042
Porukkaa oli haastateltu
kuukausikaupalla. Se oli kuin Suomen Puolustusvoimien pällitesti, mutta toiseen
suuntaan. Jos pällitestissä piti vastata kysymyksiin mahdollisimman
asiallisesti, järkevästi, isänmaallisesti ja etenkin johdonmukaisesti, niin
EPIC FAIL -luonnetestissä piti vastauksien olla aika paljonkin tavallisen
moraalin vastaisia. Jos vastaajalla oli henkisiä ongelmia, niistä oli
pelkästään hyötyä. Masennuksen myöntäminen oli plussaa. Timolle oli hyvin
mieluisaa, jos joku haastateltavista tyypeistä oli vähän epätasapainossa. Hän
koki oitis yhteenkuuluvuuden tunnetta tällaisten kavereiden kanssa. Hän
hymyilli hellyttävän maireasti ja merkkasi pienen plussan muistioonsa tyyppien
kohdalle, joissa oli selkeästi havaittavissa pientä vajaamielisyyttä – tai hulluutta.
Kukaan haastateltavista ei kuitenkaan ollut siellä mielenterveydellisten
ongelmien vuoksi.
Helsingin
Ruoholahdessa sijaitsevaan sottaisaan varastohuoneistoon oli kokoontunut
ehdokkaita iskuryhmään, jonka tarkoituksena oli toteuttaa pitkään suunniteltu
operaatio. Tämä olisi EPIC FAILin odotettu läpimurto. Tämä olisi kaiken tuhon
alku ja juuri – tuhon, josta Timo ja muut ryhmän aktiivisimmat jäsenet olivat
unelmoineet jo pitkään. Iskuryhmään ei ollut ehdolla varsinaisia nörttejä tai
edes hakkereita. Nörtit ovat tunnetusti sisäänpäinkääntyneitä ja hiukan
passiivisia: heitä ei kiinnosta fyysinen toiminta, he hoitivat koodaamisen ja
yleisen nappuloiden vääntelyn. Hakkerit sen sijaan ovat ottajia, siksi useimmat
heistä eivät sopineet alkuunsakaan EPIC FAIL -liikkeen jäseniksi.
Tietokone- ja
nettiajan alusta saakka hakkerit olivat aina halunneet hyötyä Internetin
mahdollisuuksista – mutta hyötymisen lisäksi he halusivat myös vahingoittaa.
Virukset olivat heidän juttunsa, mutta sen taustalla ei koskaan ollut Internetin
tuhoaminen. He saattoivat esimerkiksi hakkeroida pankin tietoverkon tai
kalastella ja myydä eteenpäin isojen tietokantojen salasanoja. He ryöstivät
ihmisiä ja tienasivat hyväksikäytöllä, joten miksi ihmeessä he olisivat
halunneet kaataa Internetin? Miksi he haluaisivat luopua tulonlähteestään?
Hakkerit olivat oikeastaan koko projektin pahin vihollinen. Jo foorumin
perustamisvaiheessa tärkeä tai tärkein seikka oli ollut, että mukaan ei pääsisi
vääränlaisia ihmisiä – mutta totta kai muutamia pääsi luikahtamaan Timon ja
muiden ydinihmisten siivilöiden lävitse: nämä mädät (tai tässä tapauksessa
sopivan kypsät) hedelmät yrittivät kaataa foorumin ja onnistuivatkin siinä muutamaan
otteeseen. EPIC FAIL -ylläpitäjät joutuivat kolme kertaa avaamaan nettisivun
uudelle serverille. Lopulta he onnistuivat pitämään sekä sen materiaalisen että
virtuaalisen sijainnin piilossa hakkereilta.
Selkeyttääkseen keitä
EPIC FAIL -liikkeen jäsenet olivat, foorumilla keksittiin hauska nimi heille.
Nimen keksi ruotsalainen Niklas Söderqvist: he olivat Fakkereita. Nimi viittasi hakkereihin, mutta f-kirjain h:n tilalla
viittasi luonnollisesti vittuun ja vittuiluun eli pähkinänkuoressa sekaisin pistämiseen.
Foorumilla nimi kirjoitettiin useilla eri tavoilla riippuen siitä, mistä päin
maailmaa käyttäjät olivat. Useimmille nimi oli Fackers, mutta hienostuneet brittiläiset jäsenet olivat tarkkoja kieliopista
ja jotkut heistä halusivat aina kirjoittaa Fuckers. Suomalaiset tietysti
korvasivat c-kirjaimen koolla.
Fakkerit eivät
halunneet hyötyä rahallisesti tästä hankkeesta. He olivat nörtti- ja
hakkerimaailman mustia lampaita, joita elämä oli koetellut rajusti. Kuten Timo,
he kaikki halusivat vain tuho(t)a. Taustalla ei ollut mitään poliittista – EPIC
FAIL oli täysiverinen nihilistiliike. Ainoa mikä sitoi sen ydinjäsenia yhteen
oli halu tuhota. Kaikesta järjettömyydestään huolimatta heillä oli mahdollisuus
onnistua.
Miksi iskyryhmää
koottiin? Viiden miehen tehtävänä oli katkaista Suomen vedenalainen
nettikaapeli, jonka ansiosta Internet toimi Suomessa. Niin yksinkertaiselta
kuin se kuulostaakin, Suomen nettiyhteys oli yhden vedenalaisen kaapelin
varassa, eikä sitä ollut edes eristetty millään panssarikuorella. Kaapeli oli
halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Käytännössä mitään muuta ei tarvisi tehdä
kuin katkaista se. Netti ei kuitenkaan pimenisi saman tien. 24 tunnin
välimuistin ansiosta kestäisi vuorokauden ennen kuin netti kaatuisi. Tosin
varsinaisesta kaatumisesta ei olisi kyse, koska silloin yhteys vaan
kierrättyisi Ruotsin kautta. Seuraukset olisivat kuitenkin huomattavan
järkyttävät. Yhteys hidastuisi analogista puhelinverkkoa
käyttävän modeemiliikenteen kaltaiseksi, hitaaksi, antiikkiseksi ja täten lähes
hyödyttömäksi nykypäivän standardeilla mitattuna.
Nettikaapelien korjaus on huomattavan hidasta hommaa. Sukellusrobotin
täytyisi etsiä kaapelien päät ja nostaa ne meren pintaan. Tämän jälkeen
korjauslaiva kunnostaisi kaapelin valokuitu kerrallaan. Kaapelin korjaus voisi
pahimmillaan kestää jopa viikon, joka on Internet-keskeisessä maailmassa aivan
tuhottoman pitkä aika. Herkimmät Internetin aktiivikäyttäjät saattaisivat tuossa
ajassa seota ihan täysin. Ajatus tästä tietysti lämmitti Timon ja muiden
fakkereiden mieliä. Mmm, täyskaaos.
Nettikaapeleita oli mennyt mäsäksi maailmalla useaankin otteeseen viime
vuosien aikana. Niiden taustalla ei usein ollut ilkivalta. Merenalaiset
maanjäristykset olivat ehkä pahin uhka, ja myös esimerkiksi laivojen ankkurit
saattoivat pirstoa kaapeleita hajalle. Kaapeleiden hajoamisiin liittyi
kuitenkin usein epäilyksiä ja salaliittoteorioita. Esimerkiksi verkko kaatui
Egyptissä joulukuussa 2008. Syynä pidettiin laivan ankkuria, mutta myöhemmin
Egyptin sanomalehtiin vuosi tieto, että asialla olisi ollut Mossad, Israelin
tiedustelupalvelu, jonka tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon
kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi.
Järjestö on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista CIA:n ja MI6:n
lisäksi. Miksi he olisivat katkaisseet kaapelin? – tiedä häntä.
EPIC FAILin toiminnalla ei ollut sen kummempaa perustelua. He olivat joukko
ihmisiä, jotka halusivat tuhota. Tavallisen päivätyön lisäksi tämä porukka oli
valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikansa Internetin kaatamisen parissa. Se oli
heidän ainut päämääränsä. Vaikka itse kaapelin katkaiseminen oli melko
simppeliä, niin tietysti heräsi kysymys, että missä tämä kaapeli oli. Miten he
voisivat koskaan löytää sitä? Mutta hätä ei ollut tämännäköinen. Jäseniä oli
paljon, ja monet heistä olivat ainakin jossain vaiheessa olleet oikeissakin
töissä tietokoneiden ja Internetin parissa. Useimmat fakkereista olivat olleet
tekemisissä salaisen informaation kanssa ja olivat kirjoittaneet
vaitiolosopimuksen. Mutta eihän tuo sopimus mitään käytännössä merkinnyt. EPIC
FAIL -foorumilla kaikki salainen tieto oli vapaata riistaa ja kaikki jaettiin.
Aina joku tunsi jonkun, ja joku toinen tunsi jonkun muun tärkeän ihmisen, jonka
kautta saatiin tietoa lisää. Tieto siitä, missä Suomen merenalainen kaapeli
nousi rantaan, selvisi nopeasti. Joku hölmöläinen oli juonut muutaman
viskishotin liikaa ja päästi sen suustaan. Ihan noin vaan, eikä se raukka
voinut tajuta millaiset seuraukset tuolla tiedolla oli. Jo minuutin kuluttua
tuo vahinkolausahdus oli julkisena tietona EPIC FAIL -foorumilla. Internet
todella oli mullistanut tietoliikenteen. Ironisesti tämä oli koitumassa nyt sen omaksi tuhoksi.
Kaapeli sijaitsi Helsingin Lauttasaaressa, Vattuniemen ranta-alueella. Alue
ei todellakaan ollut niin iso etteikö se olisi löytynyt sieltä nopeasti.
Fakkerit olivat huolellista porukkaa ja olivat valmiita näkemään vaivaa. Aluetta
”naarattiin” viikon verran. Tuo melko merkityksettömänkin näköinen piuha löytyi
lopulta melko nopeasti ja vaivattomasti. Espanjalainen ex-hakkeri, nykyinen
fakkeri Alphonso löysi kaapelin. Hän varmisti tällä oitit paikkansa
iskuryhmässä. Hän oli 150 senttimetriä pitkä sotahullu, joka pukeutui aina
maastokuvioisiin vaatteisiin ja – surullista, mutta totta – hänellä oli
punainen Rambo-nauha solmittuna otsansa ympärille. Hän oli vaitelias, mutta
melko kovankin näköinen tyyppi, jonka suurimpia idoleita olivat Stanley
Kubrick, Francisco Franco ja Marilyn Monroe. Hän rakasti tissejä, mutta toi
mieltymyksensä esille vaiteliaan tyylikkäästi. EPIC FAIL -tiimissä hänellä oli
pelätty maine. Hän harrasti judoa eikä kukaan tämän vuoksi halunnut olla hänen
kanssaan mistään eri mieltä, mikä myös entisestään varmisti hänen paikkansa
iskuryhmässä.
Ainoana suomalaisena jäsenenä Timon lisäksi iskuryhmään valittiin Kimmo
Ståhl. Tämä suomenruotsalainen naistenmies oli tuttu näky Punavuoren
yökerhoista. Hän oli ulkonäöllisesti Joaquin Phoenixin ja Ron Jeremyn
yhdistelmä. Kimmon tunnusmerkki olivat tuuheat tummanruskeat viikset ja huhujen
mukaan hän oli harrastanut seksiä 67 naisen kanssa. Sen lisäksi, että Kimmo oli
osaava koodaaja, hänellä oli paljon hyviä ideoita liikkeen toiminnan
kehittämiseen. Valinta oli ilmeinen. Jopa Alphonso, joka muuten ei pitänyt
kenestäkään, nyökkäsi myöntyvästi kun Kimmo valittiin iskuryhmään mukaan.
Lisäksi tiimiin valittiin mukaan japanilainen Kaito, joka ei osannut edes
puhua englantia, mutta Timoa huvitti Kaiton innokkuus ja tapa ruveta itkemään
aina kun jotakin merkittävää tapahtui EPIC FAILin edesottamusten suhteen. Kaito
oli visuaalinen kaveri. Hänen vastuualueensa oli dokumentoiminen. Hän oli
kämmenen kokoisen HD-kameransa kanssa koko ajan siellä, missä tapahtui. Vielä
ei oltu päätetty, miten videomateriaalia tultaisiin käyttämään, mutta oli
ehdottoman tärkeää, että kaikki kuvattiin talteen.
Viimeisenä ja viidentenä jäsenenä mukaan tuli Henrik von Hessen. Kuten ”von”-etuliitteestä
voi päätellä, kyseessä oli aatelinen, hemmetin rikas ja hemmoteltu saksalainen
perijä – huhujen mukaan hän oli sukua Suomen ensimmäiselle ja viimeiselle
kuninkaalle, Friedrich Karl von Hessen-Kasselille. Tiedä häntä, tämä ei
varsinaisesti kiinnostanut EPIC FAILin jäseniä. Henrik vastasi EPIC FAIL -liikkeen
talousasioista ja oli mukana lähinnä vain siksi, että hänellä oli varaa hankkia
kaikkea mihin oli tarvetta. Sen lisäksi hän maksoi toimitilojen vuokran. Kukaan
ei juurikaan pitänyt hänestä, mutta sillä ei liiemmin ollut merkitystä: aina
porukkaan tarvittiin yksi vastenmielinen rahamies. Henrik ei ollut eläessään
tehnyt mitään työtä. Rahat hän oli perinyt isältään jo etukäteen, vaikka
isäpappa oli edelleen elossa. Kukaan tiimistä ei oikeastaan tajunnut, mistä oli
kysymys, mutta sillä ei ollut väliä. Henrik maksoi kaiken ja sillä hyvä. Kaiken
lisäksi hän oli todella yksinkertainen. Hän oli vietävissä ja Timo oli saanut
loistavien puhelahjojensa ansiosta Henrikin matkustamaan nopeasti Suomeen. Timo
oli luvannut hoitaa kaverille suomalaisen naisen ja näin helposti Henrik oli
mukana.
Vaikka tiimi kyhättiin melko nopeasti kasaan, suunnitelmaa sen sijaan oli
väännetty pitkään. Kaikki oli otettu huomioon ja mutkiin oli varauduttu. Alphonson
sotahulluudesta oli hyötyä; hänellä oli dynamiittia. Kukaan ei tiennyt, mistä
hän oli sen saanut – saati sitten, että kukaan olisi uskaltanut kysyä, mistä se
oli peräisin. Alphonso oli täynnä yllätyksiä, jotka yleensä saivat muut tiimin
jäsenet haukkomaan kauhusta henkeään. Dynamiittia säilytettiin toimitilojen
isossa varastossa. Sen säilymisen kannalta olisi hyvä, jos sitä säilytettäisiin
kuivassa ja viileässä paikassa, mutta edes Alphonso ei välittänyt tästä
seikasta. Tärkeintä oli, että kaapeli räjäytettäisiin sillä.
Viimeisimpänä lisävarustehankintana Henrik oli hommannut moottorilla
varustetun kumiveneen, jolla iskuryhmä poistuisi vähin äänin paikalta pois.
Timon mielestä tuo oli turhaa prameilua ja teatraalisuutta, mutta kaikki muut
olivat niin innoissaan ideasta, että Timo suostui lopulta ideaan. Kimmo oli
ehdottomasti sitä mieltä, että keikkaa pitäisi juhlistaa jatkobileillä. Hän
kävi hakemassa Tallinnasta viinaa ja varasi illaksi stripparin. Kaiko liikuttui
kutsusta ja stripparista niin kovaa, että pillahti jälleen itkemään.
Ei pidä kuitenkaan unohtaa isoa taustatiimiä. Vaikka varsinaiseen
iskuryhmään kuuluikin vain viisi jäsentä, koko tempauksen ympärillä työskenteli
monta fakkeria. Toimitiloissa oli kymmenen aktiivista jäsentä, jotka samaan
aikaan keräsivät informaatiota tulevia projekteja varten. Ruotsin päähän oli
suunnitteilla vastaavanlainen keikka ja iskuryhmän jäsenehdokkaita käytiin nyt
jo kiivaasti läpi.
Pääkoodaaja Jarpe oli toimiston luottomies tai oikeastaan poika. Hän söi joka päivä kolme isoa pizzaa ja joi
cokista koko ajan. Hän oli lihava, mutta kaikkien rakastama toimiston maskotti.
Jarpen historia oli surkuhupaisa. Kuten monet fakkereista, hänkin oli elämän
kaltoin kohtelema ja murjottu luuseri. Hän oli yksi niistä raukoista Counter
Strikea pelaavista pullukoista, joka tunnettiin IRC-galleriassa 2000-luvun
puolessa välissä etuliitteellä CS. Kaikkia CS-etuliitteen omaavia nuoria miehiä
yhdisti liikalihavuus ja vahva itseironia asian suhteen. Heillä oli myötähäpeää
herättäviä kuvia itsestään, missä he mässäilivät omalla ylipainollaan
esimerkiksi painamalla kolmoisleukansa rintakehäänsä vasten. Muut nuoret nauroivat
näille kavereille avoimesti. Jossain määrin CS-paksukaiset nauttivat tästä
huomiosta, saivathan he myös runsaasti kommentteja nuorilta tytöiltä.
Valitettavan usein taustalla oli kuitenkin vahingonilo. CS-paksukaisia ei
kukaan oikein ottanut tosissaan. Heidän vanhennettuaan se läskeily liitettynä
Counter Strikeen ei ollutkaan enää hauska juttu. Ihan niin kuin Cola-Olli ja ”liian hapokasta” -vitsi, CS-läskitkin
olivat jossain vaiheessa vain vanha juttu. Jarpe oli tuhoon tuomittu. Hänen
maineensa ylipainoisena CS_JARPENA säilyi ikuisesti, vaikka hän oli yhdessä
vaiheessa jopa ansiokkaasti laihduttanut kymmenen kiloa.
Kaikkia
fakkereita yhdisti hylätyksi tuleminen, mutta nyt heidän aikansa oli koittanut.
Totisestikin.
ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!
ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti