"Tämä oli todellista hengen voittoa aineesta"

© Bambi Vihavainen

015

Olisi typerää olettaa jokaisen niistä bloggaajista olleen Helsingistä. Vaikka Marikan mukaan kuulemma sekin oli täyttä paskaa, että ”parhaita muotiblogeja” oli poliittisen korrektisti poimittu joka kolkasta Suomea. Tällä hän toi esille halveksuntansa ulkopaikkakuntalaisia kohtaan.

Myös seksuaalivähemmistöt oli otettu huomioon ja listalla oli myös yksi poika. Se oli homo ja diggasi Britney Spearsia ja totta kai se seurasi BB:tä ja totta kai se suunnitteli itse vaatteita. Mikä naurettavinta, olimme matkalla Ouluun ja mitäpä muutakaan kuin tappamaan sitä tyyppiä.

Olisi voinut olettaa Marikalla olevan sen verran paljon rahaa, että olisimme voineet lentää Helsingistä Ouluun. Mutta se herättäisi muka huomiota enemmän. Menimme junalla ja matka tulisi kestämään kuusi ja puoli tuntia. Marikan kosmetologikäynnin vuoksi pääsimme lähtemään vasta kolmen junalla. Juna ei ollut vielä edes Riihimäellä kun tuli jo pimeää. Heti Tampereen jälkeen vaikutuin maisemista; pienistä kylistä ja yksittäisistä taloista joita ohitimme. Niin paljon metsää ja paikkoja, joita en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Marikaa eivät luonnollisesti maisemat kiinnostaneet. Hänellä oli viisi eri naistenlehteä mukanaan, joita hän luki, eikä ollut keskustelevalla tuulella. Emme varsinaisesti voineet käydä suunnitelmaakaan läpi, koska ihmisiä oli koko ajan lähellämme. Ja olimme tietysti käyneet suunnitelman läpi jo monesti ennen matkaa. 

Viimeisen kahden viikon aikana oli tapahtunut huomattavan paljon. Olin mennyt uusintaverikokeeseen ja klamydia oli lähtenyt kalppimaan, mikä oli helpottavaa. Marikasta paljastui uusia puolia ja totta kai minä fiilistelin sitä, että pääsin koko ajan lähemmäksi häntä. Olin ollut kaikessa oikeassa. Marika todellakin oli päättänyt tehdä selvää niistä kaikista bloggaajista, jotka oli mainittu Ilta-Sanomien TOP10-listalla. Se oli ollut hänelle kova paikka ja oli edelleen. Se oli nolointa, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut. Marika sai minut nopeasti vakuuttuneeksi kaikesta. Kokeilimme uusia asentoja ja eri paikkoja. Se oli mieletöntä. Olin käytännössä muuttanut hänen luokseen asumaan. En käynyt kuin kerran niiden kahden viikon aikana kämpilläni hakemassa hammasharjani ja parranajovehkeet.

Olin valmis tekemään mitä vain hänen puolestaan ja mitä enemmän mietin niiden kymmenen tai  jäljellä olevan seitsemän ihmisen murhaamista, niin se ei tuntunut taakalta ollenkaan. Sain jakaa jotain todella intiimiä hänen kanssaan: murhaamisen. Sain olla koko ajan Marikan kanssa ja tiesin, että tämä jos mikä lähentäisi meitä. 

Tavalliseen tapaansa Marika ei halunnut selitellä, mistä hän tunsi Arton. Hän vain sanoi, että he tunsivat ja millään muulla ei ollut merkitystä. Totta kai minä tulin hemmetin mustasukkaiseksi. Piirsin mieleeni kuvia kuinka he olivat nussineet minun ja Arton yhteisellä kämpällä minun poissaollessani ja olivat jakaneet yhdessä ihania hetkiä. Mietin kuinka Marika oli nauranut iloisesti hänen seurassaan, ihan eri tavalla kuin koskaan minun kanssasi. Mietin kuinka hän oli pidellyt Arton vehkeestä kiinni ja ottanut häneltä suihin ja kehunut samalla penistä mahtavaksi vonkaleeksi. Tunsin itseni toissijaiseksi ja voin pahoin. Eräänä yönä mietin niin pitkään heitä yhdessä, että minun oli pakko oksentaa. Oksensin pöntön täyteen ja itkin samalla hysteerisenä. Onneksi Marika nukkui aina niin sikeästi, että hän ei kuullut mitään. Kuitenkin Marikan viileä suhtautuminen siihen, että Arto makasi sairaalassa koomassa, sai minut asettumaan siihen kantaan, että heidän välillään ei ollut eikä tulisi olemaan mitään. Se rauhoitti minua hieman.

Marika kertoi, että Arto oli suunnitellut hänelle kaiken. Ne olivat tarkkoja kaavioita, mutta niin selkeitä, että lapsikin olisi osannut lukea niitä – kaikki oli paperilla yksinkertaisesti mutta seikkaperäisesti. Idean kahdeksaantoista palaan paloittelusta Arto oli saanut jo pari vuotta sitten lukiessaan jonkun 1800-luvulla eläneen mystikon elämäkertaa. Tyyppi oli murhannut vaimonsa itse valmistamillaan työkaluilla ja halunnut julistaa tämän kuolemaa ripustamalla vaimonsa palat ympäri kaupungintaloa. Arton tuntien kaiken takana oli aina jokin kummallinen kumartelu historian tapahtumille, eli todennäköisesti Arto oli kopioinut suunnitelmansa tältä tyypiltä. Niin perus.

Itse valmistettujen työkalujen sijaan Marika käytti pääasiallisena paloitteluvälineenään äärimmäisen terävää, erikoisvalmistettua rautasahaa, jolla luiden poikkisahaaminen oli yllättävän helppoa. Marika käytti sanaa ”miellyttävää” ja voi pojat kun hän sai minut kiihottumaan sanoessaan niin (vaikka en tajunnutkaan miksi). Artolla oli kaveri lääkiksessä, joka oli erikoistunut patologiaan, ja tässä kohtaa poliisit olivat olleet täysin oikeassa: lääketiede piti olla hallussa, jotta paloittelut pystyi toteuttamaan ammattimaisesti. Lääkiskaveri oli kertonut uteliaalle Artolle ihmiskehosta ja siihen liittyvistä yksityiskohdista. Kun Arto paneutui johonkin asiaan, hän otti siitä kaiken selville. Muutaman viikon jälkeen hänellä oli yllin kyllin infoa kehissä ja hän teki Marikalle ohjeet kuinka hoitaa hommat. Ilman Arton onnettomuutta hän olisi hyvin todennäköisesti ollut mukana murhareissuilla.

Mutta kysymys kuuluikin, kuinka helvetissä Arto oli voinut auttaa Marikaa tässä nakissa, koska siitä ei ollut kuin kolme viikkoa kun Marika oli lukenut uutisen netistä. Silloin Arto oli ollut jo koomassa. Muutaman päivän ajan olin ihan pihalla kun Marika oli kertonut minulle siitä, mitä tulisimme tekemään. Suostuin kaikkeen oitis ilman mitään ehtoja – tietysti. Sitten tajusin kuitenkin googlettaa tuon Ilta-Sanomien artikkelin ja selvisi, että se oli kolmen kuukauden takaa. Normaalisti olisin suuttunut ja ollut suunniltani, koska tyttö pelaa jotakin outoa peliä ja haluaa käyttää minua hyväkseen. Mutta en tällä kertaa. Kyseessä ei ollut kuka tahansa, vaan Marika. Olin otettu. Ihailin suuresti hänen määrätietoisuuttaan ja omistautumistaan. Samalla koin tuskaa hänen pahasta mielestään. Kun hän oli lukenut minulle netistä sitä juttua, hän oli suuttunut ja ruvennut itkemään. Se oli ollut aitoa. Ne olivat  olleet oikeita pettymyksen kyyneleitä. Sillä ei ollut merkitystä, että hän ei lukenut sitä silloin ensimmäistä kertaa. Selvästikin asia piinasi häntä. Meidän oli ryhdyttävä toimeen.

Juna pysähtyi Vihannissa. Marika painoi päänsä syliini ja nosti jalkansa notkeasti kohti junan seinämää. Juna oli jo nyt myöhässä yli tunnin. Lumen määrä oli huikeaa ja silloin harvoin kun junalla matkustin ne olivat talvella aina myöhässä. VR – Venaa Rauhassa, kaikki Seinäjoelta junaan tulleet sanoivat. Marika inhosi tapaa, jolla ne ihmiset puhuivat. Nyökyttelin vain myöntyvästi. Sinänsä minua ei häirinnyt, että juna oli myöhässä ja matka venyi venymistään. Sain olla Marikan kanssa ihan rauhassa lähekkäin ja meillä ei ollut mihinkään kiire. Junassa aika todellakin pysähtyi.

Katsoin Marikan täydellisiä silmiä ja rakastin häntä. En ollut sanonut sitä hänelle vielä. Mutta olin ollut siitä jo hetken aikaa täysin varma. En tarvinnut aikaa ajatella tai punnita tunteitani. En tarvinnut vertailukohtia aiemmista suhteistani. Hän oli parasta, mitä olin koskaan saanut. Ja se oli koko ajan täysin epäitsekästä. Hän ei ollut minun vaan minä olin hänen. Hän tiesi sen. Hän ei koskaan tulisi olemaan minun. Siksi samassa tilassa hänen seurassaan oleminen tuntui kuin olisin ollut kaukosuhteessa. Niin lähellä, mutta todella kaukana. Saavuttamaton rakkaus, jota kuitenkin koko ajan saavutin vähän kerrallaan. Hän oli juuri se unelmainen lortto, jota en koskaan lukioaikana saanut. Seurasin silloin noita tyttöjä etäältä ja koin itseni typeräksi. Odotin kovasti, että pääsisin murhaamaan kaikki ne, jotka olivat pahoittaneet Marikan mielen.

Oulun keikka ei ollut mikään harjoitus. Ei suinkaan. Viikko aikaisemmin olimme hoidelleet pois alta Anniinan, joka oli pitänyt hiukan erilaista, japanihenkistä ernu-muotiblogiaan. Marika inhosi animetyttöjä. Niitä tuli usein Kampissa vastaan pukeutuneina joihinkin ihmeen ”halinalle helvetistä” -asuihin. Joiltakin oli kulmakarvat kokonaan ajeltu ja niiden tilalla oli eläimellisesti maalatut viivat. Kieltämättä se oli aika kauheaa. Mikä helvetin 24/7-henkinen roolipeli niillä oli menossa? Lievä kuvotukseni helpotti ensimmäistä keikkaa hieman, vaikka se ei missään nimessä ollutkaan mikään läpihuutojuttu.

Bongasimme Anniinan, tämän 17-vuotiaan Torkkelin lukiota käyvän erilaisen nuoren ihan kotikulmiltaan Kulosaaresta. Marika heitti sitä lumipallolla ja kysyi sen nimeä vielä varmistukseksi.

- Anniina, se vastasi ja sanoi jotakin muutakin tuoden esille r-vikansa.

Siinä samassa minä hoidin osuuteni ja iskin sitä takaraivoon vasaralla. Arton muistiinpanoissa oli lukenut: ”Lyö vitun kovaa, niin että taju menee kerralla, niin ei tarvitse kuunnella mitään kiljumista”. Löinkin todella kovaa. Näppärästi Anniina kaatui syliini. Meillä oli Marikan isän auto lainassa ja sulloimme nopeasti Anniinan takaluukkuun. Ajoimme jonnekin varastoille, missä Marikan perheellä oli kamaa säilössä. Hänen äitinsä Margareta keräsi antiikkia aina vanhoista puutarhatuoleista 60-luvun tennismailoihin. Kamaa oli paljon. Se ei ollut mikään perinteinen viiden neliön varastotila vaan kokonainen kellari täynnä kaikkea vanhaa. Siellä oli todella karmivan näköistä, mikä korosti sitä, mitä tulisimme tekemään. Paikka muistutti Painajainen Elm Streetiltä -leffoista tuttua pannuhuonetta, jossa Freddy jahtaa lapsia veitsikynsineen. Siellä hurisivat ilmastointilaitteet, mutta silti haju oli vastenmielisen homeinen. 

Heitimme Anniinan lattialle. Marika toimi viileän ammattimaisesti koko ajan. Hän ei ollut yhtään se sama, avuttoman tyttömäinen prinsessa, joka hän oli kotona valkoisissa tohveleissaan kirjoittamassa blogiaan.

- Nyt se heräsi, et lyönyt tarpeeksi kovaa, Marika sanoi.

Anniina katseli ympärilleen silmät vetisinä ihmetellen missä oli.

- Mä haluan kotiin, se uikutti.

Marika otti vasaran kädestäni ja kiskaisi oikein olan takaa vasaralla Anniinaa silmään. Silmä painui sisään ja veri suihkusi betoniselle lattialle. Anniina rupesi kirkumaan hysteerisesti ja piteli verisestä naamastaan kiinni. Iskun kovasta voimasta hänen niskansa oli vääntynyt luonnottomaan asentoon.

- Kauheaa teinidraamaa, olisit vaan lyönyt sitä kovempaa jo ensimmäisellä kerralla!

Marika torui minua suuttuneesti ja hakkasi Anniinaa sillä vasaralla ainakin minuutin ympäri sen kehoa ja huusi: ”vitun larppaajahuora, vitun vittu!” Anniina hiljeni (tai kuoli) ja rauha oli jälleen maassa. Marika antoi sahan minulle ja sanoi, että minun olisi parasta oppia nyt kaikki, että olisin jatkossa valmiimpi. Hän riisui Anniinalta vaatteet ja sulloi ne Alepan muovipussiin. Anniinan kalpea ja veltto ruumis oli silmiemme edessä viimeistä kertaa yhtenä palana. Katsoin ohjeita ja rupesin sahaamaan rintalastan kohdalta. Marika katseli sivusta ja poltti savuketta. Aina välillä hän neuvoi ja kertoi kuinka jotkut jänteet olivat sitkeämpiä. Niitä piti usein repiä ihan käsillä. Onneksi tätä varten Marika oli hankkinut meille teurastajan haalarit, jotka olivat todella käytännölliset vaikkakaan ne eivät hengittäneet kovin hyvin.

Olimme sahanneet Anniinan palasiksi. Häntä ei tunnistanut enää ihmiseksi. Siinä oli vain merkityksettömiä lihanpalasia, jäänteitä ja sisäelimiä, jotka haisivat mädänneeltä oksennukselta. Marika sirotteli talkkia jokaisen ruumiinosan päälle, koska se kuulemma esti hajun leviämistä ja piti osat tarpeeksi kuivina ja kasassa. Kokosimme palaset isoon jätesäkkiin ja lähdimme ajamaan pakkasyöhön.

Jouduimme ottamaan pienen riskin. Murtauduimme jonnekin ala-asteelle. Marika rikkoi ikkunan samalla vasaralla, jolla hän oli aiemmin halkaissut Anniinan kallon säpäleiksi. Astelimme alakertaan, josta löysimme liikuntasalin. Anniinassa oli se hyvä puoli, että häntä oli kevyt kantaa. Kokonaisenakaan hänen anorektinen ruumiinsa ei ollut painanut kuin vähän päälle 40 kiloa. Palaset oli aseteltu kahteen jätesäkkiin, joiden kantamisvastuun pystyimme jakamaan. Asettelimme palaset suoraan riviin liikuntasalin lattialle ja lopuksi Marika työnsi terävän tapin vasemman käden ranteen lävitse ja kiinnitti numerolla ”3” varustetun kartongin sen pääosaan kiinni. Sen jälkeen hän levitteli tytön vaatteet palasten viereen. Työmme oli kutakuinkin tehty, mutta minun oli silti pakko kysyä Marikalta, että miksi ala-aste.

- Saavatpa lapset tietää jo ajoissa, että ei kannata ryhtyä bloggaajaksi... sillä tavalla pääsee ainoastaan hengestään.

Nyökkäsin tähän. Marika oli omalla tavallaan valitettavan oikeassa. Uutisotsikot kävivät kuumana taas seuraavana päivänä. Anniinan bloggaamisharrastuksesta kerrottiin ja pian monet vanhemmat kielsivätkin lapsiltaan omalla nimellään ja kuvillaan nettiin kirjoittamisen siinä pelossa, että heidänkin lapsensa paloiteltaisiin. Marikalla oli uskomattoman hyvä vainu asioissa.

Jälleen Facebook täyttyi osaaottavista tilapäivityksistä ja Anniinalle perustettiin muistoyhteisö, joka sai muutamassa päivässä kymmeniä tuhansia jäseniä. Televisiosta tuli jälleen dokumentteja, joissa psykologit puhuivat paljon ja useimmiten potaskaa. Esitettiin jopa teoria, että uhrit olisivat itse olleet kuolemansa takana. Se kuulemma saattoi olla hyvin pitkälle viety huomion hakeminen, joka liittyi blogikulttuurin luonteeseen: klikkauksia ja kommentteja kerätään vimmaisesti. Seurasimme Marikan kanssa televisiosta koko rumbaa kuin se olisi ollut elokuva, jossa olimme päähenkilöitä, mutta meitä ei vain näytetty. Se oli jännittävää, mutta me suunnittelimme jo matkaa Ouluun.

***

Kello oli muutamaa minuuttia vaille yksitoista illalla kun saavuimme Ouluun. Oli kova pakkanen. Kiiruhdimme nopeasti nukkumaan hostelliin, josta olimme varanneet huoneen väärillä nimillä pari päivää sitten. Emme saaneet kuitenkaan nukuttua kovin aikaisin, sillä päädyimme harrastamaan seksiä. Yleensä Marika ei tarvinnut esileikkejä, hän otti ohjakset heti ja pani kovaa. Nyt hän kuitenkin leikitteli minulla. Kutitteli minua ja nuoli kaulaani. Hän läpsi penistäni ja valutti suustaan sylkeä suuhuni. Hän läimäytteli minua kasvoille ja olin ihan tulessa. Marika kertoi haluavansa kokeilla jotakin uutta ja olin ihan kiimassa. Hän istui hajareisin päälleni ja valutti hiuksensa päälleni. Hän kutitteli kasvojani hiuksillaan.

- Ootko valmis? Marika kysyi.

- Joo, oon mä, vastasin ja pitelin täriseviä käsiäni hänen rinnoillaan.

Sitten hän riisui mustat alusvaatteensa pois ja asettui seisomaan polvilleen kasvojeni yläpuolelle. Meinasin ruveta nuolemaan häntä kun samassa päälleni rupesi suihkuamaan hitaasti hänen lämmintä virtsaansa. Vasemmalla kädellään hän silitti hiuksiani ja oikealla hän runkkasi minua. Marika katsoi minua rauhallisesti ja virtsa valui naamalleni, vatsalleni ja käsivarsilleni, sitä meni myös suuhuni ja ylipäätään joka paikkaan ympäri sänkyä. Olin sanoinkuvaamattoman euforisessa tilassa. En voi käsittää kuinka se tuntui niin vapauttavalta ja hyvältä. Se oli kaunista. Sillä hetkellä välillämme ei ollut mitään raja-aitoja. Marika keinui hiukan paikallaan ja ravisteli itseään niin, että virtsa lenteli jaloilleni asti. Laukesin hänen kädelleen samaan aikaan kun hän lopetti. Marika notkisti selkäänsä ja sitä mukaa itseään taaksepäin ja kellahti makaamaan selälleen päälleni.

- Rakkaani, huomenna tapetaan se homostelija, hän huokaisi ja olin taivaissa.

016

Kaipasin monia asioita. Juoksemista, jalkapallon pelaamista, salilla käyntiä, tyttöjen tapaamista, äidin kanssa juttelemista, poikien sauna-iltoja, kirjoittamista, masturbointia. Kaipasin erityisesti masturbointia. Nämä kaikki olivat jotain tekemistä. Jollain tavalla ne kaikki liittyivät vartalon käyttämiseen. Oi kuinka kaipasin kehon kieltä. Sitä, että pystyi viestimään jotain ilman sanoja. Kuinka yksinkertaista ja automaattista se oli. Ei tarvinnut miettiä mitään, se vain tapahtui. Jopa puhuminen tuntui minusta aivan suurenmoiselta tekemiseltä nyt. Suurin fantasiani oli päästä taas salille, pumppaamaan lihaksiani ja katselemaan itseäni peilistä. Oli ihana fiilis ottaa käsipainot, istua penkillä, pumpata hauiksia ja katsoa peilistä kuinka ne pullistuivat. Lempivitsini salilla oli mennä jonkun viereen istumaan ja katsoa häntä intensiivisesti silmiin samalla kun nostelin käsipainoa ylös alas. Siitä sai välillä aika hauskoja ilmeitä ja reaktioita irti. Erityisesti hienostelevat salitytöt olivat oiva kohde. Tapasin etsiä heitä salilla ja tehdä pieniä jekkuja. Jälkikäteen ajatellen se ei ehkä ollut kaikkein fiksuinta toimintaa, mutta nyt kaipasin sitä kovasti.

Näin kerran erään Arnold Schwarzeneggerin videon YouTubesta. Siinä hän esittelee hauiksen ja yläselän pumppaustaitojaan. Arska oli 80-luvulla todella kaunis mies. Ja todella kova pumppaamaan ja peilaamaan itseään. Tämän videon hauskin osuus on kuitenkin haastattelu, jossa Arska kuvailee bodaamisen filosofiaansa. Bodaus on kuulemma kuin seksin harrastamista. Kun pumppaa lihaksiaan, niihin pakkautuu verta ja se tuntuu kuin harrastaisi seksiä. Niin Arska siinä sanoo. Leveä hymy huulillaan ja hauska kasari-lookki yllään hän kertoo kuinka tulee joka päivä salilla ja kotona, ja kisapäivinä myös pumpatessaan lavan takana itseään valmiiksi esiintymään. ”Olen taivaassa!” hän sanoo.

Minä sen sijaan en ollut taivaassa. Olin kuitenkin saanut itseni kiinni ja treenasin joka päivä – ilmaus, joka ei tähän tilanteeseen sopinut, mutta se tuntui jotenkin luontevalta, sillä olin tottunut käyttämään sitä. Ehkä nukuin välillä, en ole varma. Luulen nukkuneeni, mutta on vaikea sanoa varmasti ilman kehoa, jossa tuntisi raukeuden ja jäykkyyden herätessään. Kaipasin Arskan jatkuvan tulemisen taivasta niin paljon, että menetin toistuvasti malttini, ja treenini oli hidasta. Olin saanut aikaan jonkinlaisia tuntemuksia itsessäni. Ensimmäinen oli peniksessäni. Se oli aivan pikkuriikkinen, hiirenhiljainen ja mieto – kuin aavistus muskottia jossain itämaisessa ruoassa. Sitä ei olisi normaali ihminen huomannut – ainakaan minä en olisi normaalissa tilassa sitä huomannut – mutta siellä se oli.

Sen jälkeen kun olin kaapannut kehoni kiinni, en päästänyt sitä enää irti. Useiden määrittelemättömien ajanhetkien verran pidin siitä vain tiukasti kiinni. Se väsyi, sillä sen mielenlujuus ei ollut yhtä suuri kuin minun – olinhan minä sen mieli. Tämä oli todellista hengen voittoa aineesta. Ja ensimmäinen aineellisuuteni oli penis. Minun teki niin kovasti mieli masturboida. En tiedä miksi, mutta ajattelin sitä koko ajan. Se oli mielessäni vielä enemmän kuin tavallisesti. Jopa enemmän kuin seksi. Kaipasin omaa kosketustani enemmän kuin muiden. Vaikka olisin saanut kehoni saman tien kokonaisena takaisin ja eteeni olisi tuotu maailman ihanin tyttö, olisin silti hoidellut ensin itse itseni. Tämä oli hieman kummallista, mutta jos on kokenut saman kuin minä, voi varmasti ymmärtää. Halusin todella kovasti itseäni.

Kaipasin myös syömistä. Elämä perustuu syömiselle. Solut syövät toisiaan, ja siitä lähtien kaikki vain syövät ja syövät. Ihmisen elämä koostuu suurimmaksi osaksi syömisestä ja ulostamisesta. Syödään aamiaista, ulostetaan. Syödään lounasta, ulostetaan. Päivällinen, illallinen, iltapala ja niin edelleen. Tämä kiehtoi minua tavattomasti. Kaikki hienot järjestelmät ja laitteet, jotka ihminen on rakentanut itsensä ja luonnon väliin, nekään eivät ole auttaneet jatkuvan nälän voittamisessa. Nälkä hallitsee meitä kaiken aikaa. Jos minulla on nälkä, en voi tehdä mitään. Ja kun saan syötyä, sitten taas pian on nälkä. Jopa talousjärjestelmämme on kuin jatkuvasti syövä megalomaaninen olento. Sen on jatkuvasti saatava lisää ja sen täytyy kasvaa. Muuten se nääntyy ja tukahtuu ja kuolee nälkään. Jos minulla on nälkä, en tunne muita vaaroja. Minua ei kiinnosta ydinsodan uhka jos olen nälissäni. Silloin minulle on olemassa vain nälkä ja sen tyydyttäminen. Minä en ollut vieläkään kuollut nälkään. Olin välillä jopa unohtanut sen. Se tuntui kummalliselta. Nyt se oli kuitenkin palannut. Ei vielä niin suurena, mutta se kasvoi koko ajan. Minua pelotti, etten ehtisi saada ruumiin ja mielen yhdistämisprojektiani valmiiksi ennen kuin nälkä ottaisi minusta niskalenkin. Nyt olin vielä tilassa, jossa pystyin hallitsemaan sen. Mutta leijonanpoikasen tavoin se kasvoi koko ajan ja tiesin, että varsin pian siitä tulisi hyvin voimakas.

Ruumiini takaisinsaaminen oli kaksiteräinen miekka, kuten asiat usein ovat. Se pakotti minut nopeaan toimintaan. Ilman ruumista olisin voinut kai ikuisesti lillua jossain, missä en tietäisi omaa sijaintiani, mutta ruumiin kanssa en voinut tehdä niin. Se esitti minulle jatkuvia vaatimuksia, joihin minun oli vastattava jollain tavalla. Pelkkänä ajatuksena olin ollut vapaa ruumiin jatkuvista, muuttuvista ja lisääntyvistä haluista, mutta nyt en enää ollut. Tätä olin halunnutkin. Nyt minulla oli motivaatio toimia kovemmin ja kovemmin.

Ensimmäinen ruumiin kokemukseni liittyi tietysti Marikaan. Olin ajatellut hänen rintojaan niin intensiivisesti kuin pystyin, ja silloin heppini oli sanonut: ”Hei hei!” – ”Hei hei sinullekin!” olin vastannut ja jatkanut ajattelua. Menetin kosketuksen kuitenkin nopeasti, mutta tämä ensikosketus oli hyvin lupaava. Tiesin, että se oli siellä ja tiesin, että olin menossa oikeaan suuntaan. Tarvitsin vain lisää näitä hyviä kokemuksia ja pääsisin rutiiniin kiinni. Kun asia olisi rutiini, se olisi jo jossain määrin hallittavissa.

Aloin tuntea vereni liikkeen sydämeni sykkiessä. Minulla oli sydän. Ihana lihasmöhkäle. Tunsin kuinka se vahvistui hetki hetkeltä, ja kuinka sen pumppaama veri eteni jatkuvasti pidemmälle raajoihini. Ne alkoivat elää. Eivät vielä liikkua, mutta elää kuitenkin. Tunsin, että ne olivat olemassa. Pidin juhlat mielessäni tämän kunniaksi. Kuvittelin hienosti katetun pöydän täytekakkuineen ja kynttilöineen sekä vieraat, joilla oli hassut hatut. Se oli täydellistä. Tuskin mieleni ulkopuolella koskaan pääsisin niin onnistuneisiin juhliin.

Tulin vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Lopulta olin niin pitkällä, että tunsin joka sopukan itsessäni. Ehkä tunsin jotain myös itseni ulkopuolella? En kuitenkaan pystynyt edelleenkään liikkumaan. Enkä vieläkään nähnyt mitään ympärilläni. Jos olisin voinut liikkua, olisin voinut kosketella ja siten tunnistaa ympäristöni. Nyt se oli edelleen minulle mysteeri. Tunsin kuitenkin sen kohdan, jossa olin. Se oli pehmeä. Se tuntui sängyltä. Olinko maannut koko tämän tuntemattoman ajan sängyssä? Naurettavaa. Ei kukaan voisi maata niin pitkään sängyssä, paitsi ehkä feeder-miestensä 300-kiloisiksi lihottamat naiset. Toisaalta, minun täytyi muistaa, että en tiennyt, paljonko aikaa oli kulunut. Joka tapauksessa nukkuminen ei ollut minun hommiani. En voinut ymmärtää ihmisiä, jotka halusivat nukkua koko ajan. Minä halusin toimia ja tehdä, riehua ja rellestää. Jotkut halusivat vain nukkua. Se oli kummallista. Ja nyt minä olin mahdollisesti ollut kaiken aikaa sängyssä. Kiroilin äänettömästi ja se helpotti hieman.

Aloin tehdä entistä enemmän töitä. Takaraivossani hakkasi rautavasara. Rehkin yötä päivää, niin uskoisin. Sain koko ajan parempia ja parempia tuloksia. Lopulta se tapahtui. Käteni liikkui. Se todella liikkui. Riemun täyttämänä tartuin penikseeni. Silloin minuun iski tuhannen voltin sähköisku. Kullini kuihtui kasaan, ja tiesin mitä oli tapahtunut. Muistin. Muistin veren ja sperman, muistin sähkön tunteen kehossani. Vedin käteni nopeasti pois. Myös muut muistot palasivat mieleeni. Muistin kuinka Marika oli käynyt tapaamassa minua ja kuiskannut jotain korvaani. Ikään kuin kuolemani syyn muistaminen olisi lopulta tehnyt minusta kokonaisen uudessa elämässäni. Nauroin hurmahenkistä mielipuolen naurua ja kuulin sen. Nyt täytyi ottaa rauhallisesti ja edetä määrätietoisesti päämäärää kohden.

Minun oli päästävä ylös. Ei minulla sinänsä ollut erityisen kovaa kiirettä. Tiesin nyt, että olin turvassa, eikä minulla ollut erityistä kiirettä takaisin maailmaan. Siellä oli kaikenlaisia ongelmia ja nautin nyt täysin siemauksin ajasta itseni kanssa. Se oli tehnyt minulle hyvää. Yksi asia kuitenkin sai minut suunniltani ja kiihdytti parantumisprosessiani. Se oli Marika ja se, mitä hän oli kuiskannut minulle: ”Sori runkkari, sä oot poissa pelistä ja Timo on nyt mun aisapari. Hyvää loppuelämää, luuseri”. Tiesin, että hän ei ollut tarkoittanut sitä. Marika oli vain pelästynyt ja kaipasi lohtua. Annoin sen hänelle anteeksi. Mutta minun oli päästävä takaisin, ennen kuin hän tekisi jotain typerää.

Minun Marikani. Minun täytyi suojella häntä. Ja estää Timoa pilaamasta minun Marikalle tekemääni hienoa suunnitelmaa. Ottaisin viimeiset askeleet ja pian olisin taas kehissä. Entistä vahvempana.

Olin valmistautumassa.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!