"I < 3 Dogs"

© Bambi Vihavainen

038

Suuri päivä lähestyi. Marikan ja koiran näyttely. Minun oli vaikea valmistautua näyttelyn oikeaan teemaan, sillä menin tietysti katsomaan ensisijaisesti Marikaa, enkä mitään koiria. Edes Marikan koira ei kiinnostanut minua erityisemmin. Itse asiassa se ärsytti minua, sillä tuntui, että se oli vienyt Marikan viimeisetkin lämpimät tunteet minua kohtaan – hän ei tarvinnut enää minua heiluttamaan häntääni, sillä hänellä oli nyt oikea koira siihen hommaan. Tunsin itseni idioottimaiseksi Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tin -kappaleen kuvaamaksi raukkeliksi.

Halusin silti valmistautua tulevaan koitokseen. Siksi siirryin virtuaalimaailmaan ja menin nettiin opettelemaan miten koiranäyttelyt oikein sujuvat. Sain pikaisella selauksella jonkinlaisen kuvan niistä.

Selvisi, että koiranäyttelyt ovat väenpaljouden tapahtuma. Väenpaljous tässä tapauksessa koskee sekä ihmisiä että koiria. Tämä voi olla koirille vaikeaa, sillä ne eivät ehkä ole tottuneet suureen määrään ihmisiä ja muita koiria. Siksi omistajan kannattaa pysyä rauhallisena, sillä ihmisen hermostuneisuus tarttuu myös koiraan. Tiesin, että ainakaan tässä mielessä Marikalla ei ollut hätää. Hän nimittäin oli aina niin helvetin rauhallinen – vaikka tilanne meni kuinka sairaaksi, Marika pysyi silti aina kylmän viileänä – paitsi tietysti hermotessaan minulle. Olin varma, että koira oli myös koulutettu olemaan rauhallinen. Ei se saisi pahempaa kyykytystä mistään muualta kuin Marikalta. Olin varma myös siitä, että Marika oli opiskellut koiran kouluttamisen niin hyvin, että osasi olla koiralle tarvittaessa lämmin, saavuttaa sen luottamuksen ja luoda sille hyvän luottamuksen itseensä. Marika osasi manipuloida. Jos hän osasi manipuloida kaikki ympärillään olevat ihmiset tuntemaan itsensä vähempiarvoisiksi, niin takuulla hän saisi yhden koiran uskomaan, että se oli kaikkia muita koiria ylempänä. Marikan koira oli epäilemättä alfa.

Marikan koira kilpailisi pentuluokassa. Siinä olevien koirien piti olla 7–9 kk:n ikäisiä. Oli niin Marikan tapaista tarttua asiasta heti kaksin käsin kiinni. Koira ehti täyttää juuri 7 kuukautta ennen näyttelyä. Se olisi sen ensimmäinen koitos. En epäillyt koiran menestymismahdollisuuksia, mutta minua hirvitti ajatus siitä, että se parka epäonnistuisi. Silloin Marikan raivolla ei olisi mitään rajoja. Marika säilyttäisi täydellisen tyyneytensä koko sen ajan kun olisi näyttelyssä, olisi varmasti jopa ystävällinen ja onnittelisi kilpailijoitaan menestyksestä. Mutta kun hän pääsisi ulos ja pois katseiden ulottuvilta, sitten räjähtäisi. Hän todennäköisesi hakkaisi koiran kuoliaaksi. En halunnut, että koiralle kävisi niin pahasti; en halunnut, että sille kävisi niin kuin minulle oli käynyt. Halusin pelastaa sen, jos se suinkin olisi mahdollista.

Näyttelyn itse tarkoitus on tietysti kehään meneminen. Se onkin mielenkiintoinen rituaali. Marikan kannalta hyvä puoli oli se, että pentuluokka arvostellaan ensin, eli hänen ei tarvitsisi odottaa kauaa. Marikan kohdalta tilanne olisi selvä jo aamupäivällä, ennen kuin viralliset kilpaluokat pääsisivät käyntiin. Vain pentuluokan urokset arvostellaan ennen narttuja, sillä jokaisessa luokassa urokset arvostellaan aina ensin. Pentuoluokka eroaa muista luokista siten, että siinä ei käytetä laatu- vaan kilpailuarvostelua. Koirat saavat kukin kirjallisen arvostelun ja ne laitetaan paremmuusjärjestykseen. Tämä kohta kiehtoi varmasti Marikaa aivan suunnattomasti. Hän halusi palavasti nähdä oman koiransa numeron listan ykkösenä. Koirat kutsuttiin numeroiden, ei nimien perusteella, joten ei haitannut, että Marika ei varmaan vieläkään ollut antanut koiralleen nimeä. Se oli vain koira. Ja se symboloi kaikkia ihmisiä jotka Marika oli alistanut koiran asemaan.

Jokaisella koiraluokalla toistuu sama rituaali. Aluksi tuomari juoksuttaa kaikki luokan koirat vastapäivään kehän ympäri. Koira on esittäjän vasemmalla puolella, jolloin tuomari näkee sen hyvin. Sen jälkeen jokainen koira tulee vuorollaan tuomarin eteen tarkasteltavaksi. Ensin sitä tarkastellaan kokeilemalla: koiran rakenne tarkastetaan tunnustelemalla, purenta katsotaan ja uroksilta tarkastetaan kivekset. Koiran tulee tietysti sallia nämä tutkimukset. Seuraavaksi koiraa juoksutetaan tuomarin edessä. Saatetaan tehdä suoria tai kolmiomaisia juoksuratoja. Tämän jälkeen tuomari antaa tuomionsa.

Pystyin hyvin helposti kuvittelemaan Marikan keskelle tätä kaikkea. Haaveilujen aika oli kuitenkin nyt ohi. Otin 9-ratikan Pasilaan Helsingin Messukeskukseen, tällä kertaa jopa oikeaan suuntaan. Käteni hikoilivat. En ollut muistanut ladata matkakorttiani. Tarkastajat tulivat ratikkaan ja annoin mukisematta henkilötietoni. Halusin vain päästä Messukeskukseen ja 80 euroa oli kovin pieni hinta siitä. Kiitin tarkastajia ja astuin ratikasta ulos. Siinä se oli. Messukeskus. Se kohosi suurena ja uhkaavana edessäni, kuin joku hemmetin Nooan arkki, joka on kuitenkin täytetty pelkillä koirilla. ”Se ei ole mitään muuta kuin rakennus”, yritin sanoa itselleni. Minun oli kuitenkin vaikea uskoa tätä. Minusta se vaikutti olevan jotain paljon enemmän kuin rakennus. Sen muodot muistuttivat minua Marikasta. Tuintui kuin arkkitehti olisi miettinyt vain tätä hetkeä suunnitellessaan tuota pytinkiä. Pelkkä tieto siitä, että Marika oli tuossa rakennuksessa, sai ihoni nousemaan kananlihalle ja hengitykseni muuttumaan epätasaiseksi. Marika. Marika.

Onnuin kohti Messukeskusta. Vasen jalkani oli kai murtunut säärestä ja muutamasta muustakin kohdasta sen karhu-pako-vaate-köysi-tiputuksen vuoksi. Onnekseni olin huono arvioimaan etäisyyksiä. Roikkuessani vaateköydestä olin luullut tiputuksen olevan kymmenen metriä kun se todellisuudessa olikin ollut vain kolme metriä. Vasen jalkani oli kokenut joka tapauksessa aika kovan tällin. Yritin hoitaa sitä kaiken maailman kylmägeeleillä, mutta ei niistä mitään apua ollut. Kaikessa turhautuneisuudessani kokeilin jopa maistaa sitä. En suosittele. Olin kuitenkin kohtuullisessa kunnossa toisin kuin Rönkä, jota Kirsti-vaimo tulisi suremaan lopun elämäänsä. Raukka. Ja raukka karhu. Totta kai se lopetettiin sen välikohtauksen vuoksi. Minulla oli ollut onnea enkä voinut käsittää kuinka olin selvinnyt niiden pillereiden yliannostuksesta ja karhun hyökkäyksestä niin vähillä vammoilla. Edelleen oli epäselvää mistä se karhu oli asuntoomme tullut, mutta en jaksanut ajatella asiaa. Se tuntui vain luonnolliselta jatkumolta elämäni tarinaan, joka oli karannut täysin raiteiltaan. Hulluus oli muuttanut seuraani pysyvästi, ja aloin jo pitää sitä jonkinlaisena ystävänäni.

Kävelin Messukeskukseen sisälle. Tämä oli sen verran tärkeä tapahtuma minulle, että olin jättänyt tekemättä sellaisen aloittelijan virheen kuin liian myöhään tulemisen. Yleensä minulla oli ongelmia olla ajoissa paikalla, mutta tiesin, että Messukeskukseen tuli aivan älyttömät jonot, joten kannatti olla ajoissa – olin ollut täällä kerran DigiExpossa ja silloin olin jäänyt jonon jatkoksi.

Ostin lipun ja kävelin hitaasti aulaan. Hengitin syvään ja katsoin ympärilleni. Oikealla oli erilaisia näyttelytiloja, mutta oli suunnattava vasemmalle, mikäli halusi nähdä varsinaisen päätapahtuman, koiranäyttelyn. Kävelin hieman horjahdellen, täydessä paniikissa eteenpäin kohti yläkertaa, kohti sitä, mikä vaikutti tuholtani. Päässäni soi Al Greenin How Can You Mend a Broken Heart? Se on hieno biisi, jossa Greenin herkkä, mutta voimakas ääni pääsee kunnolla oikeuksiinsa.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin astuessani koiranäyttelyalueelle, oli valtaisa haukkumisen määrä. Koirat näyttivät olevan todella innoissaan. Ne haistelivat toisiaan ja juoksivat toistensa perässä. Tämä oli varsinaista hulabaloota, vaikka samalla kaikki näytti olevan kontrollissa. Ilmassa leijui kuitenkin pahaenteinen tuoksu – tai ehkä se oli vain koirien ulosteiden hajua. Minulla oli pahat aavistukset. Mieleeni tuli se hetki kun olin istunut apein mielin sukupuolitautiklinikalla.

Keskittymiseni koirien rellestämiseen ei kuitenkaan ollut täydellistä, sillä etsin koko ajan katseellani Marikaa. Halusin kuumeisesti nähdä hänet, vaikka samalla pelkäsin ihan pirusti. Nyt oli vain säilytettävä rauhallisuutensa ja kaikki menisi hyvin. Ei mitään sekoamiskohtauksia tai muuta vastaavaa. Rauhassa vaan… Sitten näin hänet. Siellä hän oli. Koiransa kanssa. Marika-näyttely, johon koira oli hänet tuonut. Olin jo huutamassa Marikalle kun tajusin, että vielä ei ollut oikea hetki lähestyä häntä, vaikka tuskin sellaista hetkeä enää koskaan tulisikaan. Piilouduin nopeasti pylvään taakse ja seurasin Marikaa katseellani. Tuolla hän menee, ajattelin ja katselin häntä kaihoisasti kuin  ujoin mahdollinen yläastepoika. Näin kuinka koira kääntyi minua kohti, aivan kuin se olisi tunnistanut tutun hajun. Ei se kuitenkaan voinut olla mahdollista, täällä oli niin paljon erilaisia hajuja aivan sekaisin, sitä paitsi etäisyyttä välillämme oli ainakin 20–30 metriä.

Samalla kuulutettiin Marikan pentuluokka alkavaksi. Vajaa parikymmentä bichon frisétä lähti jolkottelemaan kehässä vastapäivään. Kaikki meni seremonian mukaisesti. Minulla tuli auttamatta mieleen se Disneyn piirretty, missä karhut keräävät roskia innoittavan happyjazz-musiikin tahtiin. Marika juoksi koiransa oikealla puolella. He näyttivät toimivan hyvin yhteen: koira vaikutti selvästi luottavan Marikaan ja Marika, no Marikasta ei luonnollisestikaan voinut sanoa mitään. Hän oli läpitunkematon kuten aina. Kun he juoksivat siinä yhdessä kehää ympäri, en voinut olla ajattelematta, että minun olisi pitänyt olla tuo koira. Minun olisi pitänyt olla tuossa narussa Marikan johdettavana. En ollut enää edes koiran arvoinen.

Marikan koira oli kaunis. Sen turkki oli hyvin hoidettu ja trimmattu viimeisen päälle. En epäillyt hetkeäkään Marikan hoitaneen kaiken kunnolla. Se näkyi. Nopealla tarkastelulla noista pennuista ehkä korkeintaan pari kolme voisi tarjota Marikan koiralle kunnollisen vastuksen. Itse asiassa, ei niistä olisi mitään vastusta. Muut pennut olivat pentuja – Marikan koira oli vereslihalle asti koulittu merijalkaväen sotilas, jonka ilmekään ei värähtäisi vaikka sen jokainen kynsi revittäisiin yksitellen irti. Marikan koira oli kone.

Yhteisjuoksun jälkeen koirat menivät yksitellen tuomarin eteen. En ollut tajunnut, että noin pienten koirien kohdalla oli yksi erikoiselementti. Koirat nimittäin nostettiin pöydälle, josta niitä oli helppo tarkastella. Se näytti hyvin hauskalta. Lähdin hivuttautumaan lähemmäksi, jotta näkisin tapahtumat paremmin. Laitoin lippalakin päähäni, jotta Marika ei tunnistaisi minua. Olin ostanut sen varta vasten tätä varten. Siinä luki: ”I <3 Dogs”. Ei mitään kovin omaperäistä, mutta toimivaa silti. Lippa oli tavallista pidempi ja toisin kuin lapsuusaikanani, en ollut käyristänyt lippaa puoliympyrän muotoon. Pysyin lippalakkini sisällä piilossa ja turvassa.

Olin niin innoissani siitä, että pääsisin seuraamaan Marikan toimintaa aivan läheltä, että unohdin katsoa eteeni. Astuin koirankakkaan. Olinkin lukenut, että näin saattaisi käydä. Osa koirista voi olla hyvin hermostuneita ja ne saattavat laskea alleen. Kimpaannuin, sillä tämä osui erittäin epämukavaan hetkeen – Marikan vuoro oli pian tulossa. ”Perkele!” huusin Rönkän muistoa kunnioittaen kovaan ääneen ajattelematta sen kummemmin. Vieressäni oleva pieni espanjanvesikoira säikähti pahanpäiväisesti. Se vinkaisi ja lähti juoksemaan pakoon niin nopeasti, että hihna irtosi omistajan kädestä. ”Anteeksi!” yritin huutaa, mutta ei siitä mitään apua ollut. Säikähtänyt espanjanvesikoira sai muissa koirissa aikaan jonkinlaisen ketjureaktion, ne alkoivat haukkua ja mekastaa entistä enemmän. Kakofonian taso nousi hetkessä kattoon. Hiivin hiljaa poispäin tapahtumien keskipisteestä.

Kova mekastus ei tuntunut häiritsevän kehän tapahtumia. Tuomarit olivat varmaan tottuneet tällaiseen. En uskaltanut katsoa taakseni vaan piilouduin kehän vieressä olevan tavattoman lihavan miehen viereen. Se oli hyvä paikka. Tästä minua eivät näkisi niin Marika kuin espanjanvesikoiran omistajakaan. Ainoa ongelmani oli, että lihava mies mutusteli valtavaa hodaria, ja siitä valui sinappikurkkusalaattia päälleni. En kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään, sillä en halunnut aiheuttaa uutta kohtausta. Päätin olla hiljaa ja kestää, hodaritahrat olivat kuitenkin pieni hinta maksettavaksi siitä, että sain olla näin lähellä Marikaa.

Marikan vuoro tuli. Hänen koiransa numero huudettiin, mutta hän ei liikkunut. Mitäs tämä oli? Sen täytyi johtua siitä, että Marika ei kuullut numeroa. Hänellä oli välillä ongelmia kuulonsa kanssa, se taisi johtua siitä, että hän oli kuunnellut iPodia helvetin kovalla koko pienen ikänsä. Kerran olin huutanut kaksi tuntia ikkunan alla ennen kuin Marika oli tullut avaamaan. Tosin se oli saattanut johtua siitäkin, että hän ei ollut vain jaksanut tulla alas minun takiani, tai että häntä oli ärsyttänyt tai että hänellä oli ollut jokin kriittinen blogipäivytys kesken. Joka tapauksessa nyt Marika ei reagoinut, vaikka hänen koiransa numero huudettiin varmaan jo kolmannen kerran. Tämä oli minun syytäni. Hitto, että pitikin astua siihen kakkaan.

Vaikka en pelännytkään Marikan raivoa, sillä eihän hän voinut tietää kuka oli syypää kasvaneeseen mekkalaan, pelkäsin silti hänen epäonnistumistaan. Se oli jotain, mitä ei vain voisi tapahtua. Tuntui, että sellainen ei sopisi maailman järjestykseen tai olemukseen. Marikan epäonnistuminen olisi kuin maa olisi lähtenyt kiertämään kuuta tai aika olisi lähtenyt liikkumaan taaksepäin. Sellaiset tapahtumat vaativat jotain täysin ennennäkemätöntä toteutuakseen. En uskaltanut edes ajatella, mitä Marikan epäonnistumisesta voisi seurata. Ehkä koko maailmankaikkeus romahtaisi. Ehkä kaikki voittaisivat lotossa ensi viikolla. Riski oli liian suuri, minun oli estettävä mahdottoman tapahtuminen. En paniikissa keksinyt muutakaan kuin hypätä kehään. Vedin lippalakin entistä syvemmälle päähäni ja juoksin kehän läpi ja pidin älämölöä. Hypin laukka-askelilla ja viuhdoin käsiäni kuin lintu. ”LAA, PGUU, HYY!” huutelin. Sain selvästi kehähenkilökunnan häiriintymään. Mieleeni tulivat futismatseissa joskus esiintyvät alastonjuoksijat. Ehkä tämä oli tarpeeksi. Juoksin suoraan ulos koko hallista.

Tajusin vasta juostuani vessaan piiloon, että nyt en näkisi Marikan esiintymistä. Sinkouduin välittömästi aivan uudelle paniikin tasolle ja toimin täysin vaistonvaraisesti – kuin koira konsanaan. Riuhtaisin lukitun vessakopin oven auki ja potkaisin siellä pytyllä istuvaa miestä polvella kasvoihin. Ehkä hän kuoli, ehkä vain menetti tajuntansa, nyt ei ollut aikaa jäädä selvittämään sitä. Riisuin nopeasti hänen vaatteensa ja laitoin ne päälleni: nyt minua ei ainakaan heti tunnistettaisi, vaikka jouduin lippalakista luopumaankin. Juoksin takaisin halliin ja pääsin juuri näkemään kun Marikan koira nostettiin pöydälle. Hyvä. Heillä oli mennyt hieman aikaa välikohtauksesta selviämiseen, ja Marika oli tällä kertaa kuullut numeronkin. Marikan koira näytti ilmiselvästi hieman hämmentyneeltä. Se ei ollut varmasti tottunut tällaiseen väenpaljouteen saatika tapahtumien vyöryyn. Toivottavasti jatkossa kaikki menisi hyvin. Kunhan Marika säilyisi rauhallisena, niin koirakin saisi emännästään tukea. Ja Marikaa ei saanut hämmentymään millään, joten ei hätää.

Tuomari katseli juuri Marikan koiran hampaita. Yritin hivuttatutua taas vaivihkaisesti lähemmäksi. Lähestyin kehää tällä kertaa toiselta puolelta, näin vältin myös lihavan hodarimiehen. Pääsin kehän reunalle juuri kun tuomari tarkasteli Marikan koiran rakennetta. Silloin tapahtui jotain uskomatonta. Ehkä tämä oli kohtalon pilaa sen vuoksi, että olin juuri estänyt mahdottoman tapahtumisen. Todennäköisesti se oli kuitenkin vain sattumaa, johon yhdistin oman tarinani. Sillä ei ole väliä, sillä joka tapauksessa tämän jälkeen kaikki meni ruhtinaallisen mahtipontisesti päin helvettiä.

Marikan koira tunnisti minut. Se katsoi aivan selvästi suoraan kohti minua. Yritin siirtää katseeni pois, mutta se oli liimaantunut koiran nappisilmiin. Hiton koira, kuinka se oli söpön näköinen. Tuli ikävä sitä aikaa kun olin asunut sen ja Marikan kanssa.

Koira näytti hätääntyvän lisää tästä uudesta hämmennyksestä lyhyen ajan sisällä. Se katsoi paniikinomaisesti Marikaan hakien tästä tukea. Marika oli kuitenkin myös huomannut koiran katseen suunnan ja seurasi sitä. Pahin oli tapahtunut, Marika näki minut. Hän sai yllättävän näkyvän raivokohtauksen ja hänen suustaan näytti purkaantuvan spontaani ”vittu!”, ”vitun paska!” tai jotain vastaavaa. Hän näytti raivostuneelta eläimeltä – tätä Marika ei olisi halunnut blogissaan näyttää. Koira säikähti ilmiselvästi tästä lisää, sillä sen tärkein tuki ja turva, Marika, oli nyt jotenkin tolaltaan; koirat ovat hyvin valppaita havaitsemaan omistajiensa tunteita. Koiran hermot alkoivat pikku hiljaa pettää. Tuomari huomasi myös tämän ja kysyi Marikalta jotain, varmaankin, että oliko koiralla taipumusta säikkyiseen käyttäytymiseen tai että oliko se heikkohermoinen. Marika vastasi jotain ja tuomari katsoi häntä hieman kummastuneena.

Minun olisi ollut takuulla parempi siirtyä, poistua koko Messukeskuksesta ja palata itsemurhayritysteni pariin, mutta olin jähmettynyt paikoilleni. Pysyin Marikan ja koiran huomion keskiössä. Ehkä aiheutin juuri tietynlaisia muistoja koirassa. Ehkä toin sen mieleen sen alkuajat Marikan luona: sen kuinka se oli aina pelästynyt minua tullessani käymään. Nyt näin sen silmissä sen samaan ilmeen, joka sillä silloin oli ollut: epämääräisen innostuksen, hämmennyksen ja pelon yhdistelmän. Ja sitten, ennen kuin ehdin tehdä mitään, katastrofi tapahtui ja kaikki räjähti käsiin.

Tuomari tarkasteli juuri koiran häntää. Hän nosti sen ylös ja tutki käsillään sen rakennetta. En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka surutta koiria esineellistettiin näissä kinkereissä. Missikilpailut eivät olleet mitään tähän verrattuna. Marikan koiraparka ei kestänyt enää. Kaikki pikku hiljaa kasautunut hermopaine purkaantui kun tuomari kävi sen takapuolen alueen kimppuun. Minun olisi pitänyt tajuta se ja keskeyttää tilanne, mutta en pystynyt edes liikkumaan.

Vanha vaiva teki paluun ja koiralta lensivät anaalit suoraan tuomarin kasvoille. Tuomari alkoi huutaa täyttä kurkkua, enkä ihmettele, sillä tunsin tuon hajun erittäin hyvin. Koko kehähenkilökunta ryntäsi katsomaan mistä oli kyse, ja yleinen hämmennys valtasi paikan. Kenties hetki sitten tapahtunut välikohtaus oli jäänyt kytemään ja tarvittiin vain uusi kipinä sytyttämään se ilmiliekkeihin, tai sitten se vain lähti etenemään yhdestä koirasta toiseen kulovalkean tavoin, mutta joka tapauksessa pian kaikki oli aivan sekaisin. Koirat tempautuivat irti omistajistaan, juoksentelivat ympäriinsä ja kakkivat joka puolelle. Ihmiset alkoivat menettää koirien lisäksi hallinnan myös itsestään.

Joku puri minua jalkaan. Se oli se sama espanjanvesikoira, jonka aiemmin olin säikäyttänyt. Se raukka oli tullut kostamaan. Hätistäessäni sitä pois minua lyötiin kasvoihin. Se oli Marika. En ollut koskaan nähnyt häntä niin vihaisena. Se oli pelottavaa. Marikalla oli pimeä puoli – siis sen normaalin pimeän puolen lisäksi. Olin nähnyt siitä häivähdyksiä silloin tällöin, esimerkiksi silloin kun hän hakkasi sitä animeteiniä vasaralla naamaan. Nyt näin sen ensimmäistä kertaa toden teolla. Se oli kammottavaa – mutta en voinut silti olla hymyilemättä, niin onnellinen hänen näkemisestään olin. Samalla lailla kuin hän aiemmin oli yhdistynyt mielessäni jumaluuteen, hän yhdistyi nyt saatanaan. Hänen päänsä päälle kohosi valtava liekki, tulimyrsky.

- Minähän sanoin, että sinä et saa enää nähdä minua! Marika huusi aivan punaisena raivosta.

Hän toi mieleeni Bilbon Taru sormusten herrasta, kun tämä himoaa sormusta takaisin itselleen. Apua! Tämä oli niin pelottavaa, että jähmettynyt ruumiini sai kun adrenaliinipiikin. Lähdin juoksemaan pakoon kuin antilooppi leijona perässään. Törmäsin kuitenkin välittömästi valtaisaan koirien virtaan. Kuin vauhkoontunut karjalauma preerialla Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvassa, niitä tuli joka puolelta. Yritin väistellä, mutta niitä oli liikaa. Menetin tasapainoni ja raahauduin koirien mukana. Ainakin pääsin poispäin Marikasta. Koiria täytyi olla satoja, ja ne kaikki olivat menettäneet vähäisenkin koiranjärkensä. Pikkukoirat näyttivät hulluinakin söpöiltä, mutta isot koirat olivat todella pelottavia. Mukana oli dobermanneja, rotweilereita, irlannin susikoiria, amerikan akitoja ynnä muita rotevampia koiruleita. Ja kun ne saivat jalat alleen niin se oli menoa se.

Homma alkoi muuttua hurjaksi. Näin kuinka isommat koirat pistelivät pienempiä poskeensa ja kuinka ihmiset epätoivoisesti vetivät hihnoista, joissa osassa oli ehkä irtonainen koiran pää kiinni, useimmissa ei sitäkään. Ihmiset juoksentelivat koirien tavoin ympäriinsä ja kävivät toistensa kimppuun. Infernaalinen väkivalta täytti koko hallin. Koirien haukuntaan ja murinaan yhdistyi ihmisten kiljunta ja kiroilu; tuhovimma oli ottanut kaikki valtaansa. Yksi kehätuomareista oli ottanut bichon frisé -paran talutushihnasta kiinni ja käytti sitä moukarin tavoin hyöketessään toisten ihmisten ja koirien kimppuun. Muut bichon frisét huomasivat tämän ja kävivät joukolla tuomarin kimppuun. Näin kuinka ne hyppäsivät yhtä aikaa tuomarin päälle ja söivät tämän elävältä. Osalla ihmisistä oli vielä järki tallella ja he näppäilivät kännyköitään soittaakseen hätänumeroon. Mutta sitten huomasin, että he ottivatkin vain kuvia ja videoita tapahtumista ja lisäsivät niitä Facebookiin, Youtubeen, Instagramiin ja muualle. Verilöyöy tallentui reaaliaikaisena nettiin. Seuraavana päivänä koko netin suosituin video olikin ”Bloodbath in Helsinki Exhibition & Convention Centre”.

Minä en voinut osallistua väkivaltaan, sillä koin itseni ulkopuoliseksi siitä. Minä olin aiheuttanut sen, en ollut osa sitä. Tosin kukaan ei tiennyt tätä, joten jouduin torjumaan useita minuun kohdistuneita hyökkäyksiä. Aistini olivat herkkinä ja saavutin eläimellisen raivon, jonka avulla puolustauduin jopa kahta hurjapäistä karjalankarhukoiraa vastaan. Koirat kävivät yhdessä kimppuuni, ja vaikka toinen saikin iskettyä hampaansa käteeni, onnistuin silti potkaisemaan toisen sivummalle ja taltuttamaan toisen painamalle sen maahan. Olin kuin Arto, joka oli muuttunut karhuksi. Kuvittelin itseni pelätyksi Akakabutoksi japanilaisessa Hopeanuoli-animaatiossa. Siinä ihmiset yrittävät taistella koiriensa avulla hulluja tappajakarhuja vastaan. Sen tunnuskappaleessa lauletaan: ”Vimma vie eteenpäin, kirkkaana leiskuu veri, ja syntymän syy selviää”. Tyypillinen japanilaisen kulttuurituote: aivan älytön idea, mutta mahtava toteutus.

Luulin jo selvinneeni, kunnes näin Marikan lähestyvän minua. Jähmetyin jälleen paikalleni enkä kyennyt tekemään mitään; tuntui kuin kaikki ympärilläni olisi hidastunut ja hävinnyt. Katseeni muuttui valokuvaustermillisesti ilmaistuna bokeh-katseeksi. Näytti, kuin olisin tarkastellut Marikaa 85 mm. valokuvausputken ja f/1.4 aukon läpi. Ympäristö hänen takanaan sumentui, vain hän näkyi terävästi. Katsoessani vielä tarkemmin huomasin, että vain hänen rintansa näkyivät tarkkoina, jopa hänen korvansa ja hiuksensa olivat jo hieman sumeammat. Valokuvausopettajani olisi ollut ylpeä tästä näystä. Marikan rinnat ja kasvot olivat tahriintuneet verestä äärimmäisen esteettisellä tavalla. Hän ei ollut koskaan näyttänyt näin kauniilta. Tämä ympäristä oli kuin luotu Marikalle. Hän oli ottanut toisen korkokengän (hän todellakin käytti korkokenkiä myös juostessaan koiransa kanssa) jalastaan. Sen terävän piikin kohdetta ei ollut vaikea arvata. En halunnut enää paeta. Ymmärsin, että oli liian myöhäistä. Olin pitkään halunnut tuhoutua, ja nyt sen hetki oli vihdoinkin tullut.

Marika oli siinä. Marika. Tunsin hänen tuoksunsa. Kaikkien satojen koirien tuottamien tuhansien voimakkaiden hajujen seasta tunsin hänen tuoksunsa. Se oli sama kuin aina ennenkin. Massiivinen. Kaiken lupaava. Rajaton. Ihana. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Otin Marikan syliini ja itkin. Hän rimpuili irti ja kohotti kätensä iskuun. En pelännyt. Mitä piti tapahtuman, se tapahtuisi. Olin valmis kuolemaan.

Juuri samalla hetkellä kun Marikan isku lähti, hänen söpö pikku bichon frisénsä hyppäsi syliini. Ehkä se tunnisti minut ja halusi tulla tekemään tuttavuutta, ehkä se vain näki emäntänsä minun päälläni ja halusi tulla mukaan leikkimään, tai ehkä se vain himoitsi vaatteiden vaihdosta huolimatta minussa eittämättä edelleen olevaa sinappikurkkusalaatin sulotuoksua. Korkokengän korko lävisti pikkuisen koiran kuin veitsi voin. Punainen veri levisi valkoiselle karvalle. Se oli hirveää. Marika ei näyttänyt kuitenkaan erityisemmin välittävän siitä, mitä koiralle oli tapahtunut, pikemminkin häntä harmitti, että isku ei ollut osunut minuun.

Hän ei ehtinyt kuitenkaan tehdä toista yritystä, sillä ympärillemme alkoi sadella tölkkejä, joista purkaantui ulos harmaata savua: kyynelkaasua. Alta aikayksikön kaikki hallissa olivat toimintakyvyttömiä, niin koirat kuin ihmisetkin. Poliisi haki kaikki ulos. Spektaakkeli oli ohitse.


ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!