"Kunpa voisin tuhota koko blogikulttuurin, tai miksen koko internetin"

© Bambi Vihavainen

006

Kaikeksi yllätykseksi Marika pyysi minut juhliin luoksensa. Ne olivat bileet, joita hän oli suunnitellut jo pitkään. Olin aika hämmentynyt kutsusta. Ehkä hän halusi testata sosiaalisuuttani kaikkien kavereidensa ollessa mukana menossa. Ehkä tämä oli vaihe kaksi. Ehkä olin läpäissyt ensimmäisen vaiheen, missä olin vakuuttanut hänet puhelahjoillani. Olinhan puhunut itseni hänen luokseen ja saanut hänet. Mutta jo nyt, odottamatta, olin suorittamassa kakkosvaihetta, johon kuului Marikan kavereiden hyväksynnän saavuttaminen. Minua ei pelottanut, olinhan tunnetusti olohuoneen herra. Varmistaakseni kuitenkin jatkoon pääsemiseni, päätin olla juomatta.

Siellä minä olin. Vesiselvänä. Hulinan ja kameroiden salamavalojen räpsynnän keskellä. Ja kyllä, se oli hyvin tärkeä osa juhlaa: dokumentoiminen. Marikaa lainaten, ”Tärkeiden ja arkisten, isojen ja pienten elämän momenttien taltioiminen on ehkä merkittävin osa onnistunutta ja kiinnostavaa bloggaamista”. Marika ja hänen kaverinsa halusivat valokuvien kautta julistaa kaikille kuinka mahtavaa (parasta) ja glamourintäyteistä menoa heidän juhlissaan oli. Kaikki poseerasivat yhdessä ja päädyinhän minäkin muutamaan kuvaan ja sitä kautta myöhemmin Marikan ja parin muunkin lorton blogille. Se oli suuri kunnia, kuulemma. Minä en välittänyt siitä vaikka jollain tasolla ehkä olinkin imarreltu. Hyvin usein mietin, että kunpa voisin tuhota koko blogikulttuurin, tai miksen koko internetin. Olin osana maailmaa, jonne en kuulunut. Minä vain ihmettelin ja katselin ihmisiä ympärilläni. Olin kuin Kultahatun Nick Carraway ja Marika oli luonnollisesti Jay Gatsby – tuo kiinnostava, etäinen ja merkittävä juhlien keskipiste. Minä olin tarkkailija.

Marika ei ottanut minuun juurikaan kontaktia tuon illan aikana. Yleisesti ottaen moni varmasti koki minut kutsumattomana kuokkavieraana, joka söi liikaa herkkuja ja oli mahdollisesti juuri se pummi, joka tulisi loppuillasta pöllimään jonkun muun viinat. Yleensä olin juuri se tyyppi, mutta en tällä kertaa. Olin vähäsanainen, mutta silti hauska. Olin kohtelias ja skarppi sivuääni, joka osasi heittää oikealla hetkellä hämmentäviä kommentteja kehiin. Joitakin se hymyilytti, useimpia ei. Mitä ikinä sanoinkin, Marika katsoi minua vihaisesti ja kertoi katseellaan kuinka vitsini olivat typeriä. En tajua miksi, mutta se sai minut kovin kiihtyneeseen tilaan. Kullini nousi – ja sitten se taas laski kovan vastaponnistelun tuloksena. Olihan se nyt hemmetin noloa. Minulla seisoi koko ajan. Mutta odotin edelleen niitä sukupuolitautitestin tuloksia, joten peli oli selvä sen illan suhteen. Marikalta ei irronnut. Turha vaiva. Mutta olin silti taukoamatta yrittelemässä häntä.

Olin joka välissä hänen kimpussaan tökkimässä seisokkiani hänen takapuoleensa, reiteensä, lantioonsa tai pahimmillaan hänen niskaansa jos hän sattui istumaan. Se oli todella hauskaa ja olin kuitenkin sen verran tarkkana, että kukaan muu ei huomannut stondisleikkiäni.  Marika oli raivoissaan touhustani. Ja minkä minä mahdoin itselleni. Olin tylsistynyt. Ei niiden ihmisten kanssa puhua voinut. Kellään ei ollut mitään sanottavaa mistään. Kaikki olivat omissa oloissaan ja kulkivat peilin ohitse kahden minuutin välein. Tärkeintä oli näyttää hyvältä ihan jo senkin vuoksi, että kamerat kuvasivat koko ajan. Piti olla tarkkana, mitä sanoi, sillä valokuvien lisäksi joku kuvasi myös videolle suurimman osan juhlista. Välillä ihmiset saattoivat tanssia keskenään ja sitten otettiin taas lisää blogikuvia teemalla: ”ja siellä kaikilla oli niin muukaavaa, oi jospa oisin saanut olla muukaanaa” – kaikki oli yhtä suurta kulissia. Ei kellään oikeasti hauskaa ollut. Ihan kuin ihmiset olisivat tulleet sinne pakonomaisesti vain näyttäytymään. Aina kun joku meni tupakalle tai lähti välillä käymään ulkona niin siitä puhuttiin heti hemmetisti paskaa. Vessa oli yleinen kokoushuone, jonne Marika kokoontui pienin väliajoin kuiskimaan muutaman ”bestiksensä” kanssa salaisuuksia. Ei hemmetti. Jostain kumman syystä kuitenkin lumouduin Marikasta vain enemmän. Tuntui, että mitä typerämmin hän käyttäytyi, sitä enemmän minä pidin hänestä. Epätoivoni kasvoi koko ajan. Se sai minut haluamaan häntä enemmän ja enemmän.

Eikä siinä kaikki. Marika oli kutsunut paikalle aimomäärän myös ex-poikaystäviään. Hyvin nopeasti kävi myös ilmi, että Marika oli ollut se jättävä osapuoli. Niillä jäbillä oli hiukan raukka ja aneleva, unelmoiva mutta alakuloinen katse vaikka pinnalta he olivat uskomattoman cooleja jäbiä. Marika oli ihan varmasti dumpannut heidät kylmästi, odottamatta ja ilman syytä. Miksi he pyörivät edelleen kuvioissa? Sitä en voinut käsittää. Miehekkään egoistisuuteni vuoksi minun oli kuitenkin pakko pienin elein ja sanavalinnoin tuoda esille, että nyt oli minun vuoroni ja että minä olin nyt Marikan. Toivoin, että viestini meni perille. Yritin mukautua tunnelmaan vaikka se aika vaikeaa olikin. Hassuinta oli, että ne ex-jäbät olivat kuitenkin juhlien ainoat vieraat, jotka esittelivät itsensä. Marikan tyttöpuoliset kaverit olivat ihan liian omanarvontuntoisia tehdäkseen niin. Niin kuin Marikakin, heidät piti ansaita. Mutta minua ei kiinnostanut ansaita kuin Marika, joten keskitin huomioni vain häneen. Luulen, että tämä tekniikka antoi minusta coolin kuvan Marikan kavereille – en yrittänyt tehdä heihin mitään vaikutusta tai edes puhua heille, niin kuin varmasti monet yrittivät. Se varmisti asemani kelpo kaverina. Omituista logiikkaa, mutta luulen, että se oli ainut keino saada hyväksyntä niiltä ihmisiltä.

Jatkoimme Marikan kämpältä Circukseen. Mesta oli ollut Kampissa jo vuosia, mutta en ollut koskaan käynyt siellä. Paikka näytti hienolta, mutta koin edelleen olevani se kuokkavieras, joka sivullisena hengaa muun porukan jatkeena. Halusin kuitenkin pysyä mukana, koska halusin tutkia. Halusin päästä mahdollisimman syvälle Marikan maailmaan. Tuon illan aikana koin suuren valaistuksen hänestä ja koko seurueesta: he olivat kauniita ja suosittuja, mutta juuri siksi he olivat yksinäisiä. He olivat luoneet cooliudellaan niin vahvan muurin itsensä ja muiden ihmisten välille, että kukaan ei uskaltanut sanoa heille mitään. Ihmiset huomasivat heidät. He katselivat etäältä heitä ihaillen, mutta siinä oli jotakin muutakin. Hiukan ehkä pelkoa, mutta myös halveksuntaa. Kaikessa glamourinhohdossaan Marika ja hänen jenginsä olivat friikkejä. He olivat pienessä tiiviissä porukassaan ja ilman sitä he olivat melko yksinäisiä. Siinä oli jotain hyvin melankolista ja saatoin jopa ajoittain sääliä heitä.

Melankolian tunnetta lisäsi Heikki, joka oli mitä ilmeisimmin Marikan tuorein ex-poikaystävä. Meissä ei ollut mitään samaa. Heikki oli hiukan tumma, Colin Farrell -henkinen, täydellisen kropan omaava urheilijapoitsu. Lipevän ulkokuoren alta paljastui esille kiltti poika. Heikki oli porukan ainut tyyppi, johon sain minkäänlaista kontaktia. Ei meillä silti mitään asiaa toisillemme ollut. Siksi puhuimme pelkästään hänen orastavasta tulevaisuudestaan aitajuoksun parissa sekä ryyppäämisestä. Hän kertoi ensimmäisistä humalistaan ja horjui edessäni nännit loistaen tiukan valkoisen t-paitansa lävitse. Aina välillä jätin Heikin horjumaan paikalleen ja etsin Marikan käsiini ja yritin sekoilla kuin 14-vuotias yläkoulupoika. Marika työnsi minua syrjään ja huusi ”Ei nyt!” Aaargh, olin sekoamaisillani. Halusin häntä niin vietävästi. Minun oli pakko masturboida.

Vessassa en kyennyt sitä tekemään. Juoksin ulos pakkaseen pelkässä kauluspaidassa. Tarpeeksi hiljaista ja sopivaa masturbointipaikkaa ei löytynytkään ihan niin helposti. Päädyin huomattavan kauas Circuksesta, Manalan viereiseen pieneen puistoon tai lähinnä pensaikkoon, joka nyt kuitenkin oli vain luminen valli.

Siinä matkalla mielikuvitukseni seksin parissa oli käynyt niin kiivaana, että itse toimenpide hoitui todella nopeasti. Olin jo lähdössä takaisin Circukseen kun huomasin jonkun teinin oksentamassa muutaman metrin päässä. Ei hemmetti. Olimme Arton kanssa aina fiilistelleet oksentavia teinejä. Jostain syystä se oli ihan jumalattoman kiihottavaa. Oksennus syöksähteli tytön suusta lumihankeen isoina ryöppyinä ja sotki sen vaaleat hiuksenlatvat kauttaaltaan oksennuksen peittoon. Tyttö vilkaisi kohti minua kasvot kyynelien peitossa. Hyppäsin vatsalleni ison puun taakse kuin kotipesälle liukuva pesäpallonpelaaja. Katsoin puun takaa, ja tyttö jatkoi oksentamistaan. Huokaisin. Onneksi se ei huomannut minua.

Sitten huomasin kuinka se sojotti taas pystyssä. Voi kunpa Arto olisi ollut täällä. Minä, stondis, lumihanki ja oksentava teini. Se oli täydellistä. Avasin housut ja hoitelin itseni vielä nopeammin kuin hetki sitten. Lysähdin maahan selälleni housut nilkoissa kun ei kuulunut enää oksentamisen ääntä. Ehkä tyttö oli vastaavasti hoitanut oman duuninsa päätökseen. Laitoin housut takaisin jalkaani ja meinasin jälleen lähteä kun huomasin tytön makaavan lumihangessa puoliksi oman oksennuksensa päällä. Sitten heräsi myötätunto. Ei ollut aikaa leikkiä pelastajaa tai sankaria, mutta enhän minä sitä teiniä siihen voinut jättää makaamaan. Kokeilin pulssia, mutta kuten Artonkin suhteen, en ollut varma tunsinko mitään saati sitten kokeilinko edes oikeasta paikasta. Soitin ambulanssin ja lähdin takaisin Circukseen. Ehkä olisi pitänyt jäädä odottamaan... ehkä, ehkä, ehkä.

Olin menettänyt ajantajuni harharetkelläni masturboinnin parissa. Kello oli jo puoli neljä enkä löytänyt ketään seurueesta paitsi tietysti Heikin, joka oli vielä enemmän humalassa kuin aiemmin. Hän örisi jotain enkä tajunnut sanaakaan paitsi sen, että hänen pitäisi olla salilla huomenaamulla kello 10:00.

- Saata mut himaan, Heikki sanoi ja tässä tapauksessa saattaminen tarkoitti hänen pystyssä pitämistään.

Hän oli iso kolli ja kaatuilimme koko matkan Kaisaniemeen saakka, missä hän asui. Kotitalonsa edustalla Heikki yhtäkkiä ryhdistäytyi ja otti minua olkapäistä rajusti kiinni. Minua pelotti, että hän suutelisi minua, koska juuri siltä hän näytti. Oli kylmä ja halusin vain kotiin.

- Timo! Kuuntele mua oikeesti, Heikki aloitti silmät pyörien.

- No, kerro, sanoin pitkästyneenä ja yritin koko ajan livahtaa pois paikalta.

- Usko kun mä sanon tämän... mä oon ollut siellä. Sä et halua mennä sinne...

- Mennä minne? Mistä sä puhut? kyselin ja pelkäsin, että Heikki vaatisi minua pian jäämään yöksi.

- Sä et halua päätyä sinne. Marika. Marika on hullu. Etkö sä tajua, se tuhoaa sut... se tuhoaa kaiken. Vittu. Mä oon...

- Mitä sä oot? kyselin turhautuneena ja Heikki ei selkeästikään pystynyt puhumaan enää kunnolla yhtään mitään.

Tiesin, että tämä hetki koittaisi, että hän rupeaisi neuvomaan minua Marikan suhteen. Minua ei kiinnostanut pätkääkään, sillä tiesin olevani parempi ja nerokkaampi kuin hän oli koskaan ollut.

- Mä en voi tehdä enää mitään, Heikki sanoi ja rupesi tuhertamaan itkua silmistään ulos..

- Pysy erossa siitä, se ei tee sulle mitään hyvää... kerron tämän koska oot hyvä tyyppi! Heikki huuteli polvillaan lumihangessa, mutta minä olin jo metrien päässä matkalla kotiin.

En nähnyt Heikkiä enää sen jälkeen ja parempi niin. Kukaan tai mikään ei tulisi minun ja Marikan väliin. 

007

Lasarus. Nousiko hän kuolleista? En muista. Elämässäni oli tapahtunut hyvin kummallisia asioita viime aikoina. Tai oikeastaan aina. Menetin lähes päivittäin käsityksen siitä mikä on todellista ja mikä on vain omaa mielikuvitustani. Mutta mitä väliä sillä on? Olin vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään sitä, kuinka kummallista kaikki on. Pidämme niin lujasti ja epätoivoisesti kiinni siitä uskomuksesta, että asioilla on jokin syy, ja että niissä on jotain järkeä, että emme huomaa kuinka mieletöntä kaikki on. Paras esimerkkini tästä on naiset. Mahdoton ymmärtää, mutta mahdoton pysyä niistä erossa. Kun siirryin pois yrityksestä ymmärtää maailmaa, sen älytömyyden käsitteleminen muuttui helpommaksi. Absurdia ja ristiriitaista, mutta yhtäkkiä huomasin pärjääväni paljon paremmin sillä salaperäisellä alueella, jota miehet ovat yrittäneet valloittaa niin kauan kuin heillä on veri suonissaan kiertänyt. Kun lakkasin yrittämästä valloittaa tätä aluetta, minusta tulikin sen asukas. Kun lakkasin pyrkimästä kuninkaaksi, sainkin täydet kansalaisoikeudet. En ollut kruununhaltija, mutta ehkä herttua tai markiisi kuitenkin. Pääministerin paikkaa en tavoitellut, sillä tässä valtakunnassa ei demokratiaa tunnettu. Mutta juuri siksi olin nyt löytänyt kotini sieltä. En enää pyrkinyt tasa-arvoon. En ollut enää hyvä ja kiltti ja luotettava tyyppi. Tai sanotaanko, näiden sanojen merkitys oli muuttunut. Kuten sanojen merkitys ihmisillä, joiden aivot ovat vaurioituneet. He käyttävät kyllä oikeita sanoja mutta viittaavat niillä eri asioihin kuin mihin olemme tottuneet. He saattavat vaikka osoittaa tuolia ja sanoa pöytä. Olin muuttunut aivovammaiseksi vaeltajaksi.

En pyrkinyt löytämään mitään pysyvää ja turbulentista jatkuvasti muuttuvasta maailman dynaamisesta liikkeestä löysinkin rauhan. En pyrkinyt olemaan paikallani ja huomasin, että silloin mieleni lepäsi. Kaikki asiat kääntyivät päälaelleen. Rentouduin kun kaikki katsoivat minua. Juostessani lujaa hengitin rauhallisesti. Join seitsemän kuppia kahvia ja nukahdin. Nukuinkin nopeammin. Ja mikä tärkeintä, naisten arvaamattomuus ei enää musertanut minua. Vaikka he saattoivat käyttäytyä päivällä ja illalla täysin päinvastaisilla tavoilla, en enää järkyttynyt siitä. Jollain tavalla nautin siitä. Olin huomannut jo kauan aikaa sitten, että naisten seura oli niitä harvoja asioita, joka sai minut rauhalliseksi. Nyt olin löytänyt myös muita keinoja. Parhaimmassa tapauksessa yhdistin nämä kaikki toisiinsa. Kun sydämeni hakkasi noin parisataa iskua minuutissa, tunsin itseni levolliseksi. Äitini kehotti minua – silloin harvoin kun häntä nyt näin – rauhoittumaan, mutta en halunnut. Se ei sopinut minulle. Halusin lentää ja olla yhtä vapaan taivaan kanssa. Olin kosketuksissa ihmisen perustavanlaatuisimman kaipuun kanssa. Vapaus. Jopa Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien julistuksessa se mainitaan ensimmäisenä. Vapaus. Vapauden voi käsittää monilla tavoilla. Minulle se tarkoitti olemista kosketuksissa kaikkiin mitä hulluimpiinkin tunteisiini jatkuvasti. Ne olivat kaikki joka hetki minussa läsnä. En ollut yksi ihminen. Olin monta. Minussa olivat kaikki maailman ihmiset. Syöksyin paikasta toiseen kuin riivattu, mutta lepäsin silti koko ajan. Miksi minun olisi pitänyt rauhoittua? En keksinyt mitään järkevää syytä siihen eikä kukaan pystynyt perustelemaan sitä minulle. Olin vapaa vallattomassa sekopäisyydessäni. Olin vaeltaja.

Valtakunnassa minulla siis oli kansalaisoikeudet, mutta ei velvollisuutta jäädä yhteenkään provinssiin pidemmäksi aikaa kuin sydämeni sanoi. Osallistuin kyllä veronkantoon, mutta se ei ollut minulle raskas velvollisuus vaan pikemminkin luonnollinen asia, josta en ahdistunut. Olin yhtä elämänvirran kanssa. Tunteeni virtasivat ja muokkaantuivat jatkuvasti, kuin joessa virtaava vesi. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti, kuten Herakleitos totesi. Miten Pentti Saarikoski sen muotoilikaan: ”Samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me”. Vitun Pentti Saarikoski.

Olin vihdoinkin, vuosien harjoittelun jälkeen, onnistunut muokkaamaan itseni sellaiseksi millainen olin halunnut olla. Kehon muuttaminen käy helposti: käy salilla ja lenkillä, syö hyvin ja kas kummaa, pian onkin atleetti, tai ainakin näyttää hyvältä. Mielen muokkaaminen taas on paljon vaativampaa. Tankoa voi nostaa vain nostamalla. Ja se nousee kun sitä nostaa, kunhan painoja ei ole liikaa. Mutta entäs mieli? Minkälaiset puntit kehittävät sitä? Minkälainen tanko varustetaan mielen painoilla, jotka treenaavat ajattelun maastavetoa? Vastaus on tautologinen – se on ajattelu itse. Ajattelu ja ymmärtäminen. Se, että ajattelet jonkin asian täysin läpi, niin että olet todella varma siitä – mitä mieltä siitä sitten oletkin – niin, että se on aidosti asian totuus ja sen ainoa totuus. Ainoa totuus sinulle. Tämä on vielä jokseenkin ymmärrettävissä. Mutta seuraava askel on huomattavasti haastavampi. Sen asian omaksuminen, jonka olet itsellesi täydellisesti perustellut, siinä menee aikaa. Samalla tavalla, kuin jos olet tehnyt täydellisen harjoitusohjelman kehosi harjoittamista varten, se on ensimmäinen askel. Seuraavassa askeleessa toteutat sen. Se on helppoa, mutta on yksi asia, joka tekee siitä määritelmällisesti vaikeaa: se on tehtävä monta kertaa. Ei riitä, että teet täydellisen ohjelman ja sitten käyt salilla kerran pari. Ei, sinun on käytävä siellä satoja, jopa tuhasia kertoja. Sinun on elettävä ohjelmaasi. Sinusta tulee ohjelmasi. Olet kirjoittanut sen ja sitten elät sitä. Se on osa sinua ja sinä olet osa sitä. Te olette sama asia. Silloin sinusta tulee vahva. Silloin mikään ei enää lannista sinua. Samalla tavoin, kun elät ajatustesi mukaisesti, sinusta tulee ajatuksesi. Ja sitä on tehtävä pitkän aikaa. Voi nimittäin olla, että jotain mitä haluaisit olla, onkin ristiriidassa oman ohjelmointisi kanssa. Ihminen on tietokone, joka on ohjelmoitu tietyllä tavalla. Vanha sanonta, että ihminen on syntymässä saatujen ominaisuuksien ja kasvatuksen summa, pitää hyvinkin paikkansa. Se voidaan kuitenkin muotoilla hieman toisin. Sinut on ohjelmoitu tietyllä tavalla. Se on tapahtunut pitkän prosessin aikana, jota kutsumme nimellä evoluutio. Sen lisäksi sinut on ohjelmoitu kasvatuksella. Ihminen on kehittänyt keinoja muokata itseään. Erään näistä me kaikki käymme läpi. Sen nimi on koulutus. Koulutuksen avulla meistä pyritään muokkaaman sellaisia, että pystymme elämään keskenämme. Tämä on hyvä asia. On hyvä, että voimme elää samalla maapallolla tai samassa maassa tai samassa kaupungissa tappamatta toisiamme. Meitä ohjataan aivoihin asennetuilla käskyillä, kuten toisen elämän kunnioittaminen. Näitä voi verrata tietokoneeseen ohjelmoituihin käskyihin. Tietokone toteuttaa, mitä sen käsketään toteuttaa. Ihminenkin tekee näin. Ihmisessä on kuitenkin yksi suuri virhe. Tämä on vapaa tahto. Ja tästä seuraa hirveä kaipaus vapauteen. Se on sisäänrakennettu meihin samalla tavalla kuin sen vastakohtakin. Haluamme olla vapaita, mutta haluamme monia asioita, jotka estävät meitä olemasta vapaita. Haluamme rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä, jotka kaikki sitovat meitä johonkin. Ja haluamme olla vapaita kaikista sitoumuksista. Ihminen on ristiriitojen repimä. 

Ristiriitojen ratkomisesta oli tullut suurin hupini. Olin tullut mestariksi siinä. Mutta aina kun koin tätä mestaruuden tunnetta, yleensä minut lyötiin jalustaltani hyvin nopeasti alas. Taas yksi ristiriita. Tämä kaiken alla kytevä, sanotaanko metaristiriita, kaipasi kaikkein kipeimmin ratkaisua. Jos saisin ratkaistua sen, pärjäisin kyllä muiden yksittäisten ristiriitojen kanssa. Ja vastaus löytyi ongelmasta itsestään: kun lakkasin yrittämästä sen ratkaisua, se avasi itsensä minulle. Kuin maaginen ovi, joka on lumottu avautumaan vain sille, joka antaa sen olla. Kuin järkevä kasvattaja, joka antaa lapsen itse löytää tiensä. Metaristiriita oli minun lapseni. Ja olin päästänyt sen karsinasta. Se juoksi vapaana, ja kun minun ei enää tarvinnut jatkuvasti valvoa sen aitausta ja asentaa aina vain uusia ja hienompia laitteita sen pidättelemiseksi, olin itsekin vapaa. Päästin irti. En yrittänyt enää pitää mistään kiinni ja nauroin elämän absurdiudelle. Olin vihdoinkin vapaa.

Ylpeyteni, jonka välttäminen tulisi aina olemaan tärkein tehtäväni, oli kuitenkin salakavala olento. Vapauden huumassani usein unohdin tämän ja sen jälkeen kärsin. Yritin monta kertaa napata kiinni jostain vain huomatakseni sen häviävän, tai jopa että sitä ei koskaan ollut ollutkaan. Kehityin kuitenkin koko ajan ja aloin luottaa itseeni yhä enemmän ja enemmän. Ristiriita ei murskannut minua. Eräänä päivänä kuitenkin huomasin, että minulla oli kaksi ongelmaa.

Ne olivat Marikan tissit. Niitä oli kaksi, kammottavaksi. Kiroan sen päivän, kun ne syöksyivät tajuntaani kuin radaltaan karanneet komeetat. Tai oikeastaan ne olivat salamyhkäisempiä. Ei minua niin vaan vedetty höplästä. Olinhan kehittänyt itseäni ankarasti monta vuotta. Pystyin kyllä väistämään suoraan annetut iskut. Marikan tisseistä tuli kuitenkin minulle pakkomielle. Huomasin ajattelevani niitä yhä useammin ja useammin. Niissä oli jotain... pahaenteistä. Ja se kiehtoi minua. Ristiriita taas. Olin ristiriitojen mestari ja pahaksi onnekseni halusin mennä juuri sinne, missä aita oli korkein ja suo kaikkein syvintä. Ja se oli ehdottomasti syvintä juuri Marikan tisseissä. 

Minut oli ohjelmoitu haluamaan Marikaa. Se oli minun geeneissäni. Minun kirotuissa, itsekkäissä geeneissäni, jotka eivät koskaan ajatelleet minun onnellisuuttani tai hyvää oloani. Ne ajattelivat vain itseään. Ne halusivat vain yhdistää itsensä Marikan geeneihin. Ne saivat minut haluamaan häntä. Se oli hänen tuoksunsa. Se huumasi minut täysin. Halusin hänen DNA:taan aivan tuhottomasti. Siinä eivät auttaneet toiset naiset tai järkevä selittäminen itselleni. Olisin tarvinnut enemmän aikaa, tiesin sen. Kuten sanoin, tunteiden muokkaaminen on hidasta puuhaa. Kymmenen vuotta on siinä aika realistinen aika. Marikan kanssa ei kuitenkaan ollut kymmentä vuotta. Hän oli tässä, nyt ja heti. Tiesin, että hän lipuisi pois kuin Titanic ensimmäiselle ja viimeiselle matkalleen, enkä koskaan näkisi häntä – ”Jack... Jack... Jack!”. Olisin voinut paeta. Mutta en halunnut. Olin vaeltaja, mutta halusin kaiken jälkeen asettua häneen. Tuntui kuin kaikki ylitetyt joet ja vuorijonot, kaikki tunnelit ja merten aavat ulapat olisivat johtaneet hänen luokseen. Hänessä tuntui olevan jotain runollista ja kaunista. Tiesin, että asia ei ollut niin, että oli vain geenien taitavaa hämäystyötä saada minut uskomaan niin, saada minut tuntemaan sillä tavalla. Ristiriidassani halusin päättää itse mitä teen, mutta se en ollutkaan minä vaan voima sisälläni. Menetin kosketuksen omaan itseeni, omiin ajatuksiini. Vuosien työ hävisi silmänräpäyksessä. Se hävisi Marikan tissien tutkimattomiin maailmoihin. Niiden kumpuileviin lakeuksiin, salaperäisiin laaksoihin ja uskomattomiin vuorenhuippuihin. Niissä oli kaikki mitä halusin. Hänen tuoksunsa kutsui minua. Olin vuorikiipeilijä, joka vaaroja uhmaten lähti valloittamaan huippua. Kun olin päässyt aivan  lähelle, tuoksu huumasi minut, ja viimeinen asia jonka näin olivat vuorenhuiput, jotka olivat olleet vain yhden ponnistuksen päässä. Pudotessani alas ne muuttuivat silmissäni pienemmiksi ja pienemmiksi, etäisemmiksi ja kaukaisemmiksi, lopulta kadoten usvaan, joka niin nopeasti nousee kun ollaan hyvin korkealla. Olin aina luullut toisin. Olin aina luullut, että pilvien yläpuolella on aina kirkasta, mutta luonnonlait eivät enää päteneet. Ne muokkaantuivat ja muuttuivat sitä myötä kun asioita tapahtui minussa. Ajatusteni muuttuessa myös kuvani maailmasta muuttui. Se oli edelleenkin sama paikka kuin eilen, mutta minulle se näyttäytyi täydellisen erilaisena. Koin sen eri tavalla ja se oli kaikki mikä minulle todella merkitsi jotain. Marika. Hänen nimensä. Hänen tuoksunsa. Hänen makunsa. Hänen sisäinen kauneutensa oli näissä kaikissa läsnä. Ne kaikki tulivat hänen sisältään. Ja halusin saada tuon sisäisyyden itselleni, haltuuni.

Ensimmäinen sääntö: älä koskaan yritä saada mitään haltuusi. Kanna niitä sydämessäsi minne vain menetkin, mutta älä yritä saada niitä itsellesi. Ja tätä sääntöä minä rikoin hyvin rumasti Marikan kanssa niin kuin Nipsu ametistien kanssa Nuuskamuikkusen neuvoista huolimatta. Halusin upota hänen limaisuuteensa ja täyttää hänet omalla nesteelläni. Halusin peittää hänet itselläni, niin että häntä ei näkyisi enää. Halusin omistaa hänet. Halusin, että olisin hänelle kaikki ja hän olisi kaikki minulle. Ensimmäinen sääntö. Olin itse sen luonut. Ja itse rikoin sitä vastaan kuin pahinkin rasavillioppilas. Mutta halusin olla rasavilli. Halusin olla paha poika. Mutta tällä kertaa en ollut paha jonkun toisen keksimille säännöille, vaan omille säännöilleni. Tein syntiä itseäni kohtaan, en valtiota tai jumalaa. Olin itse oma maani ja oma jumalani, ja minä lankesin, voi kuinka lankesin. Ja se oli ihanaa. Oli niin ihanaa olla niin paha. Suoraan sanottuna kiihotuin siitä aivan tavattomasti. Perverssi tarkoittaa normien vastaista. Ja minä olin perverssi syvällisemmällä tavalla kuin voisi ikinä olla mahdollista. Perverssi itselleni. Tavallaan Marika ei ollut edes osa sitä vaan nautin vain omasta sisäisestä sairaudestani. Olin syvällisesti itseni vastainen ja voi pojat kuinka kovaksi tulin siitä. Halusin näyttää tämän kovuuden Marikalle. Halusin tunkea sen häneen ja katsoa hänen ilmaa haukkovaa suutaan ja suudella sen hiljaiseksi. Halusin saada hänet kärsimään, sillä hän oli tullut ja saanut minut rikkomaan itseäni vastaan. Kuinka kauhean välinpitämätön hän olikaan! Hän ei ottanut minua ollenkaan huomioon! Olin niin lapsellinen ja nauroin sille. Nauroin itselleni ja itkin itseni uneen penis kädessäni. Olin todella henkilökohtainen kovuus.

Yritin puhua Marikalle näistä asioista, mutta yleensä hän ei ymmärtänyt sanaakaan mitä sanoin. Hän oli hyvin välinpitämätön. Ristiriitaisuuden logiikan mukaisesti tämä vain innosti minua enemmän. Tulin aivan hulluksi kiihkosta. Olin kovana päivän jokaisena tuntina kuin pahinkin teinipoika. Ajattelin häntä ja vatsani tuli kipeäksi. Soittelin toisille tyttöystävilleni ja sain heistä aina hetkeksi lohtua. Valitin heille Marikasta, kuinka kylmä ja välinpitämätön tämä oli. He olivat kanssani samaa mieltä. Vein heitä mitä jännittävimpiin paikkoihin harrastamaan seksiä ja sain siitä tyydytystä. Pidin etäisyyttä Marikaan. Olisin varmaan voinut jo päästä pakoon häntä, mutta sisäinen ääneni ei antanut periksi. Vika oli minussa. En halunnut hiljentää sitä. Minulla oli kaikki vaadittavat taidot siihen. Olin kehittänyt itseni muokkaamisen teknologiat niin pitkälle, että se olisi hyvinkin ollut mahdollista. Mutta en käyttänyt näitä teknologioita hyväkseni. Ne tuntuivat jotenkin epäaidoilta nyt, kun minulla oli jotain todellista. Jotain todellista. Itkin verta ja oksensin soraa. Kurkkuni oli kuiva kaikesta tyhjyydestä ja tyhmyydestä. Edellinen ajoi minut jälkimmäiseen. Ei, ei se ollut Marika. Se olisi voinut olla kuka tahansa, sillä se olin minä itse. Itse halusin tuhota oman hienon järjestelmäni. Minusta tuntui, että se oli tullut tiensä päähän. Halusin jotain muuta. Olin kyllästynyt selviytymään. Halusin tuhoutua. Marika oli minun voittamattomalle Grande y Felicísima Armadalleni sen Francis Drake. Marika upotti ylpein pullistelevin purjein seilanneen sota-alusteni mahtipontisen joukon kuin pikkupojan kaarnaveneen. Vajosin pohjaan ja yritin haukkoa happea. Keuhkoni täyttyessä vedellä en enää yrittänyt pyristellä vastaan tai huutaa apua. Olin saanut takaisin sen tärkeimmän asian jonka olin menettänyt – nöyryyteni. Olin käynyt hybriksen läpi ja olin onnellinen saatuani tuhon, joka minulle kuului. Olin pohjassa ja kalojen seurassa olin valmis taas etsimään itseäni. Syvänmerenkrotit saivat luvan antaa minulle inspiraation. Oli pimeää ja olin yksin.

Olin kuollut.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!