihdoin neljälle jalalle. Hiivin pitkin metsän, minun kotini, epätasaista pintaa. Tunsin sen jokaisen havun ja korren, ne olivat minun lattiani. Lähestyin saalistajia ottaen niiden roolin, tehden niistä pahaa-aavistamattomia saaliita, juuri niin kuin ne olivat karhulle tehneet. Ryömin pienen kumpareen taakse ja kurkistin tarkistamaan tilannetta. Se oli juuri sellainen kuin olin netistä lukenut ja Youtubesta katsonut. Kaksi koiraa oli saartanut karhun. Ne haukkuivat taukoamatta hänen ympärillään ja tekivät hyökkäyksiä häntä kohti. Karhu ei saanut hetkenkään rauhaa; koirat olivat vahvoja, nopeita ja ketteriä. Karhu yritti napata niitä kiinni, mutta hän oli auttamatta liian hidas. Karhu näytti jo väsyneeltä. Hän ei jaksanut pitää puoliaan ylivoimaa vastaan. Koirat olivat hyvin koulutettuja, ne välttivät liian läheistä kontaktia karhun kanssa, mutta pitivät hänet silti koko ajan kiireisenä. Näin ollen karhu ei ehtinyt lainkaan kiinnittää huomiota metsästäjiin, joista yksi laittoi juuri kivääriään ampumakuntoon. Se näytti olevan .308 Winchester, perinteinen ja varma valinta karhunkaatokivääriksi. Minulla oli kiire.

Olin lähestynyt metsästysjoukkoa oivallisesta suunnasta, sillä tarkastelin tilannetta takavasemmalta. Näin tapahtumat, mutta minua nähty tai haistettu. Olin lähempänä metsästäjiä kuin karhua ja koiria. Metsästäjiä oli kolme. Pystyin hiipimään niiden taakse. Ilmeisesti tämä oli tuttua hommaa niille, sillä ne näyttivät olevan hyvin rentoutuneita, vaikka kuolema oli läsnä. Siihen saattoi vaikuttaa myös jokin muu, haistoin nimittäin Koskenkorvan sulotuoksun ilmassa. Hajuaistini oli kehittynyt huomattavasti metsässä vietetyn ajan aikana. Viina tuntui jopa liian voimakkaalta, pelkkä sen tuoksu sai minut hieman humaltumaan. En ollut vähään aikaan syönyt enää hullukaaliakaan, joten toleranssini oli melkoisen alhaalla. Rupesi hieman pyörryttämään. Onneksi olin valmiiksi neljällä jalalla, joten tilanne ei ollut niin paha. Jatkoin ryömimällä. Olin kuin nykytanssija, joka panostaa lattiatyöskentelyyn. Pääsin aivan iholle. Kolme kaverusta. Yhdellä kivääri valmiina ja se osoitti minusta poispäin. Nyt olisi aika iskeä.

- RRRAAAAUUU!!!!!

Pistin kehiin parhaan karhunhuutoni. Hämmennys oli sen mukaista. Nousin ylös ja huitaisin karhunkäpälälläni kiväärimiestä päähän. Hän kaatui, ja kivääri laukesi. Valtaisa pamaus pisti korvani lukkoon. Tinnitys ei kuitenkaan ollut vakavin ongelmani nyt. Kaksi metsämiestä oli vielä jäljellä. Ne huutelivat koiriaan paniikissa ja kaivoivat kiväärejään esille. Toinen miehistä oli lähempänä minua ja nappasin sen ensiksi. Syöksyin sitä kohti ja työnsin sen puuta vasten, niin että sen pää kalahti puuhun melkoisen voimakkaasti.

- Riku, Riku perkele!

Kolmas mies huusi paniikissa ja sen kädet tärisivät. Siitä ei ollut vaaraa. Laskin ilmeisesti Riku-nimisen miehen maahan ja kävelin uikuttavan murhamiehen luokse. Se yritti edelleen saada kivääriään kuntoon, mutta siitä ei tullut mitään. Se oli menettänyt kosketuksensa käsiinsä, niissä ei ollut tuntoa, ja se ei ollut läsnä tässä hetkessä. Se pelkäsi. Minulla oli selkeä etu. Olin saavuttanut sen täydellisen yllätyksen avulla. Olin toiminut mallikkaasti ja eliminoinut oivalla strategialla metsästäjien lukumääräisen edun. Otin kiväärin mieheltä pois ja katsoin sitä silmiin.

- Vitun nilkki, totesin rauhallisesti.

Ilme miehen naamalla oli ikuistamisen arvoinen. Kamera oli kuitenkin jäänyt kotiin. Kodak-hetki sai jäädä, ja vetäisin vain miestä kiväärinperällä naamaan.

Tilanne oli hoidettu nopeasti ja tyylikkäästi. Karhu oli pelastettu ja suuret valkoiset metsästäjät eliminoitu, ainakin hetkeksi. Tunsin valtavaa riemua. Tunsin kuinka koko metsä osoitti minulle suosiotaan ja taputti minua olalle. Minä olin sankari.

Voitonriemuni keskeltä tunnistin ikävän nykäisyn vasemmassa kädessäni. Koirat, perkeleen koirat! Olin unohtanut ne täysin. Toinen oli tarttunut hampaillaan vasempaan käteeni. Onnekseni se oli kuitenkin kiinni vain karhuasussa. Yksi napakka huitaisu kiväärillä ja se oli poissa pelistä. Naps, samalla toinen koira iski oikeaan käteeni kiinni. Kivääri putosi. Hiton koirat. Koira oli tiukasti kiinni, eikä minulla ollut mitään, millä tehdä siitä selvää. En keksinyt muutakaan kuin avata karhuasu ja ryömiä sieltä ulos. Tällä kertaa oli koiran vuoro hämmentyä kun karhusta purkautui ihminen ulos. En jäänyt odottamaan sen ratkaisua kummalliseen tilanteeseen, vaan käytin vanhaa kunnon pippurisumutetta. Koira vinkaisi ja pakeni paikalta uikuttaen.

Olin alastomana metsässä, voittajana. Tämä oli ollut minun suuri taisteluni. Ehkä voisin nyt palata takaisin sivistykseen. Ehkä sillä olisi sittenkin minulle vielä jotain annettavaa. Minulla tuli kova ikävä Timoa. Olin laiminlyönyt häntä pahasti heräämiseni jälkeen ja halusin korvata sen hänelle. Voisimme mennä saunaan, juoda kauan säästämääni Chivas Regal -viskiä ja kiusata Rönkää. Voisin mennä tapaamaan äitiä ja isää ja kertoa heille seikkailustani. Minulla tuli niin ikävä vanhempiani, että purskahdin itkuun. Metsä otti kyyneleeni vastaan ja syleili minua. En ollut koskaan ollut niin onnellinen. Mikä mielettömintä, en ajatellut enää Marikaa. Hänestä oli siis mahdollista päästä yli. Tämä oivallus piti kertoa Timolle, se raukka taisi olla syvällä Marikan pauloissa. Minulle tuli huono omatunto kun ajattelin, että en oikeastaan tiennyt, mitä Timolle kuului. Halusin ensi tilassa rientää hänen avukseen.

Kaikki oli lopulta aika yksinkertaista; piti vain löytää oikea suunta elämässään. Silloin mikään vastoinkäyminen ei ole liian suuri. Silloin maailmaan ei voi hukkua. Minä olin löytänyt metsästä paljon muutakin kuin vain karhut. Olin löytänyt itseni.

Ennen paluutani ihmisten pariin halusin tarkistaa vielä karhukaverini tilanteen. Kävelin siihen suuntaan, missä karhu ja koirat olivat mitelleet voimiaan. Siellä karhu oli. Mutta hän makasi maassa. Ei hyppinyt ja juhlinut suurta voittoa, niin kuin olisin toivonut. Nukkua nyt tällaisella hetkellä! Olin hyvin pettynyt. Tullessani lähemmäksi näin punaisen jäljen karhun selässä. Winchesterin luoti oli lävistänyt hänet. En voinut uskoa tätä. Meni useampi hetki kun mietin mitä oli tapahtunut. Minun oli pakko kohdata totuus. Minä olin murhaaja. Ase oli lauennut läimäistessäni metsästäjää päähän.  Minä olin tuon tappavan laukauksen takana. Tuuperruin itkien maahan. Kaikki oli ollut turhaa.

Ryömin karhun luokse. Halusin pyytää anteeksi, vaikka hän ei anteeksipyyntöäni enää voinutkaan kuulla. Juuri päästessäni karhun luokse muistin jotain. Olin lukenut, että voi kestää kauankin ennen kuin karhu kuolee, jopa suoran osuman jälkeen. Silloin karhu tekeytyy kuolleeksi ja hyökkää heti jos joku uskaltaa tarpeeksi lähelle. En ehtinyt sanoa mitään, en selittää hyvää tarkoitustani. Karhu oli nopea, vaikka hän oli hyvin lähellä kuolemaa. Hän taisteli viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Karhu nappasi minut, kuten minä olin napannut metsästäjät. Luonto otti lopulta omansa takaisin.

Olin kokenut tämän ennenkin. Kuoleman. Olin itse asiassa hyvin onnekas. Kuinka moni saa kuolla monta kertaa? Tällä kertaa filmikelani oli lyhyempi. Näin vain sen verran mitä olin ehtinyt elää edellisen kuolemani jälkeen. Palasin takaisin uniini, koomaan, pimeyteen, sitä seuranneeseen valoon, humalaiseen Timoon, juoppoihin, äitiin, tiedotusvälineiden pommitukseen, lyhyeksi jääneeseen julkisuushuumaani. En palannut Marikaan, enkä lopulta mihinkään muuhunkaan edellämainituista. Olin unohtanut kaiken turhan löydettyäni elämälleni tarkoituksen. Palasin lopulta metsään, ja se oli hyvä, sillä siellä minä olinkin. Sinne minä kuuluin. Ehdin tehdä rauhan itseni kanssa ja hyväksyä kaiken. Juuri näin minulle pitikin käydä. Näin oli hyvä.

En ollut enää missään.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

Mitä kaikkea rakastamme Helsingissä?

Ennen kuin julkaisemme romaanimme ensimmäiset "sivut", haluamme jakaa palan itsestämme teidän kanssanne. Promokuvamme mukaisesti ajattelimme listata, mitä kaikkea rakastamme Helsingissä. Bang! Tässä tulee! (Toim! Huom! Kummaltakin puuttuu Linnanmäki, joka on kyllä ihan ykkönen, mutta pidettäköön sitä itsestäänselvyytenä!)

Karrin TOP5

1) Rantakävely Eirassa Café Piritaan

Kaunista ja romanttista. Tämä on paras paikka deiteille sekä kesällä että talvella. Etenkin talvella koska silloin voi hyppiä lumessa ja lämmitellä toisiansa. Kahvi Café Piritassa on erittäin pahaa, mutta santsikupin saa ilmaiseksi (enemmän pahaa = hyvää?).

2) Yrjönkadun uimahalli + muut yleiset saunat

Klassista alastonuintia vanhojen herrasmiesten keskellä. Bonuksena häiritsevät katseet, yli-innokas vartija ja useimmiten varsin viehättävän näköinen naisuimavalvoja - vaikka tästä seikasta kollegani onkin eri mieltä. Käykää itse katsomassa! Yrjönkadulla on myös useita eri saunoja ja tässä yhteydessä voi samalla ottaa hehkutukseen saunat yleensä. Niitä Helsingissä riittää. Hinnoittelu on tosin karannut täysin käsistä. Miten saunassa käynti voi maksaa yli 10 euroa? Nyt Berliinissä asuessani kaipaan erityisesti saunojen lämpöä ja piippuhyllyn pipopäisiä lisää löylyä vaativia miehiä.

3) Herttoniemen hiihtolatu

Mahtava paikka pistää itsensä todelliselle koetukselle. Ladulle pääsee kätevästi metrolla ja harva fiilis on parempi kuin seisoskella übercoolina metrossa suksien ja hiihtoasun kanssa. Hertsikan latu on täynnä nousuja ja laskuja. Se on sekä raskas että jännittävä ja selkeästi monipuolisempi kuin esimerkiksi Keskuspuiston latu. Harva pääsee loppunousua ylös hiihtämällä. Olin yllättynyt kun pari vuotta sitten Suomessa tehtiin suksien myyntiennätys ja oletin latujen olevan täynnä hipstereitä, mutta siellä olikin lähinnä vanhuksia ja minä. Hiihdosta ei tullutkaan trendilajia.

4) Suomenlinna

Ehdoton hehkutusmesta kesäretkille. Klassikko ja klisee, mutta sitäkin enemmän mainitsemisen arvoinen. Erityisesti kalliot ja vanhat tykkitornit pienemmällä saarella ovat mahtavia paikkoja kokea seikkailun huumaa. Helsingin silhuetti piirtyy kauniina taustalla. Vaikea kuvitella siistimpää paikkaa. Jostain käsittämättömästä syystä Suomenlinnan rooli Peruksessa jää "häviävän" pieneksi.

5) Lauttasaari
Peruksen hienoimpia tapahtumapaikkoja. Lauttasaaren sillan ylittäminen on kuin siirtyisi toiseen maailmaan. Toisella puolella Helsinki ja toisella puolella kaunis ja luonnonläheinen utopia. Kuvasimme täällä myös elokuvaa kollegani kanssa. Lauttasaaren merkitys ei ole ainoastaan erillinen osa Helsinkiä, vaan se toimii yhdistävänä linkkinä Suomen ja koko maailman välillä, kuten Peruksesta voidaan lukea.

***

Mikon TOP5 

1) Meilahden kalliot

Nämä kalliot tulivat tutuksi minulle enemmän vuonna 2011 kun lenkkeilin paljon kyseisellä alueella. Pysähdyin aina huilimaan ja tuijottelin merelle, jonka lisäksi näkymässä oli Rajasaari ja hieman kauempana Lauttasaaren silta, josta enemmän Perus-romaanin loppuosassa. Nuo kalliot saavat minut rauhoittumaan lähes samalla maagisella tavalla kuin saunat.

2) Orion-elokuvateatteri

Olen juuri se hiukan liikaa elokuvista pitävä huru-ukko, joka tykkää mennä yksin elokuviin. Orion on noiden tempausten tyyssija. Siellä näytetään vanhoja leffoja ja olen kokenut siellä monet ikimuistoiset hetket aina Purple Rainista Schwarzeneggerin Commandoon. Orionin mystiikkaa huokuva ilmapiiri kohisevine filminauhoineen on aikakone menneeseen aikaan. Silkkaa rakkautta.

3) Tavastia

En ole yökerhoissa viihtyvä, en baareissa tai pubeissa notkuva hengaaja. Siksi minun onkin aina ollut vaikea löytää omaa "mestaa" tällaisten paikkojen suhteen. Tavastia otti minut ja minä Tavastian hyvin kiinteästi muutettuani Helsinkiin syksyllä 2009. Keikat, lauantaidiscot ja koko touhu ei edelleenkään kyllästytä minua. Olen niin kotona lauantaidiscossa, että hengaan usein siellä ilman paitaa. Tuu moikkaamaan!

4) Yrjönkadun uimahalli

Kollegani toi myös esille tämän hienon herrasmiesten paikan. Hienot puitteet ja hienoja miehiä, useampi erilainen sauna saman katon alla ja hinta kohdallaan. Aika velikultia!

5) Porolahti / Rajasaari

Asuin ensimmäisen Helsinki-vuoteni Herttoniemessä tai tarkemmin sanottuna Porolahdessa (en nyt ole oikein varma viittaako se siihen vesistöön vai alueeseen). Lenkkeillessäni veden äärellä sain hullun idean ostaa kumiveneen ja siitähän se sitten lähti - rakas harrastus, jonka ympärille mahtuu runsaasti legendaa. Kumiveneilyn kautta jaetulle viidennelle sijalle Porolahden lisäksi on nostettava Meilahden kallioiden lähistöllä oleva Rajasaari, jossa koirat (ja minä) vipeltävät vapaina. Metka paikka.

***

PS. ENSI VIIKON TIISTAINA TULEE PERUKSEN ENSIMMÄISET SIVUT ULOS!