"Mitä ei ole Googlessa, sitä ei ole olemassa"

© Bambi Vihavainen

012

Muistini alkoi palata. Kai. Paloja siellä täällä. Pieniä valonvälähdyksiä pimeässä. Mustia reunoja ja valkeita keskuksia. Siellä missä on valoa on myös tietoa ja elämää. Miten mieli toimii? Omaksuuko se oman olemuksensa ruumiilta vai toisinpäin? Tämä kysymys askarrutti minua, sillä en ollut varma oliko minulla ruumista. Minulla oli kuitenkin joskus ollut sellainen. Tai ainakin minulla oli käsitys ruumiista. Se on jotain, jossa eletään, jotain jonka avulla maailmasta otetaan kiinni ja jonka avulla maailmaa voi muokata – minun fyysinen ilmentymäni. Nyt ilmenin kuitenkin vain ajatuksina. Mitähän se voisi tarkoittaa? En voi sanoa, etten voinut liikuttaa ruumistani, sillä en kokenut, että minulla olisi sellainen. Minulla oli kuitenkin idea siitä. Mistä idea voisi tulla, jollei siitä, mitä se kuvaa? Ruumiini oli kai kuollut, ja ajelehdin jossain missä ei ole tilaa. Oli vain aikaa ja ajatuksia, tapahtumat olivat fysiikan laeista riippumattomia, niiden merkityksillä ei ollut järkeä. Vain sanoilla oli merkitystä enää. Sanat olivat kaikki, mitä minulla oli. Sanat, joita sanoin itse itselleni omassa mielessäni. Mutta hetkinen, ehkä tästä saisin kiinni. Jos sanoin itselleni sanoja mielessäni, mieleni täytyi olla jossain, sillä en muuten voisi tehdä tekoja siellä. Ja sanojen sanominen on teko. Tekohan vaatii paikan, joten jos on teko, on myös paikka.

Tämä huojensi minua, mutta sai minut myös huolestuneeksi. Mikä tämä paikka sitten oli, missä mieleni liikkui? Se ei ehkä ollutkaan jokin ajaton mysteeri vaan jokin todellinen käsinkosketeltava seikka. Liikaa ajatuksia, halusin niistä vapaaksi. Mutta en voinut tehdä mitään mikä olisi vienyt mieleni niistä pois: olin vain niissä, olin vain ajatuksia. Ne loivat minulle koko maailman. Elin ideoiden maailmassa. En ollut koskaan kuvitellut sitä näin pimeäksi paikaksi. Olin aina luullut että se olisi valoisa ja kaunis. Mutta täällä ei ollut mitään mikä olisi näyttänyt miltään. Toisaalta, kai pimeyskin on joltain näyttämistä. Eikä pimeys tarkoita, että mitään ei olisi. Pimeys vain kätkee, se ei poista mitään. Täältä puuttuivat vain fotonit. Syynä pimeyteen olivat siis sittekin aistini, eivät ajatukseni. Tämä huojensi minua jälleen, sillä olin aina pitänyt ajatuksia ihmisen perustavanlaatuisena olemuksena ja aisteja jotenkin toissijaisina. Niillä vain havaitaan maailmaa, mutta niillä ei olla siellä. Nyt siis edelleen olin maailmassa, en vain nähnyt sitä. Ihmisen näkökyky kattaa sähkömagneettisen spektrin aallonpituuksista vain 350–700 nanometriä. Tätä kutsumme valoksi. Täällä ei ollut valoa, mutta se ei tarkoittanut, että täällä ei olisi ollut mitään.

Olin siis mitä todennäköisimmin jossain. Seuraavaksi minun täytyisi ottaa selville, millainen ympäristöni oli. Mutta jouduin palaamaan aiempaan ongelmaan. En nimittäin pystynyt liikkumaan. Tai siis minulla ei ollut mitään mitä olisin voinut liikuttaa. Olinko sittenkin kuollut? Ei, tämä oli aivan liian tavallisen tuntuista ollakseen kuolemaa. Kuolema oli jotain muuta, jotain mitä ei voi kuvata, jotain ihmisen käsityskyvyn tuolla puolen. Ei, tämä oli elämää. Tietäisin, jos olisin kuollut. Vasen käsi: ei olemassa. Oikea käsi: ei olemassa. Sama koski jalkoja ja sormia ja varpaita ja muita lihaksilla liikuteltavia osia. Mutta hetkinen. Aivojenkin liikutteluun tarvitaan myös lihaksia. Vai tarvitaanko synapsien paukkeseen lihaksia? Eivätkö ne toimi sähköllä? Vaikeita kysymyksiä, enkä päässyt Googleen. Mitä ei ole Googlessa, sitä ei ole olemassa. Olinko minä Googlessa? Voitiinko minun olemassoloni todistaa jollain tavalla? En päässyt tarkistamaan, joten jouduin vain luottamaan omaan olemassaolooni, mikä oli hankalaa, sillä Googlesta oli tullut ontologisen epistemologinen ehto – se mitä on olemassa määritellään siis tiedon korrespondenssiteorian mukaisesti Googlen avulla.

Mitä muuta voisin käyttää itseni tunnistamiseen? Hiljennyin hetkeksi kuunnellakseni sykkikö sydämeni. En kuitenkaan pystynyt siihen, sillä ajatuksia ei voi hiljentää. Ne vain jatkavat ja jatkavat. Puheen saa pois päältä helposti olemalla hiljaa, mutta ajatuksia ei. Jännä juttu, eivätkö ajatukset ole määritelmänsä mukaisesti tietoista toimintaa, ja eikö tietoiseen toimintaan kuulu se, että sitä voi kontrolloida? Olin siis äärettömän tietoisen tiedostamaton. Tiedostamaton kontrolloi minua. Mutta eikö tiedostamattoman pitäisi liittyä jotenkin haluihin? Muistelin Freudin ja Lacanin teorioita. Ja eivätkö halut liity ruumiiseen? Mitä haluja minulla nyt oli kun minulla ei ollut ruumista? Jouduin kyseenalaistamaan tämän, sillä tunsin monenlaisia haluja. Kaikki mitä olin aiemmin tuntenut oli tallella – näin ainakin luulin. Koin itseni kokonaiseksi, vaikka olinkin ilman ruumista. Kaipasin toisia ihmisiä sillä pimeydessä olin yksin. Se olikin ehkä paras olotilani kuvaus: yksin. En ollut koskaan ollut näin yksin eikä kukaan koskaan voisi olla enempää yksin. Tämä oli yksinäisyyden huipentuma, puhtaan yksinäisyyden määritelmä: yksinäisyys niin kuin sen oli tarkoitettu olevan. Mutta minua ei ollut tarkoitettu tänne.

Mutta kai täällä oli jotain muitakin? Ei kai maailmassa ollut enää paikkaa, jossa ei ollut ihmisiä? Täällä ei ollut kylmä eikä kuuma, lämpötila oli varsin sopiva. Näin tasaista lämpötilaa ei voinut olla muualla kuin sisällä, keskuslämmitetyssä ja ilmastoidussa talossa. Minun täytyi olla sivistyksen keskellä. Minun täytyi olla ihmisten lähellä. En siis voinut olla täysin yksin. Yritin huutaa, mutta suustani ei lähtenyt ääntäkään. Merkillistä, puhuinhan kuitenkin koko ajan itselleni. Kuulin oman puheeni, mutta huutoni oli äänetön. Täällä sanojen maailmassa oli myös äänettömyyden maailma. Jatkuvaa puhetta, joka oli hiljaista. Kuin radio, josta on äänenvoimakkuus käännetty minimille, niin että ääniaallot liikkuvat, mutta niitä ei kuule. Radio soi soimistaan ikuisesti, mutta kukaan ei kuule sitä. Soiko se edes silloin? Mietin tätä hetken. Kyllä se soi. Se soi samalla tavalla kuin muutenkin, mutta se ei vain kuulu. Ääni on olemassa, mutta kukaan ei kuule sitä. Sama koski minua. Olin olemassa, mutta kukaan ei kuullut sitä. Eikä varmaan nähnytkään, olihan täällä niin kovin pimeää. Olisipa taskulamppu. Tai pimeänäkökiikarit. Mutta mitä ne auttaisivat? En voisi kuitenkaan käyttää niitä. Miten voisin ajatuksillani manipuloida maailmaa? Miten voisin niiden avulla saada asioita tapahtumaan?

Maailma oli tässä, ja sen oli riitettävä minulle. Koetin rauhoittua. Se oli vaikeaa, sillä ikävä paniikki alkoi pikku hiljaa rakentua sisälläni. Ehkä minut oli haudattu elävältä. Ehkä he olivat luulleet, että olin kuollut ja laittaneet kannen kiinni ja arkun maahan. Mutta minun olisi pitänyt jo kuolla. Kuinka kauan ihminen voi olla syömättä ja juomatta? Mistä sain ilmaa? Vaikka oliko sillä väliä, koska en ollut lainkaan varma hengitinkö. Yritin kuunnella keuhkojani, mutta korkeadesibeliset ajatukseni eivät antaneet siihen mahdollisuutta. Delfiinit hengittävät tietoisesti. Ne tarvitsevat siihen ajattelua. Jos ne kolkataan tajuttomiksi, ne tukehtuvat. Ihminen hengittää vaikka olisi taju kankaalla. Uskoin siis hengittäväni. Yleensä sen pystyy kuitenkin havaitsemaan, jos yrittää. Jotain minulle oli sattunut, mutta mitä? Edellinen kysymys palasi mieleeni. Ihminen kai kuolee parissa päivässä jos ei saa nestettä. En siis ollut voinut olla täällä paria päivää kauempaa. Arkku oli naulattu kiinni ja jotenkin ilmaa pääsi sisään. Se oli paras teoriani tähän mennessä. Mutta kuinka kauan olin ollut täällä? Pystyin päättelemään maksimiajan, mutta sen tarkempaa tietoa minulla ei siitä ollut.

Minulla ei ollut mitään käsitystä ajasta. Aika oli olemassa, mutta ei minulle. Aika-avaruus on möykky, muistan fyysikkokaverini sanoneen. Tätä möykkyä ei ollut minulle. Ei, ei, aiemmin totesin jo, että olin jossain. Paikassa on oltava myös aikaa. Aikaa siis oli myös minulle. Mutta miten saisin siitä kiinni? Rikkoutunut kello oli saatava taas käyntiin. Tajusin, kuinka riippuvainen olin aina ollut ajasta. Lapsesta lähtien minulla oli ollut tietty rytmi asioille. Aamiainen tiettyyn aikaan, lounas, päivällinen. Leikit piti lopettaa ennen kahdeksaa ja mennä iltapesulle. Nyt minulla ei ollut käsitystä rutiinien ajoituksesta. Tai vielä paremmin, rutiineja ei ollut. Miten voisin pestä itseäni ilman käsiä? Olin tuomittu likaisuuteen. Mutta miten voisin olla likainen ilman ruumista? No, voisin ajatella likaisia ajatuksia. Tämä idea nauratti minua hetken, kunnes huomasin, että en osannut nauraa. Nauru onkin suuri kyky – ihmisen ehkä hienoimpia saavutuksia on naurun keksiminen. Naurussa on jotain todella ihmismäistä. Eläimet eivät osaa nauraa. Annamme niille vain sellaisen ominaisuuden kaivatessamme muita ihmisiä. Esimerkiksi koirat näyttävät usein nauravan, vaikka niiltä puuttuu koko naurun käsite. Haluamme nähdä ihmisen kaikkialla. Vain ihmisten kanssa koemme olevamme turvassa. Koemme olevamme oma itsemme. Koemme olevamme kotona. Koti on siellä missä sydän on. Missä minun kotini oli? Sen olisi kai pitänyt olla täällä. Juuri täällä. Täällähän minäkin olin, joten sydämenikin oli täällä. En tosin tuntenut sen sykettä. Ehkä siinä olikin ongelma. Sydämeni oli jossain muualla. Voisinko elää ilman sydäntä? Ilmeisesti, mutta en voisi tuntea olevani kotona ilman sitä. Ilman ruokaa, ilman juomaa, ilman näköä, ilman liikettä, ilman sydäntä, ilman kotia.

En voi sanoa, että aika kului, sillä en saanut siitä kiinni, joten sanotaan lyhyesti vain että olin. Sen kai voin kuitenkin sanoa: minä olin. En ollut lopettanut sitä, vaikka olin lopettanut jokseenkin kaiken muun.

Olin elossa.

013

Siitä oli jokaisessa lehdessä isot otsikot ja siitä puhuttiin kaikissa medioissa. Ei tällaista Suomessa ollut koskaan tapahtunut. Televisio näytti sen tytön kuvia ja uutistenlukija liikuttui kyyneliin. Kouluissa pidettiin hiljaisia hetkiä ja mieleeni tulivat ne koulusurmat. Tämä oli kuitenkin jotakin aivan muuta. Tällaista tapahtui Dexterissä ja halvoissa splatter-elokuvissa, ja yleensä jengi vaan nauraa niille jutuille. Mutta nyt kukaan ei nauranut.

Kukaan ei tiennyt kuka sen oli tehnyt ja miksi, mutta se herätti keskustelua joka paikassa. Jos ei nyt aivan kaikkien, niin ainakin huomattavan monien Facebook-statukset liittyivät tähän julmaan tekoon. Facebookiin perustettiin yhteisö ”Maija-Liisan muistolle”, jonne liittyi ensimmäisen tunnin aikana seitsemän tuhatta ihmistä. Seuraavana päivänä siellä olikin jo kolmekymmentä tuhatta. Tältä uutiselta oli vaikea välttyä vaikka minä en juurikaan uutisia seurannut.

Silminnäkijöitä (ei rikoksen, vaan uhrin nähneitä) oli runsaasti ja suurin osa heistä joutui suoraan psykiatrin juttusille. En ihmettele yhtään. On aika rajua löytää 15-vuotias tyttö aamulla Narinkkatorilta kahdeksaantoista tarkasti leikattuun palaan paloiteltuna. Verta oli ollut joka paikassa. En voi sille mitään, että minua harmitti, että en nähnyt sitä. Menin paikalle myöhemmin, heti kun kuulin asiasta, mutta siellä oli jäljellä vain pieniä, kuluneita tahroja. Ihmeellistä sinänsä, että kaikkea verta ei ollut saatu rajuimmallakaan hinkkauksella ja painepesureilla pois. Siitä oli heti seuraavan päivän Ilta-Sanomissa osoittelevaa juttua ja moni ihminen joutui tulilinjalle. Viikonloppuna jotkut kakarat kuvasivat sketsin, missä ne paloittelivat takapihalleen ison nallen ja ruiskuttelivat sen päälle ketsuppia. Video sai yhdessä illassa kymmeniätuhansia hittejä. Siitä seurasi kauhea haloo ja video poistettiinkin netistä lähipäivinä virkavallan toimesta.

Mutta ei siinä kaikki. Palaset oli asetettu systemaattiseen tarkkaan riviin: pää, kaula, vasen käsi, oikea käsi, sydän, rinnat (vasen ja oikea), vatsa, jossa törrötti teelusikka, takapuolen posket... ja niin edelleen. Vasempaan silmään oli tungettu ympärysmitaltaan paksun tussin kokoinen tappi. Tapin päässä oli valkoinen kartonki, jossa luki numero ”1”. Tämä herätti saman tien kauhua ihmisissä. Kaikki ymmärsivät, että numero saattaisi merkitä jonkinlaista symbolia ”ensimmäisestä uhrista”, joka merkitsisi, että lisää saattoi tulla. Vanhempien kuri muuttui hetkessä monta astetta rajummaksi. Pian sivukorvalla kadulla kuuli kuinka 18-vuotiaillakin rupesi olemaan kotiintuloajat.

Ruumiinavauksessa ei tehty mitään ratkaisevia löytöjä. Patologin ainut kommentti oli, että tekijä tiesi mistä kohtaa leikata. Tähän pystyi vain henkilö, jolla on lääketieteellistä tietämystä siitä, millä alueella keho ja raajat antavat helpoimmin periksi. Pidennetty erikoisuutislähetys kertoi hyvin yksityiskohtaisia faktoja tästä, sillä kansa oli vaatinut vastauksia. Muistan, kuinka TV-kuuluttaja komensi rauhallisesti ennen lähetystä vanhempia pitämään lapset poissa TV:n ääreltä. Tämän rajun uutislähetyksen vastapainoksi näytettiin myös vahvasti tunteisiin vetoava dokumentti, jonka keskiössä oli tietysti edesmennyt Maija-Liisa sekä hänen perheensä, joka toistuvasti kyyneliin ja itkuun vaipuen muisteli Maija-Liisaa. Tytön kauniit kasvot söpöissä koulukuvissa saivat minutkin liikuttumaan, vaikka en yleensä herkistynyt juuri mistään. Hän oli kuulemma aina ollut pirteä ja kiva tyttö, joka harrasti ratsastusta ja oli pienen ikänsä ollut aina tosi sosiaalinen. Koulukaverit kertoivat kuinka hän tykkäsi aina mennä opettajan reviirille ja auttaa muita opiskelijoita vaikka opettaja olisi kuinka käskenyt häntä keskittymään omaan opiskeluunsa. Opettaja tietysti voivotteli pahaa omaatuntoaan ja oli hyvin kiitollinen, että Maijasta oli aina ollut niin paljon apua.

Seurasin koko rumbaa melko aktiivisestikin TV:stä osittain senkin vuoksi, että Marika oli päättänyt pitää minulle taas mykkäkoulua – juuri kun luulin kaiken välillämme olevan kohdallaan. Hän ei halunnut keskustella puhelimessa ja kommunikoimme lähinnä vain riitoihin johtavilla tekstiviesteillä. Jälleen valvoin ihan liikaa ja ryyppäämäänkin sorruin sen tylsyyden keskellä. Äiti ja isä, Markku ja muut kaverit soittelivat, mutta en vastannut kenellekään. Minua ei kiinnostanut kenenkään seura, koska Marikaa ei kiinnostanut minun seurani. Olin jälleen laittanut pahan kiertämään niin kuin niiden sukupuolitautienkin kanssa. Olin eristäytynyt ja jopa masturboiminen tuntui turhauttavalta. Hain siihen lisäjännitystä menemällä Arton huoneeseen. Lisäjännitys toimi, sillä hetken uskoin aivan vakaasti siihen, että Arto tulisi pian kotiin ja homma täytyisi saada hoidettua ennen kuin hän ehtisi paikalle. Löysin Arton tietokoneelta joihinkin ohjelmatiedostoihin piilotettuja alastonkuvia hänen ex-tyttöystävästään. Vaikka se muija ei ollut hääppöinen niin silti koin hyvin kiihottavaksi, että löysin jotakin piilotettua ja salaista. Siksi lopulta tulinkin aika nopeasti vaikka kokonaisuudessaan kulutin aikaa sessioon monia tunteja.

Lähtiessäni huoneesta astuin vahingossa lasinsirujen päälle, jotka Arto oli jättänyt jälkeensä ennen poistumistaan koomaosastolle. Veri oli kuivunut ruskeaksi kohmeeksi sirujen päälle hieman kuin Maija-Liisan veri. Mielessäni kävi jopa sen pois siivoaminen, mutta en kuitenkaan tehnyt sitä. Tämä oli omalla tavallaan tapani kunnioittaa Artoa – hänen huoneensa oli juuri siinä kunnossa missä se oli ollut hänen lähtiessään. Tämä antoi minulle jonkinlaista taikauskoista toivoa siihen suuntaan, että Arto tulisi takaisin ja voisimme vitsailla noista veren tahrimista lasinsiruista. Luulen, että moni asia olisi ollut toisin jos Arto olisi ollut kotona. Hänen poissaolemisellaan tuntui toisinaan olevan mielenterveyttäni horjuttava vaikutus. Joinakin hetkinä olin niin pihalla, että juttelin hänelle oven toiselle puolelle. Välillä taas unohdin, että olin edes koskaan asunut Arton kanssa. Ja totta kai Marika hallitsi ajatuksiani koko ajan, vaikka emme olisikaan olleet yhteydessä. Niin kauan kun hän kuului edes vähän elämääni, olin onnellinen niistä pienistä murusistakin. Ja ne eivät olleet mitään leivänmurusia vaan kallisarvoisia kultahippusia, jotka elättivät minua pitkään – tai ainakin antoivat toivoa. En tarvinnut sitä paljon selvitäkseni päivästä toiseen enkä muuhun pystynytkään. Elin päivän kerrallaan.

Puolen vuoden aikana olin tottunut vähän liiankin hyvin oleskeluun ja juhlimiseen. Minulla oli ollut hyvä työ ja olin saanut hyvin palkkaa, mutta se ei tarkoittanut, että olisin pitänyt työstäni. Se oli paskaa. Kaikki työ on paskaa. Minua vituttaa se yleinen asetelma kuinka siitä nokkimisjärjestyksestä tehdään kauhea numero. Joka asiasta pitää kysyä eri henkilöltä ja eriarvoisilta sellaisilta, mutta isoin pomo sitten kuitenkin päättää viimeisenä aina kaiken. Työnteko siinä mestassa oli ollut kuin työttömänä oloa. Minua oli juoksutettu loputtomiin paikasta toiseen ja koko ajan oli ollut epävarma olo töiden jatkumisen suhteen. Nyt työttömänä sitten juoksin Työkkärin ja Kelan välillä. Niillä ei kuulemma ole mitään tekemistä keskenään, mutta kumman hyvin yhteys niiden välillä silti toimi, varsinkin jos ilmoitin tienanneeni jotain. Saman tien tuli kirjeitä kotiin ja perittiin rahaa takaisin. Kauheaa paperisotaa. Voin kuvitella kuinka kaikkein hölmöimmät ja lyhytjänteisimmät vaan mokaavat hakemusten kanssa ja lopulta luovuttavat vaikka heillä olisikin optio saada sitä rahaa ulos joko työkkärin tai Kelan kautta. Edelleenkään en tiedä kumpi minulle maksoi työmarkkinatukea... vai oliko se edes työmarkkinatukea vai kutsutaanko sitä joksikin aivan muuksi? Minusta lukioissa, ammattiopistoissa ja korkeakouluissa pitäisi olla kurssi, joka valmistaa työttömyyteen. Koska sitten kun se tapahtuu niin ei sinua kukaan välttämättä auta. Tuolla kurssilla kerrottaisiin kaikki olennainen siitä kuinka voi kusettaa Kelaa ja kuinka ei koskaan kannata olla liian rehellinen. Se olisi menestys!

Se oli iso mainostoimisto, jossa oli kuulemma liikaakin hommaa, mutta tosi helposti sieltä sitten kuitenkin sanottiin irti viisi määräaikaista – minä mukaanluettuna. Lähdin ihan mielelläni. Se jatkuva aikaisin herääminen toi usein kyyneleet silmiini. Ennen tuota vuotta elämässäni en ollut tiennyt miltä tuntuu fyysisen ja henkisen kivun yhteensulautuminen. Se oli järkyttävää. En ole koskaan saanut paniikkikohtauksia, mutta voisin kuvitella sen aikaisten kokemuksieni olleen lähellä sitä. Minulta saattoi kulua monta tuntia ennen kuin se aamun tuoma masennus meni ohitse.

Kaikesta huolimatta olin hyvä työssäni. Tottelin pomoja ja juoksin kun käskettiin. Olin tosimaailman Risto Reipas ja en koskaan valittanut, mutta sisimmässäni inhosin sitä koko ajan. Mittani tuli nopeasti täyteen. Edes palkka ei oikeastaan antanut minulle enää tyydytystä. Tuon nakin loputtua päätin, että minulla ei olisi mitään kiirettä takaisin työelämään. Kirosin helvettiin koko sen mainostoimiston ja yleensäkin koko ajatuksen päivätyöstä. Silloin mukavuudenhaluinen elämäni vasta todella alkoi. Se on jatkunut voitokkaasti. Lusmuilu on mahtavaa ja kehittävääkin vaikka sitä voi olla vaikea uskoa.

Välttelin työtarjouksia ja tulin ihan mukavasti toimeen työttömyystuella. Epäilijöitä silti ympärillä riitti ja niille oli niin helvetin tärkeää aina se, että ihmisen piti käydä töissä kuuluakseen johonkin. En halunnut kuulua mihinkään. Ja jos halusin, pystyin siihen ilman työtäkin. Vältin vastuuta aina siihen asti kunnes tapasin Marikan. Hän oli minun uusi työpaikkani ja tätä työtä halusin hoitaa sydämellä. Tämä oli parasta hyväntekeväisyyttä koskaan. Mutta takaisin asiaan...

Mediakohu ei ollut ehtinyt juurikaan laantua kun löydettiin uusi raato, tai lähinnä sen palaset. Ja tämä oli vielä pahempaa – mutta myös kekseliäämpää, varsinkin jos miettii elokuvamaisesti. Kahdeksantoista ruumiinpalasta oli siroteltu kaikkiin Helsingin keskustan alueen puistoihin. Ensimmäisenä löytyi pää Ruttopuistosta ja heti perään vasen jalka Koffin puistosta. Jalassa oli edelleen Conversen tennari ja merkin päälle oli isketty tappi, jonka pääosassa oli kiinni kartonki. Kartongissa luki kaikkien peloksi luku ”2”.

Tämä tyttö oli hiukan vanhempi kuin edellinen uhri. Jamina oli 17-vuotias ja myös vietävän hyvännäköinen pakkaus. Tytöillä ei ollut mitään tekemistä keskenään ja poliisi oli toivoton. Jälleen ihmiset reagoivat hyvin vahvasti uutisiin ja moni nuori tyttö rupesi elämään pelossa. Tekijän motiiveille ei ollut mitään selitystä ja jälkiä ei ollut tälläkään kertaa jätetty. Siitä oltiin kuitenkin varmoja, että tekijä oli sama... Hetkinen. Mitä vittua?

***

Sitten kaikki tuli nopeasti mieleeni ja tunsin kuinka kainaloni hikosivat vaikka istuin vain sänkyni päällä tekemättä mitään. Olin kuunnellut Marikaa, mutta juttujen heikon laadun vuoksi en kuunnellut häntä useinkaan kovin tarkasti. Kuitenkin nimet Maija-Liisa ja Jamina olivat jääneet mieleeni; niiden välillä oli yhteys enkä voinut käsittää, että kytät tai joku muu ei ollut sitä vielä huomannut. Tai ehkä olikin. Joka tapauksessa nuuskahumalassa tekemäni oivallus sai pulssini lyömään kovempaa kuin vuosiin.

Ilta-Sanomissa oli listattu Suomen ”viileimmät” muotiblogit TOP10. Marika oli täysin maissa kun hänen blogiaan ei ollut tällä listalla vaikka hänellä oli seuraajia enemmän kuin yhdelläkään listalla olijoista. Marika kirosi helvetisti ja sai muistaakseni kauhean itkukohtauksen raivoamisensa päälle. Jälkeenpäin hän kuitenkin kiisti menettäneensä malttinsa koska ei kuulemma välittänyt tippaakaan jos joidenkin ”pikkuhorojen paskat blogit saavat maininnan jossakin paskalehdessä”. Noiden tapettujen muijien blogit olivat olleet kympinsakissa mukana. Samalla puhelimeni soi ja se oli Marika. Vihdoinkin. Hymyilin ja kullini kovettui saman tien.

- Moi beibi, vastasin henki hapatuksissani.

- Jos sä todella haluat mut niin sulla olisi siihen nyt mahdollisuus.

- Ihan mitä vaan beibi...

- Älä beibittele. Mä mikään vitun vauva oo.

- Okei okei, sori sori...

- Sä autat mua hävittämään ne vitun huorat maan päältä! Mä en pysty duunaamaan seuraavaa yksin koska suunnitelma tehtiin kahdelle ihmiselle toteutettavaksi. Vitun Arto...

- Siis mitä vittua? Sanoitko sä Arto? Kuulinko mä oikein?

- Ootko sä mukana vai et? HÄ?!?!?!?

- Totta kai, sun vuokses ihan mitä vaan, mutta mitä Artosta...

- Tuu nyt vain tänne!

- Siis mihin? Mitä vittua? toistelin hämilläni ja Marika huusi puhelimeen, että raahaisin perseeni hänen luokseen alta aikayksikön.

Lähdin siltä seisomalta pakkasyöhön – jälleen ilman takkia.

014

Tunteeko ihminen enemmän sydämellään kuin ruumiillaan? Myönnän, tämä kysymys on typerä. Onhan tietysti aivan eria asia tuntea ruumiilla kuin sydämellä. Sydämessä tuntee asioita, jotka koskettavat, kuten kauniin talvisen auringonnousun tai hymyn nuoren tytön kasvoilla. Mutta ruumiissa... eiköhän noita voi tuntea sielläkin. Mutta se tuntemus on jotenkin erilainen. Iholla voi tuntua lämmin tuulenvire tai pehmeä kosketus. Tai nyrkinisku. Mutta ne ihon tuntemukset aiheuttavat sydämessä jotain. Tai pitäisikö sanoa mielessä. Mielenliikutuksia. Mieli liikuttuu kun ruumista liikutellaan. Keho tulee ennen sydäntä tai mieltä. Tämä on ehkä hieman hölmö pohdinnan aihe, mutta minun tilanteessani sitä miettii kaikenlaista. Kuten sitä, voinko kokea mielenliikutuksia, vaikka minulla ei ole kehoa. Olin nimittäin tullut siihen tulokseen, että joko minulla ei ollut kehoa tai sitten kehoni oli tunnoton. Mitä eroa noilla kahdella vaihtoehdolla oli? Molemmissa kokemukseni kehostani kuitenkin on mitätön. Väliäkö sillä, pitääkö minua elossa pyhä henki vai ruumiini, jota en tunne. Jos en tunne sitä, se ei ole minulle olemassa. Voin kokea sen olemassaolevaksi vain tuntemalla sen. Silloin olen osa sitä. Se muodostaa minut olemalla olemassa ja olemalla olemassa minuna. Mieleni ei ole kehoni sisällä vaan mieleni on kehoni. Niiden suhde ei ole välineellinen vaan olennainen. Olennainen suhde. Ne eivät ole kaksi vaan yksi.

Miksi siis tunsin moninaisia tuntemuksia vaikka en tuntenut kehoani? Tämä kysymys hämmensi minua. Olin pitkään pitänyt itseäni hyvin kehollisena olentona. Nyt olin kehoton, ruumiiton vaeltaja päättymättömässä yössä. Miksi en tullut hulluksi? Olinko jo sitä? Kuinka voisin sanoa olevani hullu jos ei ollut ketään määrittämässä sitä? Ei ole hulluutta ennen kuin sanotaan, että joku on hullu. Kaikki voisivat vaikka olla hulluja. Jos hullut tekisivät vallankumouksen ja määräisivät, että tästä lähtien kaikki ei-hullut ovat hulluja, niin siitä lähtien se todella olisi niin. Se olisi yhtä totta kuin se, että ennen sitä he eivät olleet olleet hulluja. Jonkun täytyy vain määritellä hulluus. Mutta kuka tekisi sen minulle?

Tuntuisi hieman kummalliselta määritellä itse itsensä hulluksi. Sillä jos on hullu, ei voi määritellä hulluutta, sillä hulluilla ei ole sellaisia oikeuksia. Hullu ei myöskään kykene määrittelemään ketään hulluksi koska hän ei osaa – hänhän on hullu. Hänelle naurettaisiin. Minun pimeässä, näkymättömässä, mykässä, hiljaisessa, tuntemattomassa ja tuntumattomassa maailmassani minä olin kaikki. Täällä ei ollut muita. Minä sain siis antaa kaikki määritelmät. Hullu kuningas yksinäisessä valtakunnassaan jakamassa mielipuolisia käskyjään kaikille jotka eivät kuuntele koska he eivät ole mitään sillä kaikki on kadonnut. Kaikki on syösty pois mustaan aukkoon sisään kaikkialle jossa on kaikki ja josta on kadonnut se mikä joskus oli yhtään mitään. Ilman mitään on kaikki. Jos kaikki hävitetään jäljelle jää ei-ei mitään ja se on kaikki. Olin siis hullu ja ei-hullu ja kaikki ja ei-mitään ja ei-ei hullu ja ei-ei mitään. Olin sekoamassa, se oli varmaa, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä kenellekään paitsi minulle ja minä olin kaikista ihmisistä viimeinen joka voisi sanoa siihen mitään mitä kukaan voisi ottaa tosissaan.

Ainut asia, joka minulla varmasti oli jäljellä, oli kieli. Koska minulla ei ollut mitään mitä katsoa, aloin nähdä ajatukseni valkoisena tekstinä mustan tyhjyyden keskellä. Välillä pystyin myös muuttamaan kontrastin suuntaa niin, että kaikki oli valkoista ja teksti oli mustaa. Tuntui, kuin olisin katsellut tekstinkäsittelyohjelmaa ja koko elämäni tapahtui siinä. Minä olin muuttunut tekstiksi. Ja samalla tajusin, mikä voisi ehkä pitää minut selväjärkisenä. Jos seuraisin kielen lakeja, säilyttäisin samalla järkeni. Tässä saattoi olla perää, sillä kreikan kielen sana ”logos” tarkoittaa sekä kieltä että järkeä. Minun kannattaisi kirjoittaa elämääni oikein, minun kannattaisi muistaa mihin pilkut tulevat ja kuinka monta kertaa samassa virkkeessä kannattaa käyttää sanaa ”ja”. Tämä ei antaisi minulle kehoani takaisin, mutta ehkä se antaisi minulle tunteen siitä, että hallitsen sitä mitä minulle tapahtuu. Voisin taistella hulluksi tulemista vastaan, minä voisin selvitä.

Kehoni rippeet leijailivat jossain stratosfäärissä, Kauriin kääntöpiirin tuolla puolen. Ne ilkkuivat minulle kuin noidat, jotka lentävät luudillaan ja sanovat karkki tai kepponen – mutta tekevät silti aina kepposen. Minua oli jymäytetty oikein kunnolla. Kuin shakkipelissä, jossa on varma olevansa voitolla, mutta materiaalinen ylivoima onkin vain lumetta ja strateginen tilanne on katastrofaalinen. Hevoselta lyödään jalat alta. Lähetti syödään elävältä ja kuningatar raiskataan kerta toisensa jälkeen, eikä voi kuin katsoa ja itkeä. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta kun olin menettänyt kehoni. Muistin sen nyt. Tämä muisto saattaisi auttaa minua ratkaisemaan koko elämisen ja olemisen mysteerin, joka nyt piinasi minua enemmän kuin koskaan aiemmin. Ehkä olin miettinyt sitä liikaa ja ajautunut sisään oman mieleni maailmoihin, joissa etsittiin ratkaisua kysymyksiin, joita ei ollut, ja vaikka olisi ollutkin, vastauksia ei olisi voinut ymmärtää, sillä ne olisivat olleet vierasta kieltä, barbaarien kieltä. Maailmat olivat vain täynnä huutoa ja vaimentuneita murskattuja kuiskauksia.

Olin odottanut niin paljon seksiä Marikan kanssa. Perus. Olin maanitellut häntä monta kuukautta. Olin yrittänyt tehdä häneen vaikutuksen. Olin todennäköisesti epäonnistunut siinä kerta kerran jälkeen, mutta en ollut voinut luovuttaa, sillä olin ollut huumaantunut hänestä. Luovuttaminen olisi tuntunut väärältä, kuin olisi rikkonut kaikkia universumin lakeja kohtaan. Kuin pelaisi jalkapallon MM-kisojen finaalissa ja aina hävityn ottelun jälkeen saisi yrittää uudestaan. Peli toistuisi niin monta kertaa, että voitto lopulta tulisi kotiin. Silloin se olisi totta. Vaikka mahdollisuus voittaa olisi vain yksi miljoonasta, loputtomien yritysten jälkeen se lopulta tapahtuisi. Se on todennäköisyyslaskentaa. Helppoa, kun käytössä on rajaton aika. Ja aika minulta oli hävinnyt. Valitettavasti myös Marika oli hävinnyt. En voinut enää olla hänen lähellään. Ja vaikka olisin voinutkin, mitä hyötyä siitä olisi ollut kehottomalla keholla. Olisin tunnoton, turta. En nousisi ylös hänen täydellisten rintojensa vieressä. En kurkottaisi taivaaseen kilpaillen hänen nöpöttävien nänniensä kanssa. Hänen rintansa olivat kaikkien fallos-symbolien kuninkaat. Ne kohosivat aina tähtiin asti ja nauroivat Venukselle ja Plutolle, Marsille, tähdille ja auringolle. Ne olivat voimakkaat. Minä taas en. Olin niin rakastunut häneen. Mutta menetin aina hänen seurassan kosketuksen itseeni. Menin löysäksi.

Olin odottanut sitä monta päivää. Hän oli valmis. Sitten hänellä alkoivat kuukautiset. Odotin lisää. Hän runkkasi minua hieman, mutta ei tarpeeksi, että olisin tullut. Sisääni kasvoi valtana paine. Se murskasi minua. Se sattui. Kivekseni täyttyivät nesteestä, joka janosi ulospääsyä. Se oli valmis syöksymään ja täyttämään koko maailman, kuin Jumalan ensimmäinen orgasmi, joka synnytti maailmankaikkeuden. Kaikki tähdet, planeetat, komeetat, kiertolaiset – ne olivat minun sisälläni. Minun miljardeissa siittiöissäni. Ne huusivat vapautta. Olin niin kiihottunut, että olin tulla hulluksi. Kun menin kuselle se oli valkoista ja tahmeaa. Minä kusin omaa spermaani. Se yritti epätoivoisesti ulos. Pyysin siltä anteeksi ja rukoilin Jumalalta apua. Olin polvillani vessan lattialla ja nojasin kädet ristissä pytynreunaan. Se oli kylmä. Haistoin virtsan ja ulosteen, mutta se vain kiihotti minua lisää. Olin täynnä seksiä ja raivoa, mutta hänen vieressään menetin sen aina. Marika. Rakastin häntä. Tunteeni sekoittuivat ja loivat valtameran, johon hukuin. Olin sukellusvene omassa päässäni. Ruumiini reagoi päässäni olleeseen vellovaan massaan. Myös ruumiini hukkui siihen. Loin mielessäni maailman, joka muuttui todeksi. Pelkäsin hukkumista ja juuri niin minulle kävi.

Ehkä se olikin juuri pelko, joka kontrolloi minua. Pelko itseni menettämisestä. Pelko siitä, että olinkin vain tyhjä kuori. Mutta nyt en ollut. Nyt olin vain sisustaa, vain puhdasta olemusta. Kehoni oli tuolla jossain. Minun olisi vain saatava siitä ote takaisin. Miten se kävi aikaisemmin? En ollut koskaan ehtinyt siihen. Tiesin, että jos olisin kärsivällinen ja uskaltaisin kohdata oman itseni ja epävarmuuteni ja kaikki tunteeni ja teoriani, minä lopulta pystyisin siihen. En epäillyt sitä yhtään. Mutta minulta loppui aika. Se riistettiin minulta pois. Jos saisin valita yhden asian, jonka saisin takaisin, ottaisin ajan. Silloin kaikki onnistuisi. Toisaalta, nyt kun minulla ei ollut aikaa, ei minun tarvinnut kuluttaa sitä. Voisin lillua ajattomuudessa ja miettiä itseni takaisin sormi, varvas, käsi ja jalka kerrallaan, niin kuin Uma Thurmanin roolihahmo Kill Bill:ssä. Lopulta olisin taas minä. Ja silloin olisin enemmän minä kuin koskaan aikaisemmin. Tämä oli totta. Tämä oli tosinta, mitä olin tähän mennessä saanut aikaiseksi. Tästä jatkaisin. Itseni miettimisen avulla kehoni palautuisi, sillä se oli minä ja minä olin se. Me olimme yksi ja sama, jin ja jang.

Ensimmäinen välähdys. Valkoinen purskahdus. Valoa. Ei, nestettä, limaa. Jotain eläväistä. Jotain, jota ilman ei ole mitään. Minä näin sen. Se kutsui minua. Kurkotin sitä kohti. Tunsin kuinka liikuin. Liikutuin. Kurkotin, lähemmäs, lähemmäs, pidemmälle, pidemmälle. Olin jo niin lähellä. Koko taivaan kuoro lauloi Hoosiannaa korkeassa C-duurissa. Minä olin siellä. Minä todella koskin siihen, kunnes se hukkui tummaan aineeseen. Se sekoittui ja tuli epäpuhtaaksi. Yritin vetää käteni pois, mutta se ei totellut enää. Jatkoin, jatkoin, lähemmäs, lähemmäs. Koskin sitä, se levisi, täytti kaiken mitä oli. Ja se olin minä. Minä olin kaikkialla. Räjähdin ylös ja valuin alas, vaikka suuntia ei ollut. Kaikki oli ylösalaisin ja heikunkeikun. Jotain muuta, jotain terävää, palasia. "Älä mene sinne!", huusin äänellä, joka äänettömänäkin kuului tuhannen peninkulman päähän. En ehtinyt kuitenkaan enää muuttaa suuntaa. Minut viillettiin kahtia ja monta kertaa niin, että olin vain riekaleita. Liikkeeni lakkasi.

Siksi päädyin tänne. Tiesin sen nyt. Olin täällä, koska olin lakannut liikkumasta siksi, että olin liikkunut liian kauan. En voinut muuta. Se oli vastustamatonta voimaa. Suurempaa kuin minä. Ehkä se oli Jumala tai ihminen; Ihminen Jumalana. Mensch wie Gott. Yli-ihminen, se sen teki. Pirullinen jumalantappaja nauroi minulle. Pyyhki perseensä raamatulla ja pakotti minua syömään sivut ja lukemaan ne ulkomuistista vatsastani koko ikuisuuden. Ja koko ikuisuuden kuuntelisin tuota naurua miettien kadotustani. Mutta ei enää. Minä olin päässyt sen suunnitelmista selville. Enää minua ei petettäisi. Minulla oli puolellani järki ja koko ihmisyyden perusta: rakkaus. Olin täynnä niitä molempia ja hankkisin itseni takaisin sinne, missä joku voisi sanoa, että olen hullu tai että en ole hullu. Minä voisin aivan hyvin olla hullu jos vain olisi joku joka voisi sanoa sen minulle. Ei se haittaisi. Olisin onnellinen hullu ja hykertelisin hulluudessani, nauraisin ja kääntyisin kerälle ja syleilisin itseäni. Minut laitettaisiin valkoiseen pakkopaitaan ja olisin aina itseni lähellä. Yli-ihminen hiljenisi ja minulla olisi rauha. Kun vain joku sanoisi: ”sinä olet hullu”.

Käänsin mieleni päälaelleen ja löysin sieltä ruumiini. Se oli piiloutunut mieleeni, josta luuli saavansa kodin. Maanittelin sitä useita ajattomia aikoja, mutta se pysytteli kolossaan. Välilä se oli piilossa aivolohkojen välissä, mutta aika nopeasti opin löytämään sen sieltä. Tunsin pian sen kaikki pakoreitit ja sen ovelat väistöliikkeet. Rakensin kartan mielestäni ja tiesin, että se ei pystyisi siihen, sillä se oli vieras. Tämä oli minun kotikenttäni ja aikaa ei ollut – minulla oli kaksi etua puolellani. Se jäisi lopulta kiinni. Järjestin väijytyksen kolmanteen aivokammioon. Tiesin milloin se olisi siellä. Ruumis oli kuitenkin tapojensa orja. Sen täytyi nukkua välillä ja kerätä voimia. Sen täytyi syödä. Se haki proteiininsa täältä. Olin sulkenut reitit ensimmäiseen ja toiseen aivokammioon ja vartioin itse neljättä. Sen oli tultava tätä kautta ja silloin nappaisin sen. Ottaisin sen kiinni ja pakottaisin yhteistyöhön. Se ei voisi kieltäytyä, sillä siitä olisi meille molemmille hyötyä.

Se saapui paikalle. Hitaasti laahustaen, aina säästäen voimiaan sitä varten, että se joutuisi taas pakosalle. Se oli stressaantunut, iho ei ollut parhaassa kunnossa ja hiukset olivat harventuneet. Se oli nukkunut liian vähän. Silmäpussit olivat suuret ja tummat. Se läähätti. Se oli heikko ja inhottava. Olin käynyt paljon salilla Markun kanssa ja oli suuri tuska nähdä itseni tuollaisessa kunnossa. Terästin aistini – se ei ollut vaikeaa, sillä minä olin vain ajatuksia ja ajatellessani aisteja muutuin niiksi. Jännitin mielikuvitukselliset lihakseni ja olin valmiina. Nyt oli oikea hetki. Se kurotti kätensä kaapimaan kammion seinämästä ravintoa. Hyppäsin. Kuitenkin hetken liian myöhään. Se ehti huomata minut ja lensin kuviteltu pää edellä seinämään. Kuulin sen läähättävän hengityksen kun se lähti pakoon. Se huomasi suljetut kammiot ja juoksi kohti neljättä aivokammiota. Sieltä oli ulospääsy vain selkäytimeen. Ja juuri sinne meidän pitikin mennä. Ryntäsin perään. Ruumiini seisoi selkäytimen reunalla. Se oli syvä kuilu kuin suoraan Edgar Allan Poen novellista. Ruumiini katsoi minua säälittävästi, anoen armoa. En tuntenut sitä. Syöksyin kaikilla kuvittelukykyni voimilla ja sain otteen. Nalkissa! Syöksyimme yhdessä pimeään syvyyteen. Mutta tämä ei ollut samanlaista pimeyttä kuin aiemmin. Se oli minun pimeyttäni. Ja minä olin saanut itseni kiinni. Syöksyin mielestäni suoraan ruumiiseeni samalla ollen oma mieleni ja pitäen kiinni ruumiistani. Se kaikki tapahtui samaan aikaan, joten tulin siihen tulokseen, että en ollut sittenkään ollut paikassa ja ajassa – sillä sama olento ei voi olla eri paikoissa samaan aikaan.

Tämä laittoi pisteen mietinnöilleni. Olin vapaa turhasta painolastista ja kevennyin ja laihduin. Laihdutin. Silitin itseäni. Hyväilin jokaista sopukkaa minussa. Lopulta rauhoituin ja nukahdin uneen joka oli jossain. Sillä oli paikka ja kaikki olivat siellä läsnä. Koko perhe, kirkko ja seurakunta sekä pappi, opetuslapset ja pudonneet enkelit. Ei ollut liikaa eikä liian vähän. Oli vain kaikki.

Olin itsessäni.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!