maanantai 27. tammikuuta 2014

"Tunsin itseni zombiksi"

III

 © Bambi Vihavainen

039

Arto todella oli kuollut. Minun oli vaikea käsittää, että häntä ei enää ollut. Ei ollut enää hiljaisuutta, jota Arto oli tuottanut. Tai totta kai hiljaisuus oli, mutta se vain oli ilman Artoa. Mitään ei periaatteessa siis ollut hävinnyt, mutta silti minusta tuntui puuttuvan järkyttävän suuri palanen. Olin menettänyt kaiken. Olin menettänyt Marikan, olin menettänyt Arton ja olin menettänyt itseni. Halusin kaiken takaisin. Ensimmäinen askel oli hoitaa itseni kuntoon. Olin kuitenkin liian yksinäinen siihen. Siksi tein yhden tärkeän valinnan heti alkuun: Arto oli kuollut, mutta minulle hän ei ollut hävinnyt. En halua millään tavalla jeesustella, mutta hän eli minussa ja hän tulisi elämään minussa. Tunsin sen hyvin voimakkaasti ja selvästi. Olin löytänyt uuden hengellisyyden Arton kautta – tai, no oikeastaan hänen kuolemansa kautta. Hänestä oli tullut osa minua. Tunsin hänet ajatuksissani. Ajattelin eri tavalla. Syvällisemmin ja rauhallisemmin. Rupesin jopa lukemaan läpi hänen suosikkikirjojaan teos teokselta. Ei se helppoa ollut. Jouduin välillä lukemaan tietyn lauseen monta kertaa läpi ennen kuin ymmärsin, mitä se tarkoitti. Koimme monia oivalluksen hetkiä! Minä ja Arto... kummatkin.

Toinen askel oli Marika. Tästä ikävästä tilanteesta oli tehtävä loppu. Halusin puhua Marikalle ja selvittää asiat. Ei se voinut niin vaikeaa olla, olimmehan molemmat kuitenkin vain ihmisiä. Marikaa oli kuitenkin todella vaikea saada kiinni. Soittaminen, kirjoittaminen tai paikan päällä käyminen eivät onnistuneet. Marikan isällä oli tuttuja tuomareita ja lakimiehiä ja hän oli hankkinut minulle lähestymiskiellon. En ollut uskonut sitä aluksi, mutta kun poliisit olivat tulleet hakemaan minut Marikan rappukäytävästä hakattuani itkien hänen oveaan pari tuntia, en voinut enää paeta todellisuutta. Jouduin kuulusteluihin poliisi-asemalle. Minua pidettiin putkassa pari päivää – niin kauan, että rauhoituin. Se oli vaikeaa. Lopulta tajusin, että minun piti vain pelata heidän peliään päästäkseni pois. Esitin siis rauhallista, ja homma hoitui sillä. Se jopa rauhoitti minua hiukan – rauhallisen esittäminen. Huomasin, että on mahdollista olla rauhallinen kun vain pyrkii siihen. Tämä oli yksi Arton ja hänen kirjojensa kautta mieleeni tullut ajatus. Kai hänelle oli tapahtunut jotain samantyylistä, kun hän oli sinne metsäänkin päätynyt. Olin kuullut hämäriä juttuja siitä, kuinka Arto oli löydetty metsästä tuupertuneena alastomana kuolleen karhun viereen, ja kuinka sieltä oli löytynyt kuolleita metsästäjiä ja hätääntyneitä koiria. Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut. Minusta tuntui, että minä tiesin. Arton kohtalo kuulosti varsin samalta kuin mitä minulle oli tapahtunut Sörkässä ja Marikan koiran näyttelyssä. En epäillyt hetkeäkään, ettei Arto olisi tullut osaksi minua sen meillä riehuneen karhun kautta.

Pidin puheen Arton hautajaisissa. Olin nähnyt hänen vanhempansa joskus vuosia sitten muuttaessamme sinne Sörkän kämppään. Hautajaisissa oli kohtuullisen paljon ihmisiä. Artolla oli runsaasti kavereita – ne, jotka tunsivat Arton, tiesivät kuinka helvetin syvällinen se jätkä oli ja arvostivat sitä. Siellä oli tietysti myös median edustajia, olihan Arto edelleen se hetken aikaa kuuluisa koomapoika; nyt hän oli noussut uudestaan pinnalle. ”Koomapoika kuoli taas” ja ”Koomapoika vihdoin lopulliseen lepoon?” räiskyttelivät iltapäivälehdet. Se oli inhottavaa. Miksi kaikesta piti aina repiä niin rumia otsikoita? Mutta minä en voinut sille mitään. Halusin vain tehdä viimeisen kunnianosoitukseni Artolle.

Hautajaiset pidettiin amerikkalaistyylisesti kirkon pihamaalla. Oli alkusyksyn heleän kaunis päivä, ilmassa oli viileyttä, joka sopi hyvin kuoleman teemaan, jonka tunsin nyt voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Ei kuitenkaan ollut liian kylmä ja pärjäsin hyvin pelkässä puvussa. Se oli Arton hieno Tommy Hilfigerin puku, jonka hän oli ostanut Stockmannin Hulluilta päiviltä. Raukka ei ollut ehtinyt käyttää sitä kuin pari kertaa. Arton vanhemmat eivät halunneet mitään Arton tavaroita, sillä ne toivat kuulemma mieleen liikaa muistoja, eikä heillä ollut toista poikaa, joka olisi tarvinnut pukua. Itse asiassa he taisivat pitää minua nyt Arton korvikkeena, olinhan asunut Arton kanssa pitkään. Arton äiti näytti hajonneen täysin. Toivoin, että puheeni voisi lohduttaa häntä.

Pappi puhui hetken ja virsiä veisattiin. Sitten sain kutsun eteen. Kävelin hieman jännittyneenä sinne ja avasin paperin, jolle olin puheeni kirjoittanut. Järkytyksekseni paperi oli kuitenkin tyhjä. Voi vittu. Improvisoin ensimmäisillä sanoilla, jotka mieleeni tulivat. Puheeni meni näin:

---

Arto oli todella syvällinen tyyppi. Tuntuu, että Arto ei koskaan itse oikein arvostanut sitä niinkään paljoa. Ei sinänsä ihme, koska hän kävi usein niin voimakkaita masennuskausia läpi, että siinä ohessa hän varmaan rupesi jopa hieman inhoamaan itseään. Mietin usein kuinka hienoa olisi ollut, jos sen kaiken syvällisen ajattelun olisi saanut jotenkin tuottoisaan käyttöön. Tuntui usein, että se vain valui pois johonkin eikä kukaan koskaan saanut tietää siitä tai tuntea sitä mitenkään. Artolla olisi ollut niin paljon annettavaa. Mutta kyllä hän pääsi antamaankin. Koomasta herättyään hän ehti tehdä vaikka mitä. Hän keräsi ihmiset puolelleen ja sai heidät asettumaan jonkun asian taakse... sai ihmiset uskomaan johonkin, sai ihmiset heräämään unesta, johon kaikki olivat vaipuneet vielä enemmän kuin Arto konsanaan koomassaan. Artolle herätys oli ollut karhut. Ja hän halusi jakaa sen myös muille. Hieno piirre Artossa oli se, että hän oli aina valmis jakamaan asioita. Hän ei koskaan kieltänyt minua juomasta viskejään tai lainaamasta sänkyään. (”Kielsinhän!” huusi ääni pääni sisällä.) Arto oli hyvä kämppis, sillä hän oli harvoin kotona... tai oikeastaan en tiedä oliko hän siellä vai ei, sillä hän piti useimmiten ovensa kiinni, eikä oikeastaan koskaan puhunut mitään.

Artossa oli kaikkea, mitä hyvässä kaverissa pitääkin olla. Ne ominaisuudet vain tulivat niin harvoin esille. Arto oli tavallaan mysteerinen siinä mielessä. Mutta minusta tuntuu, että se johtui hänen ujoudestaan. Ja se ujous taas varmaankin johtui hänen avoimuudestaan. Tämä kuulostaa ristiriitaiselta, mutta Arto oli niin auki maailmalle aina, että hänellä ei kerta kaikkiaan ollut mitään suojaa sitä vastaan. Arto eli joka hetken täysin avoimena. Siksi asioilla oli niin suuri vaikutus häneen. Arto oli autenttinen, mutta – ristiriitaisesti jälleen – harva lopulta huomasi sitä. Tässä nopeasti etenevässä maailmassa Arto oli ikään kuin jotain, joka oli säilynyt vanhoilta ajoilta. Hän harkitsi asioita pitkään eikä hyppinyt asiasta toiseen kaiken aikaa. Mutta silti tuntuu, että hän ei saanut kunnolla keskityttyä mihinkään. Arto voitaisiin siis tiivistää lyhyesti yhteen sanaan: ristiriitaisuus. Hän oli hyvin vaikea ihminen, siksi kai hän lopulta muuttui eläimeksi. Ette ehkä kaikki ole kuulleet tätä, mutta Arto todella muuttui karhuksi. Siksi hän kuolikin. Hän rupesi elämään juuri niin kuin oli aina halunnut elää: aidosti ja vailla ihmisyyden ja kulttuurin taakkoja.

Arto minun veljeni. Saat paikan minussa. Älä pelkää, minä olen sinun kotisi. Sitä sinä aina halusit, kotia. Löysit sen nyt. Älä pelkää...

---

En tiedä oliko puoletkaan puheestani ollut totta, mutta ainakin lopusta olin varma. Ihmiset vaikuttivat liikuttuneilta, jopa Seiskan toimittaja puhkesi kyyneliin. Arton äiti tuli kiittämään minua hautajaisten jälkeen, mutta hän itki niin voimakkaasti, ettei saanut sanaa suustaan ja kasteli Arton puvun läpimäräksi. Hän kaatui matkalla autolle ja taisi taittaa ranteensa jotenkin ikävästi. Ei jäänyt epäselväksi, mistä Arto oli perinyt voimakkaan tunteellisuutensa. Hänellä taisi olla sama ongelma kuin äidillänsä: molempien sisällä velloi hirvittävä määrä tunteita, mutta he eivät osanneet tai uskaltaneet ilmaista niitä. Sitten ne purkautuivat välillä ulos voimakkaasti.

Katsoin kun Arto laskettiin maahan. Käydessäni läpi Arton kirjahyllyä olin törmännyt toinen toistaan kummallisempiin teoksiin. Yhdessä kirjassa kerrottiin ruumisarkuista, joihin oli asennettu mekanismi siltä varalta, että haudattu ihminen ei olisikaan kuollut. Arkkuun johti ilmanvaihtojärjestelmä ja arkussa makaava pystyi ilmoittamaan maan päälle jos olikin hengissä. Kuolleena haudatuksi joutuminen oli niin paha pelko, että siitä keksittiin tehdä tuottoisaa liiketoimintaa. Nämä arkut eivät kuitenkaan ilmeisesti toimineet kovin hyvin. Idea on kyllä sinänsä aika hullu. Mutta kaikella voi tehdä rahaa. Joten miksi ei hassuilla ruumisarkkuideoilla?

Lehdet putoilivat Arton arkun päälle, vaikka oli vasta elokuu. Oli ollut todella kuuma ja lyhyt kesä –elämä näytti yllätyksensä. Nyt Arto muuttuisi osaksi luontoa. Uskoin, että hän oli tyytyväinen. Hänen taistelunsa oli nyt taisteltu. Minunkin elämäni oli kokenut suuren käännekohdan; olin käynyt siellä, missä Arto nyt oli. Sillä jos unohdetaan kaikki puheet tulemisesta osaksi luontoa ja niin edelleen – niin helvettiin se jätkä kyllä varmasti oli joutunut. Kaiken sen jälkeen mitä olimme tehneet, ei minullakaan varmaan ollut enää hirveästi toivoa. Musta helvetti. Rupesin taas miettimään sitä, mutta karistin sen saman tien pois mielestäni. Halusin toimia mahdollisimman hyvin ja parantaa asioita niin paljon kuin se vielä oli mahdollista – siksi olin tullut tänne Arton hautajaisiinkin puhumaan. Olin kuitenkin edelleen kokonainen ihminen. Minulla oli tehtävää ja annettavaa. Kaikki se antaminen, mitä Artolta oli jäänyt kesken – minä voisin toteuttaa sen. Arto, yhdessä me selviäisimme.

Katselin taivaalle ja näin ylitse lentävän kurkiauran. Linnut pakenivat kylmyyttä. Minä olin lopettanut pakenemisen. Olin valmis kohtaamaan kaiken. Sekä itseni ulkopuoliset että minussa olevat asiat.

Karhun hyökkäyksestä aiheutuneet jalkavaivani eivät olleet vieläkään parantuneet kunnolla. Kääntyessäni poistuakseni haudalta jalassani oleva syvä haava aukesi. Kipu ei ollut viiltävää tai pistävää, vaan repivää: vanhoja haavoja revittiin kirjaimellisesti auki. Tajunnan menettäminen ja aistien kadottaminen olivat assosioituneet tähän jalkakipuun niin voimakkaasti, että aloin voida pahoin merkittävissä määrin. Oksensin ja horjuin yrittäen jotenkuten säilyttää tasapainoni. Olin niin sekaisin, että en edes jaksanut oksentaa kunnolla, vaan oksennusta valui suustani pitkin Arton Hilfiger-pukua ja Björn Borg -kenkiä. Yritin epätoivoisesti huitoa ja potkia oksennusta pois vaatteilta ja kengiltä – eihän vainajan asun sotkeminen ollut sopivaa. Hätäpäissäni potkiessani ja horjahdellessani onnistuin potkaisemaan viereiseen hautakiveen kipeällä jalallani. Muutaman haudan päässä oli mummo, joka näki tämän. Kenties hänen reaktionsa oli täysin ymmärrettävä: mustiin pukeutunut nuori mies hoipertelee hautausmaalla, hänen suustaan valuu nestettä ja hän potkii hautakiviä – sehän on tietysti aineissa oleva saatananpalvoja hajottamassa hautuumaan rauhaa epäpyhällä kivien potkinta -rituaalilla. Näytti kuin mummo olisi nuorentunut usella kymmenellä vuodella – niin paljon suuttumusta ilmeisesti herätin hänessä.

- Sinä senkin perkeleen mesenaatti! mummo huusi.

Se nosti kävelykeppinsä ilmaan ja hyökkäsi kimppuuni. Tuskin se mitään kovin vakavaa hyökkäystä tarkoitti tehdä, kunhan hermostui vaan. Ei se varmaan edes nähnyt kovin pitkälle eteensä. Säikähdin silti pahasti, horjahdin ja kaaduin selälleni. Takanani ei kuitenkaan ollut maata vaan Arton hauta, joten putosin sinne. Putoamisesta oli ilmeisesti tulossa minulle tapa. ”PAM!” kuului kun takaraivoni iskeytyi Arton arkkuun – se oli tietysti tehty jostain helvetin kalliista ja kovasta jalopuusta, niin kuin se Arton ovikin.

- Mihinkäs se kriminaali hävisi? kuulin mummon ihmettelevän haudan yläpuolella.

Olin iskun voimasta kyvytön huutamaan ja kuulin vain kuinka mummo lähti hiljaa köpöttelemään pois.

- Taisi painua sinne minne kuuluikin, kuulin hänen höpisevän itsekseen.

Hän oli oikeammassa kuin arvasikaan. Samalla tunsin kuinka en pystynyt enää pitämään itseäni tajuissani pidempään.


Heräsin siihen kun hautaan alkoi tippua maatavaraa. Luiskahdin alas arkun päältä ja tömähdin sen viereen haudan pohjalle. Lisää maata satoi koko ajan päälleni. Oli turha huutaa, sillä vaikka olisin pystynytkin siihen, ei maata lastaavan kauhakuormaajan ääneltä olisi kukaan kuullut mitään. Aloin hukkua maahan enkä päässyt ylös. Huomasin, että arkun alle oli jäänyt hieman tyhjää tilaa. Kiitos Arton vanhemmille ökyhintaisen ja -kokoisen arkun hankkimisesta. Ryömin nopeasti arkun alle juuri ennen kuin valtava maamassa hautasi alleen sen kohdan, jossa olin äsken ollut. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman” – Raamatun sanat kaikuivat päässäni. Tässä minä olin: elävältä haudattuna. 

Muistin Kill Bill -elokuvan ja kuinka Uma Thurmanin hahmo hakkaa tiensä läpi arkusta, jossa hänet on haudattu. Minulla oli kuitenkin se ongelma, että en ollut arkussa vaan arkun alla. Vaikka siis pääsisin sen pohjasta läpi, olisi vielä arkun kansi edessä! Tämä kävisi jo haasteesta, sillä jos mestari Pai Mein opissa ollut kungfu -taistelija selvisi juuri ja juuri yhdestä kerroksesta, niin kaksi olisi jo varsinainen saavutus. Lisäksi arkun sisällä joutuisin tervehtimään entisen kämppikseni ruumista. Päätin kuitenkin yrittää. Keskityin ja muistelin miten tämä oli elokuvassa tapahtunut. Laitoin oikean käteni sormet suoriksi arkun pohjaa vasten ja puristin ne sitten nyrkkiin. Keskitin kaikki voimani käteeni ja annoin mennä. Huusin kivusta ja silmästäni vierähti spontaani tuskan kyynel. Katsoin arkkua, siinä ei ollut jälkeäkään. Lyöminen ei siis onnistunut. En ollut koskaan ollut kamppailulajien harrastaja. Sen sijaan olin käynyt uimassa, olin aina pitänyt uimisesta. Olimmehan käyneet Yrjönkadullakin, tuolla hieman liian pitkien katseiden temppelissä. Markku jopa kutsui minua hyljepojaksi. Absurdi idea tulvahti mieleeni: voisin kenties uida maan läpi. Sen enempää epäröimättä lähdin yritykseen. Kokeilin kaikkea: rintaa, vapaa-uintia, jopa perhosta ja selkää, mutta en päässyt kovin nopeasti eteenpäin. Aloin jo vaipua epätoivoon kun kuulin äänen vierestäni. Se oli Arton ääni.

- Hei jätkä järki käteen, kaivat vaan ittes ulos, katos nyt tästä näin.

Sitten Arto näytti miten homma toimi. Hän kauhoi maata käsillään ja ryömi edelläni ylöspäin. Hän näytti aivan myyrältä, siltä tsekkiläiseltä animaatiohahmolta, Krtek:ltä. En saanut sanottua mitään, yritin vain jotenkuten pysytellä perässä. Tämä tuntui yhtä aikaa aivan älyttömältä ja täysin uskottavalta – Arto oli noussut kuolleista vain pitääkseen minut hengissä. Tämä todisti minulle, että hänestä todella oli tullut osa minua, ja että minulla oli jokin tarkoitus; minun aikani ei ollut vielä tullut. Jouduin karhuhyökkäyksen ja koiranäyttelyn tapaan jälleen taistelemaan hengestäni toden teolla – vaikka Arto oli auttamassa, maan läpi kaivautuminen ei todellakaan ollut helppoa. Käteni olivat pian aivan verillä ja meinasin useaan kertaan menettä tajuntani. Arto kuitenkin kannusti minua kaiken aikaa eikä antanut minun luovuttaa.

- Sinulla on tehtävä Timo, sinulla on tehtävä! hän hoki korvani juuressa, vaikka ääni vaikuttikin tulevan jostain kaukaa.

Luulin jo – jälleen kerran – viimeisen hetkeni koittaneen, kunnes tunsin raikkaan ilman kosketuksen ylös kurottavan käteni iholla. Maan pinta! Taistelin viimeiset sentit ylös ja rojahdin tuoreen maakerroksen päälle lopen uupuneena. Taisin saman tien nukahtaa siihen. Herätessäni Arto oli tietysti hävinnyt, aivan kuin Obi-Wan Kenobin haamu Tähtien sodassa. Tämä ei yllättänyt minua yhtään – se kaveri osasi aina häipyä paikalta kun sitä tarvittiin. Aloin pikku hiljaa kyllästyä näihin Arton jatkuviin kuolemiin ja katoamisiin, henkiinheräämisiin ja palaamisiin. Mutta täytyi myöntää, että tällä kertaa hän oli pelastanut minut. Vaikka itse hän oli minut tähän sotkuun myös saattanut – ilman häntä en olisi tullut hautausmaalle ja joutunut elävältä haudattavaksi. No jaa, pääasia että olin hengissä. Nousin vaivalloisesti ylös maasta. Oli aika suunnata kotiin, piti laittaa Arton puku pesuun. Sehän voisi suuttua, jos palauttaisin puvun tämän näköisenä.

Lähdin hoipertelemaan ulos hautausmaalta. Arton hauta oli hautausmaan perimmäisessä nurkassa, joten minun piti kävellä koko masentavan mestan läpi: kuolleita joka puolella. Tunsin itseni zombiksi. En ollut koskaan ymmärtänyt hautausmaan merkitystä. Sinne laitetaan kuolleiden ihmisten ruumiit. Sehän on aivan älytöntä. Kyllähän jokainen ymmärtää, että ruumis on vain ruumis. Mitä sillä nyt sinänsä tekee? Ehkä nekrofiliaa… Marika… Nekrofiliafantasiani keskeytyivät, kun näin toiset hautajaiset. Ne olivat Rönkän, sillä tunnistin Kirstin suruasusta huolimatta. Olin aina pitänyt Kirstistä, hän oli mukavan, luotettavan ja perusiloisen oloinen tyyppi. Kirstissä oli yllättävää voimaa, olihan hän saanut Rönkänkin lopulta aisoihin. Hauska yksityiskohta oli se, että koko talo oli kuullut mitä Kirstin ja Rönkän välillä oli tapahtunut. Kirstin paha, tai tässä tapauksessa varsin hyvä tapa oli aivan hillitön juoruaminen. Juuri hänen kaltaisensa erityisen kiltit naiset tuntuivat harrastavan sitä. Ehkä se oli tapa purkaa muuten hieman vajaaksi jäävää tunne-ilmaisua.

Hoipuin Rönkän hautajaisyleisön joukkoon. Olin niin sekaisin, että menin istumaan eturiviin Kirstin viereen. Siinä oli sopivasti yksi tyhjä paikka. Kirsti huomioi minut, mutta ei reagoinut saapumiseeni mitenkään. Hän oli liian kiireinen pyyhkiessään jatkuvana norona valuvia kyyneleitään. Nämä olivat kunnon pohjalaiset hautajaiset, sillä Rönkähän oli Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, ja kaikki hänen sukulaisensa olivat paikalla uskolliseen pohjalaistyyliin. Rönkän suku oli melkoisen suuri, ja sen lukumäärä oli moninkertainen Kirstin sukulaisiin verrattuna. Nämä olivat sivistyneempiä helsinkiläisiä, joten heidän olemuksensa ei muutenkaan ollut niin tilaavievä kuin pohjalaisten isäntien. Macho-energian läsnäolo oli käsinkosketeltavaa ja jossain määrin pelottavaa. Olin aina luullut, että pohjalaiset miehet olisivat olleet vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä. Jollakin tavalla, joskin junttimaisesti, Rönkän sukulaiset toivat kuitenkin mieleeni Kummisetä-elokuvat. Ne olivat tummahiuksisia ja vakavakasvoisia äijiä. Se oli pelottavaa. Pelottavuuteen saattoi vaikuttaa sekin, että jo tässä vaiheessa ilmassa leijui vahvahko viinan haju. Koskenkorvaa, veikkailin.

Juuri kun olin päässyt istumaan, seurakunta nousi ylös veisaamaan virttä. Olin aina ollut hyvin vaikuttunut siitä kuinka voimakkaasti virrenveisuussa s-kirjaimet toistuivat. Nyt vaikutelma ei ollut aivan yhtä vahva, sillä ulkoilmassa ei ollut samanlaista akustiikkaa kuin kirkon massiivisten seinien sisällä. Kirsti ei pystynyt kyyneliltään laulamaan lainkaan. Yritin lohduttaa häntä veisaamalla itse sitäkin voimakkaammin, vaikka en osannut sanoja. En usko, että kovin moni muukaan niistä välitti, kunhan hoilasi mukana, luomassa tunnelmaa. Sehän virsien veisaamisessa varmaankin on se pointti: yhteisen ja yhteisöllisen tunnelman luominen, ei niinkään minkään huikean laulusuorituksen tekeminen. Virret olivat yksi tapa saada ihmiset kokoontumaan yhteen ja kokemaan yhdessä olemisen merkityksellisyys. Se oli vain auttamattoman vanhanaikaista. Ketä enää nykyään kiinnostivat virret Youtuben ja Spotifyn aikakautena? Jopa MTV oli jo vanhentunut – saatika sitten virret!

Virren jälkeen istuimme taas alas. Jostain syystä tunsin vastustamatonta halua halata Kirstiä. Hän vaikutti niin raukalta. Halasin häntä ja tajusin samalla, että olin edelleen yltä päältä hiekassa ja oksennuksessa. Kirstiä se ei kuitenkaan haitannut, vaan hän halasi takaisin voimakkaasti. Itku voimistui hetkeksi hieman. ”Kaikki on okei”, höpöttelin Kirstin korvaan. Olin oppinut aika hyväksi naisten lohduttajaksi, sillä usein tytöt saivat kaiken maailman itkuraivarikohtauksia. Minulla oli pitkä historiani vaikeiden parisuhteiden taistelijana, joten tyttöjen lohduttamisesti oli tullut toinen luontoni, se oli lähes automaattista. Samalla kun lohdutin Kirstiä, näin papin katsovan minua ja sanovan:

- Kirstin sisarenpoika näyttääkin saapuneen. Hänen kanssaanhan olimme sopineet, että hän pitää puheen täällä tänään hautajaisten lopuksi. Rakas Pekka-Juhani, nouse toki tänne ylös ja jaa kanssamme mitä tunnet tällä raskaalla, mutta niin Jumalaa lähellä olevalla hetkellä.

Tyrmistyin niin, etten saanut sanottua mitään. Kirsti tuskin tajusi mitä tapahtui, hän vain jatkoi itkemistään. Hetken aikaa oli hiirenhiljaista. Työnsin Kirstin varovasti irti itsestäni ja nousin ylös. Kävelin hitaasti ylös lavalle. Pappi katsoi asuni kuntoa hieman kummissaan, mutta ei sanonut mitään. Käännyin puhujakorokkeella yleisöön päin ja katselin heitä hetken. Kaikki mustissa, naiset itkivät ja miehet olivat kylmähkön vakavia ja hieman humaltuneita. Kaivoin tottumuksen vuoksi puhepaperin taskustani ja kas, tällä kertaa se oli tekstiä täynnä. Korjasin kurkkuani ja aloin puhua:

---

Rönkä oli hieno mies, vaikka kerran kusinkin sen auton päälle. Tai myönnetään, tuli se tehtyä varmaan useammankin kerran. Ymmärrätte varmaan. Miettikää itsenne köyhäksi nuorukaiseksi, joka joutuu joka päivä katsomaan kotipihallaan jonkun möhömahaisen pohjalaisäijän ökyautoa. Hermothan siinä menee... perkele. Mutta kerran se oli sisällä siellä autossa ja vei minut kostoksi saunaan. Se oli mehevä reissu, tuotti varmasti iloa äijälle. Se juotti minut täydelliseen oksennuskuntoon ja häipyi paikalta. Perhanan äijä. Ja sitten sen piti vielä mennä lyömään sitä karhua.

Monelle Rönkä oli varmasti tuttu, mutta monelle myös uskoakseni aika etäinen. Eihän kukaan edes tiedä sen etunimeä! Se oli vaan Rönkä. Vaimon nimi on Kirsti, mutta äijä itse on Rönkä. Herra Rönkä, jonkinlainen patriarkaalinen jäänne. Mutta hieno mies silti.

Rönkän saavutuksista on mainittava ainakin pesäpallon Suomensarjan voitto vuodelta 1968. Rönkä ei kuitenkaan koskaan ollut mikään suurten saavutusten mies, vaan pikemminkin arjen uuttera puurtaja, työläismuurahainen. Hän kipusi työssään kiinteistö-alalla pikku hiljaa menestyksekkääseen asemaan ja tuli varsin varakkaaksi. Epäonnekseen hän sattui kuitenkin ostamaan asunnon Kalliosta ja vieläpä Sörnäisistä. Tietäähän sen mitä siitä seuraa – naapuriksi tulee aina joku, joka tekee elämästä helvettiä. Tässä tapauksessa ne olimme minä ja kämppikseni Arto. Soitimme musiikkia kovaa ja pyrimme tekemään mahdollisimman vaikuttavia panoääniä. Homma tepsi yleensä, ja usein seinän takaa alkoi kuulua todella vihaisen kuuloista pohjalaista kiroilua. ”Perkele, perkele!” Se oli mahtavaa.

Tästä voisi päätellä, että suhteeni Rönkään olisi ollut jotenkin vihamielinen, mutta tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Välillämme vallitsi kaikesta huolimatta jonkinlainen selittämätön lämpö. Ehkä Rönkä piti minua ja Artoa jollain tavalla hieman kuin omina poikinaan, sillä omasta takaa ei heitä ollut hänelle siunaantunut. Rönkä oli juuri sen koulukunnan äijiä, jonka piti saada poikalapsi ja sitten kasvattaa tästä retveä isänmaan puolustaja tai urheilijanuorukainen. Niin ei suinkaan käynyt. Kuulin kerran kun Rönkä ja Kirsti keskustelivat hyvin vakavaan sävyyn ja tuli ilmi, että Rönkä oli hedelmätön. Äijä ei voinut saattaa raskaaksi Kirstiä, tai ketään muutakaan naista. Tämä oli ilman muuta kova pala Rönkälle. Äijähän sekosi siitä moneksi kuukaudeksi. Tai itse asiassa taisi seota loppuelämäkseen. Sen jälkeen se sinne autoonkin muutti. Kummallista, että se tuli niin myöhään esille, ehkä vaihtoehdon harkitseminen ei ollut tullut mieleen. Ymmärrettävää kyllä, eihän kukaan mies varmaan haluaisi kuulla olevansa kykenemätön lisääntymään. Erityisen kova pala se on varmasti kuitenkin vanhan liiton äijille, jollainen Rönkä oli. New School -jäbät voivat helpommin kehittää jotain muuta ajateltavaa, heidän maailmansa on niin paljon laajempi.

Rönkän ajatukset liikkuivat aika paljon akselilla koti-uskonto-isänmää-työ-viina-penkkiurheilu-perhe. Näistä hänen elämänsä tukipilareista useampikin oli kärsinyt kovasti, joten ei ihme, että päässä rupesi vippaamaan. Rönkä on meille kaikille esimerkki elämän laaja-alaisuuden haltuunottamisen edullisuudesta. On sitä vaikeampi hukkua, mitä enemmän meressä kelluu tavaraa, josta voi ottaa kiinni. (Olin hyvin vaikuttunut omasta kaunopuheisuudestani.)

Tulen juuri edellä mainitun Arton hautajaisista. Tiiviistä porukasta Sörkässä ei siis ole jäljellä enää muita kuin minä ja Kirsti. (Tässä kohtaa iskin silmää Kirstille. Hän hymyili.) Olen oppinut kuoleman korjatessa satoaan huomaamaan elämän rajallisuuden. Arto olisi varmasti puhunut jostain filosofista tässä vaiheessa – Heideggerista ensimmäiseksi (Mitä ihmettä minä oikein selitin?), siitä, kuinka ihmisen elämää määrittää ensisijaisesti rajallisuus, ja kuinka ihmiselämä suuntautuu aina kuolemaa kohti (?). Tämä suuntautuminen kohti kuolemaa on kuitenkin hirvittävän masentavaa. Pidänkin enemmän Arendtilais-Cavareromaisesta lähetymistavasta, jonka mukaan ihmiselämä on kyllä rajallista, mutta rajallisuus määrittyy ensisijaisesti syntymän, ei kuoleman kautta. Tämä antaa ihmiselle liikkumavaraa ja voimaa paljon enemmän kuin kuolemaan suuntautuminen. (En ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä olin puhumassa.)

Rönkä ei ollut todellinen ihminen. Tarkoitan tällä sitä, että kukaan ei tiennyt millainen hän oikeastaan oli. Hän oli vain kuvaus pohjalaisesta äijästä. Sellaisen voi löytää kirjoista tai kuulla jonkun puhuvan siitä. Rönkä täytti tämän roolin mitä parhaiten. Mutta kuka hitto Rönkä oli? Sitä emme saa koskaan tietää, koska äijä on kuollut ja kuopattu. Hyvästi Rönkä. Kiitos.

---

Järkytyksekseni rupesin itkemään hervottomasti. Sanani olivat ainakin minulle itselleni olleet täysin käsittämättömiä. En tiennyt oliko kukaan muukaan ymmärtänyt mitään. Pappi tuli taluttamaan minut pois lavalta. Hänen hienoon valkoiseen asuunsa tarttui multaa ja oksennusta Arton puvusta. Romahdin maahan ja kyyneleet sokaisivat näköni täysin.

Kirsti tuli kiittelemään minua. Muut katselivat kummissaan ja sain aika vihaisiakin katseita. Taisivat olla Rönkän vähäisiä ystäviä. Tai ehkä ne olivat sukulaisia. Kukaan ei puhunut mitään, joten varmaankin sukulaisia. Kai heidän kuului jotenkin roolinsa puolesta näyttää vihaisilta, vaikka tuskin he olivat koskaan mitään erityisen lämpimiä tunteita edesmennyttä äijää kohtaan tunteneet. Kirsti otti minua kädestä kiinni ja sanoi:

- Timo, voit milloin tahansa tulla vierailulle.

Hän antoi suukon minun poskelleni ja lähti kävelemään hitaasti muun saattueen mukana. Pohjalaisten hautajaisten huippuhetki oli vielä edessä. Hautajaiskahvit. Ja äijillä oli varmasti lisää niitä kossupulloja mukana, joten niissä kekkereissä tulisi ilo olemaan ylimmillään. En ollut itse ihan siinä kunnossa, joten päätin yrittää toistamiseen hautausmaalta poistumista.


ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti