Viimeinen luku. Maailma, kaikki, tuhoutuu.

© Bambi Vihavainen

044

Valitettavasti koko tihutyö meni Alphonson piikkiin. Tuo raukka sotahullu paljastui kaikeksi yllätykseksi ihailemansa Francisco Francon äpärän-äpäräjälkeläiseksi, mikä alleviivasi hänen tuhoamisen haluaan – hänellä oli siihen selkeät juuret. Fakkerit todella onnistuivat. Kyseessä ei ollut väärä kaapeli tai viemärijohto, vaan juuri se oikea merenalainen nettikaapeli. 24 tunnin välimuisti -teoria piti täsmälleen paikkansa. Kukaan ei aluksi osannut epäillä mitään sen vakavampaa kun netti hidastui ja sitä menoa lähes pysähtyi. Timo tai kukaan muukaan fakkereista ei ollut tajunnut kuinka moneen asiaan heidän tempauksensa vaikuttaisi. Katastrofeilta ei voitu välttyä.

Lennonjohto meni sekaisin. Kaksi Finnairin konetta teki epäonnistuneen laskun. Toinen koneista iskeytyi 45 asteen kulmassa kiitoradalle ja räjähti. Kaikki matkustajat ja lentäjät kuolivat siihen paikkaan. Useita lentoja peruutettiin muutaman viikon ajalta. Suurten ja järkyttävien katastrofien lisäksi moniin kauppoihin ei pystytty toimittamaan lisää tavaraa ilman nettiä. Nettipokerin pelaajat menettivät tulonlähteensä. Nämä ovat yksittäisiä esimerkkejä epäjärjestyksestä, joka kohtasi sekä valtiota kokonaisuutena, että sen kansalaisia erikseen. Monille nettiriippuvaisille (Marika mukaan lukien) pahinta oli, että he eivät pystyneet päivittämään blogejaan, sillä jo yhden kuvan lisääminen kesti vuorokauden verran.

Nettiyhteys kierrättyi Ruotsin kautta. Se muistutti analogista puhelinverkkonopeutta. Sanomalehdet nousivat uuteen loistoon, vaikka nekin kohtasivat monia ongelmia. Esimerkiksi painokoneita ei voitu ohjelmoida verkon kautta. Työ oli rankempaa ja hitaampaa, mutta lehdet silti painettiin ja uskomatonta kuinka ansiokasta työtä journalistit edelleen pystyivät tekemään, vaikka heillä ei ollut nettiä käytettävänään. Puhelinverkosta oli pitkästä aikaa suurta hyötyä.

Fakkereiden Ruoholahden toimitiloissa oli hiljaista. Jarpe ei koodannut enää, hän veti vain pizzaa ja naureskeli taukoamatta ajatukselle kuinka verkko oli käyttökelvottoman hidas. Tähänhän tässä oli koko ajan pyrittykin, mutta Jarpe oli hysteerinen. Hän lihoi viikossa seitsemän kiloa – olihan hänellä nyt kaksi kättä käytössään pizzan syöntiin. Digiboksi ei toiminut ja tv:tä ei voinut katsoa. Tämä oli ainut asia, mikä Timoa huoletti, vaikka Suomessa oli tapahtunut kauheita asioita: aika kävi pitkäksi. Mutta juuri tätä fakkerit olivat hakeneet – uutta alkua. Eivätkä he olettaneet, että mikään tulisi olemaan helppoa. He olivat kyvyttömiä ihan niin kuin muutkin ihmiset.

Kaapeli korjattiin, mutta siihen meni kaksi viikkoa. Kuten tavallista, Suomessa kaikki tapahtui hitaasti. Jos muualla rikki mennyt kaapeli korjattiin alle viikossa niin Suomessa se kesti tuplasti kauemmin. Olihan Kekkonenkin presidenttinä neljä kautta neljällä eri vuosikymmenellä ja olisi varmasti ollut pidempään, mikäli ei olisi sairastunut. Oli totuttu siihen, että jos jokin asia oli, niin se tuli aina olemaan.

Verkkoyhteys oli kokenut kovan kolauksen. Tärkeä vakio oli hävinnyt hetkeksi kaikkien elämästä ja ihmiset olivat täysin hukassa – he olivat kuin avuttomia eläimiä. Seuraukset olivat järkyttäviä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, netin kaatumisen vuoksi ihmiset saivat paniikkikohtauksia ja ajautuivat terapiaan. Vaikka netti korjattiin, ihmiset eivät uskaltaneet tottua liikaa siellä olemiseen siinä pelossa että sen olemassaolo riistettäisiin heiltä uudestaan.  Fakkerit olivat vain säikäyttäneet, mutta joskus pelkkä pelottelu riittää.

Ei kulunut kuin kuukausi ja Ruotsissa tapahtui sama tempaus ja vastaavasti Ruotsin verkkoyhteys kierrättyi Suomen kautta. Jälleen tapahtui runsaasti ikäviä asioita ja pelko lisääntyi. Myös tieto fakkereista lisääntyi ja heille tehtiin oma infosivu Wikipediaan, joka kuvaili fakkereita seuraavanlaisesti:

Fakkerit on Karri Liikkasen ja Mikko Kananojan romaanissa Perus esiintyvä poliittisesti sitoutumaton anarkistiliike. Fakkereiden päämäränä on kaataa Internet. Tässä tavoitteessaan he onnistuvatkin katkaisemalla aluksi Vattuniemen rannassa olevan vedenalaisen nettikaapelin. Tämän jälkeen heidän solunsa ympäri maailmaa aloittavat toimintansa ja lopulta koko maailma pimenee. Me olemme kaikki riippuvaisia Internetistä. Myös Wikipedia.

Tätä artikkelia ei siis voinut olla olemassa. Silti se Wikipediasta löytyi.

Fakkerit olivat pahantekijöitä, mutta silti yhä useammat ihmiset rupesivat fiilistelemään heidän toimintaansa. Taantumaa ja paluuta juurille ruvettin hehkuttamaan yleisesti, ja seuraavissa eduskuntavaaleissa fakkerit saivat murskavoiton. Heillä ei ollut edes omaa puoluetta, mutta ehdokkaat joutuivat tenteissä vastaamaan kysymyksiin, jotka käsittelivät fakkereiden alullepanemaa kaaosta. Fakkereita oli luonnollisesti runsaasti myös mediassa ja he muotoilivat kysymykset kaaosteoriasta niin vaikeiksi, että monet ehdokkaat mokasivat ja taipuivat huomaamattaan tukemaan fakkereiden toimintaa joko väärillä sanavalinnoillaan, hermostuneisuudellaan, ajattelemattomuudellaan tai kiivastumisellaan.

Fakkerit vaikuttivat maailmanlaajuisesti ja pian ei voitu enää puhua varsinaisesta salaseurasta – he olivat nettimaailman julkisia tuholaisia: jopa tunnetumpia ja pelottavampia kuin hakkerit. EPIC FAIL -foorumi tuhoutui, mutta sitä ei varsinaisesti enää tarvittu. Se oli hoitanut tehtävänsä ja sen legenda jäi leijumaan verkon rippeisiin. Se oli kuin Napster laittoman musiikin lataamisen suhteen: se oli aloittanut jotakin, jolle tulisi aina löytymään seuraajia. EPIC FAILin ajatus ja toimintamalli levisivät ympäriinsä. Syntyi uusia foorumeita ja salaseuroja, jotka kaikki kantoivat ylväästi fakkereiden periaatetta. Mitä enemmän tuhoa saatiin aikaan, sitä vähemmän varsinaista elämää netissä ja ylipäätään verkossa oli. Fakkereiden määrä tietysti väheni samalla, mutta tässä tapauksessa se tarkoitti vain sitä, että he olivat onnistuneet. Ja he onnistuivat yhä uudestaan.

Maininnan ansaitsee myös TDK:n 120 minuutin DVD-levylle poltettu dokumentti, joka kertoo, mistä kaikki alkoi. Kuvamateriaali on alusta loppuun hämmentävän mielenkiintoista ja raakaa. Kasvot on blurrattu jälkikäsittelyssä ja ääniä hiukan muutettu. Dokumentti huipentuu Alphonso-nimisen espanjalaisen fakkerin räjähtämiseen kameran edessä ja tätä seuraavaan nettikaapelin poikki piikkaamiseen. Aika velikultia. Tuosta dokumentista tuli viikossa pikku hiljaa tuhoutuvan Internetin ladatuin avi-tiedosto. Netin kaatumisen jälkeen tuota DVD-levyä kopioitiin runsaasti enemmän kuin Peter Jacksonin Bad Taste VHS:ää 90-luvulla. Krediitit olivat lyhyet ja simppelit: by Kaito.

Tier 1 ja Tier 2 transit-operaattorit tuhottiin. Yksinkertaisesti sanoen näiden operaattoreiden alla toimi koko maailman verkko. Tier 1 -verkot olivat niitä, jotka pystyivät saavuttamaan jokaisen maailmassa olevan verkon, ts. jokaisen Tier 1- verkon, ilman erillisiä ip-maksuja. Näin maailman suurimmat telekommunikaatioyritykset muodostivat Internetin selkärangan. On uskomatonta, että fakkareiden kaltainen Timon tuhovimmasta alkunsa saanut liike onnistui niiden tuhoamisessa. Fakkerit eivät itse tietenkään olisi yksin pystyneet siihen, he pikemminkin vain avasivat tulvapadot. Kun vesi lähti virtaamaan, sitä ei enää voinut pysäyttää. Oli tarpeeksi tyytymättömyyttä, jotta purkauksessa oli riittävästi voimaa näin suuren maailmanlaajuisen muutoksen aikaansaamiseen. Eikä se vaikuttanut pelkästään katastrofilta: olihan paluu juurille houkkutteleva ajatus – Arto ei ollut ainoa, joka oli haaveillut siitä. Internet oli vapauttava voima, mutta myös kahlitseva, rajoittava ja riippuvuutta aiheuttava – ihmiset eivät sittenkään halunneet olla kaiken aikaa yhteydessä kaikkialle. Tarkemmin sanottuna he kyllä halusivat, mutta oli olemassa vastahalu – sillä jokaisella halulla on vastahalu – joka repi heitä toiseen suuntaan. Fakkerit avasivat tälle vastahalulle väylän purkautua, ja purkautuminen oli niin nopeaa, että sitä ei ehditty pysäyttää.

Käytännössä tämä tarkoitti maailman suurimpien telekommunikaatioyritysten lamaannuttamista, oikeiden lautasantennien tuhoamista ja lisää kaapeleiden katkomista. Suurin osa niistä sijaitsi Yhdysvalloissa ja niiden tuhoaminen vaati fakker-liikkeen laajaa globalisoitumista. Hämmästyttävän nopeasti tiimiin saatiin käännytettyä mukaan maailman arvokkaimmissa viroissa olevia verkkojen toimihenkilöitä. Nyt ei puhuta jostakin kellaritason osaavista it-nörteistä, vaan Yhdysvaltojen asevoimien korkeissa viroissa olevista upseereista ja muista ”isoista pojista”, joilla oli avaimet ja valtuudet juuri oikeisiin paikkoihin. On mahdotonta selvittää kuinka se tapahtui, mutta ilmeisesti fakkereiden aatetta oli vain mahdotonta vastustaa. Kaaoksen ihannointi vain tarttui kuin natsismi ihmisestä toiseen. Kaikki halusivat oman osansa tuhoamisesta. Ihmiset kaipasivat muutosta niin paljon, että olivat valmiita ottamaan sen vastaan jopa idioottimaisuuden kautta. Tai sitten he eivät vain tajunneet mistä oli kysymys.

Aluksi vahvimmat ja taitavimmat yksilöt pystyivät käyttämään nettiä näppäilemällä osoiteriville pitkiä IP-numerorivistöjä, koska www.blaablaablaa.com-tyyppiset verkkotunnukset eivät enää toimineet. Pian tuokin oli kuitenkin historiaa. Kaikki digitaalisen verkon saralla pimeni. Yhtäkkiä mitään sitä digitaalista helppoutta, nopeutta ja pikselien muodostamaa paratiisia ei enää ollut olemassa. Analoginen teki kaikessa komeudessaan suuren ja hymyilevän paluun. Tietenkään mikään ei estänyt insinöörejä ja muita teknologianörttejä rakentamasta parempaa ja ”tuhoutumatonta” verkkoa uudestaan. Mutta kaikkia pelotti edelleen. Melkein kolmanteen maailmansotaan johtaneen verkon kaatumisen vuoksi kukaan ei uskaltanut lähteä edes yrittämään – ainakaan heti, mutta se onkin jo ihan oma tarinansa.

Ihmiset vaikenivat ja ehkä ennen pitkää fakkereiden luoma uusi alku kantaisi hedelmää ja ihmiset tajuaisivat mistä koko ajan oli ollut kysymys. Tosin tässä vaiheessa kukaan ei enää muistaisi fakkereita tai tuhoa. Olisi olemassa vain uusi analogia.

Oliko Timo nyt onnellinen saatuaan tuhonsa? Ei tietenkään. Oliko hän saanut Marikan mielestään pois? Ei, eikä se tapahtuisi koskaan. Siksi Timo päättikin tappaa Marikan. Ja hän tappoi Marikan monta kertaa. Hän tappoi sen ihanan lorton monilla eri tavoilla monissa eri paikoissa, mutta Marika ei koskaan fyysisesti eikä henkisesti poistunut minnekään, sillä Timo ei kuitenkaan koskaan tappanut häntä oikeasti. Marika oli aina siinä, ihan lähellä, ja hänen rintakehänsä ja etenkin rintansa kohoilivat edelleen. Niin kauniisti ja ylväästi, kuin kauneimmat tasangot ja majesteettisimmat vuorenhuiput. Ylös, alas, ylös, alas. Mutta Marika ei todella koskaan ollut siinä. Hän oli jossain ja joka paikassa, mutta ei missään. Ei läsnä – hän oli virtuaalinen.

045

Virtuaalinen oli tuhoutunut. Mutta jännittävällä tavalla samalla myös materiaalinen romahti. Miten tämä oli mahdollista? Niidenhän piti olla kaksi erillistä maailmaa, joista virtuaalinen rakentui materiaalisen varaan, eikä materiaalisen pitänyt olla ontologisesti riippuvainen virtuaalisesta. Oli kuitenkin käynyt niin, että nämä kaksi maailmaa olivat kietoutuneet niin tiukasti yhteen, että niitä ei enää voinut erottaa toisistaan. Kaikki mitä maailmassa (tai maailmoissa) tapahtui: kaikki mitä ihmiset tekivät, kaikki mitä ihmiset ajattelivat, kokivat tai tunsivat, oli muuttunut yhdeksi yhteiseksi todellisuudeksi, jossa ei ollut rajoja mielikuvituksen ja todellisen välillä — ne olivat molemmat yhtä totta. Tämä muutos oli ollut niin salakavala, että ihmiset eivät olleet edes huomanneet sitä.

Aluksi tietokoneet ja Internet olivat olleet hauska lisä. Kuitenkin hämmentävänkin nopeasti niistä oli tullut välttämätön ja kiinteä osa ihmisen elämää ja myös ihmistä itseään: ei ollut enää ihmisiä ilman tietokoneita ja niiden luomaa virtuaalista todellisuutta. Ihmiset pystyivät tekemään mielikuvituksestaan todellista, sanan todellinen tiukassa merkityksessä, eli siinä että jokin asia on käsinkosketeltava. Mielikuvituksesta tuli käsinkosketeltavaa. Ei sitä lopulta enää huomannut kosketteliko ihmistä vai konetta tai rakensiko linnaa jossain ohjelmassa vai todellisessa maailmassa. Koko todellinen-sana menetti merkityksensä. Todellisuudesta oli tullut vain yksi ohjelma muiden ohjelmien joukossa. Todellisuuteen oli jopa vaikeampi päästä osallistumaan kuin muihin ohjelmiin. Muissa ohjelmissa pystyi toimimaan paljon vapaammin, sillä niiden säännöt asetettiin usein väljemmiksi ja miellyttävämmiksi kuin todellisuuden. Aika harvoissa ohjelmissa esimerkiksi joutui kamppailemaan kosteusvaurioiden tai vaikeiden vuokraemäntien kanssa. Ihmiset halusivat osallistua maailman tapahtumiin ja virtuaalimaailmoissa se oli helpompaa kuin todellisuudessa, joten ilman muuta monet ja pikku hiljaa yhä useammat ja useammat päätyivät valitsemaan virtuaalisen maailman.

Kun se sitten väkivaltaisesti ja yllättäen riistettiin heiltä, tuntuu itse asiassa aivan luonnolliselta, että myös materiaalinen maailma romahti. Aiemmin oli ajateltu, että virtuaalinen vastaa mielikuvitusta ja materiaalinen todellisuutta, mutta nyt asia ei ollut enää niin: ihmiset aidosti kokivat virtuaalisen todelliseksi. Silloin ei ollut enää väliä, miten asiat todella olivat. Kaikki todellinen ihmisille on sitä, miten he kokevat sen olevan. Jos he siis kokivat virtuaalisen olevan todellista, niin silloin se todella oli sitä. Piste.

***

Sen jälkeen kun Internet oli kaatunut, alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Helsingin Sanomissa julkaistiin kummallinen uutinen siitä, kuinka Suomenlinna oli kadonnut. Kukaan ei uskonut tätä, ajateltiin sen olevan aprillipila. Mutta ei ollut aprillipäivä, joten ihmiset menivät katsomaan. He huomasivat, että Suomenlinnaa ei todella enää ollut. Lähetettiin venepartioita sinne, missä ennen olivat kohonneet Sveaborgin muurit, mutta ne eivät löytäneet mitään. Hetken päästä ei muistettu, minne veneet olivat hävinneet ja vaimot itkivät kadonneita miehiään, kunnes unohtivat heidät eivätkä tienneet, miksi olivat itkeneet, jos edes muistivat itkeneensä. Helsingin Sanomien päätoimittaja ei tiennyt kuka jutun oli kirjoittanut, ja itse asiassa seuraavana päivänä sitä ei enää löytynyt lehdestä, vaikka sitä kuinka selattiin. Kaikki muistot maailmasta alkoivat kadota ja oli vaikea pitää kiinni mistään, koska ei voinut luottaa sen olemassaolon pysyvyyteen.

Sitten ihmisiä alkoi kadota lisää. He lähtivät aamulla töihin, tai jos eivät muistaneet olevansa töissä, he vain poistuivat kotoaan kai jonkin pinttyneen rutiinin vuoksi, eivätkä tulleet enää takaisin. Kukaan ei hetken päästä muistanut ketä piti ikävöidä. Kerrottiin Pariisin lentäneen tiehensä, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt. Egyptin pyramidit upposivat hiekkaan, vaikka väliäkö sillä, koska hiekkaa ei ollut. Aikaakaan ei ollut, sillä hiekan tavoin se oli valunut tyhjiin. Ihmiset elivät ajattomuudessa, mutta se oli luonnollista, sillä he olivat menettäneet kyvyn jäsentää maailmaa, joten aika jatkuvasti etenevänä ulottuvuutena menetti merkityksensä. Aika-avaruudesta oli tullut möykky, juuri niin kuin Einstein oli sanonut sen olevan. Hän nousi hetkeksi haudastaan nauramaan tällä seikalle, mutta hävisi pian itsekin jonnekin.

Mihin kaikki hävisivät? Samaan paikkaan, mihin mielikuvituskin häviää kun sillä ei ole enää mihin mennä. Mihin mielikuvituksen paikka hävisi? Se taisi hävitä mielikuvitukseen, joka taas ei enää löytänyt omaa paikkaansa, koska sen oma paikka oli piiloutunut siihen itseensä. Näin siitä tuli täysin tyhjä ja se alkoi hävitä samalla imien itseensä kaiken kuin mustaan aukkoon, joka on pelkkää äärimmäisen tiivistä tyhjyyttä.

Oliko Timo edes tajunnut kuinka suurta tuhoa hän voisi saada aikaan? Ei varmasti, mutta hän nautti tilanteesta täysin siemauksin. Jokainen katoava ihminen tai asia sai hänet hurmion valtaan. Hän oli todella onnistunut tuhoamaan K A I K E N. Pikku hiljaa kaikki hävisi hänen ympäriltään, ja hän oli onnellinen. Vihdoinkin. Timo puristi kädessään viimeistä säästämäänsä Marikan sukkanauhaa. Hän oli pitänyt sitä ranteessaan joka päivä sen jälkeen kun ei ollut enää saanut nähdä ja koskettaa Marikaa. Nyt ei saisi kukaan muukaan – eikä kukaan saisi koskea yhtään mitään muutakaan, ei enää koskaan. Timo oli tyytyväinen. Hän nosti sukkanauhan nenälleen ja haistoi Marikan ihanaa tuoksua. Hän ei kuitenkaan tuntenut mitään ja huomasi, että sukkanauhakin oli hävinnyt. Hän oli keskellä tyhjyyttä, jossa ei ollut mitään. Se toi mieleen Arton koomaiset painajaiset, mutta oli vielä niitäkin tyhjempi. Timo huomasi itsekin alkavansa hävitä ja samalla hävisi myös hänen tuskansa. Se oli poissa. Hän yritti viimeisenä ajatuksenaan muistella Marikaa, mutta ei tiennyt, mitä olisi pitänyt muistella. Siksi hän ei hävinnyt onnellisena, vaan hämmentyneenä; siksi ihmisten viimeinen tunne oli hämmennys. Kaikki päättyi kaikenkattavaan ja kaikentuhoavaan hämmennykseen.

Niin perus.

Ensi viikolla ei enää lisää. Perus oli siinä. Seuraava romaanimme Kova ilmestyy heti kun löydämme sille julkaisukanavan. Pysykää kuulolla. Rakastakaa.