044
Valitettavasti koko tihutyö meni Alphonson
piikkiin. Tuo raukka sotahullu paljastui kaikeksi yllätykseksi ihailemansa Francisco
Francon äpärän-äpäräjälkeläiseksi, mikä alleviivasi hänen tuhoamisen haluaan –
hänellä oli siihen selkeät juuret. Fakkerit todella onnistuivat. Kyseessä ei
ollut väärä kaapeli tai viemärijohto, vaan juuri se oikea merenalainen
nettikaapeli. 24 tunnin välimuisti -teoria piti täsmälleen paikkansa. Kukaan ei
aluksi osannut epäillä mitään sen vakavampaa kun netti hidastui ja sitä menoa
lähes pysähtyi. Timo tai kukaan muukaan fakkereista ei ollut tajunnut kuinka
moneen asiaan heidän tempauksensa vaikuttaisi. Katastrofeilta ei voitu välttyä.
Lennonjohto meni sekaisin. Kaksi Finnairin konetta
teki epäonnistuneen laskun. Toinen koneista iskeytyi 45 asteen kulmassa
kiitoradalle ja räjähti. Kaikki matkustajat ja lentäjät kuolivat siihen
paikkaan. Useita lentoja peruutettiin muutaman viikon ajalta. Suurten ja
järkyttävien katastrofien lisäksi moniin kauppoihin ei pystytty toimittamaan
lisää tavaraa ilman nettiä. Nettipokerin pelaajat menettivät tulonlähteensä.
Nämä ovat yksittäisiä esimerkkejä epäjärjestyksestä, joka kohtasi sekä valtiota
kokonaisuutena, että sen kansalaisia erikseen. Monille nettiriippuvaisille
(Marika mukaan lukien) pahinta oli, että he eivät pystyneet päivittämään blogejaan,
sillä jo yhden kuvan lisääminen kesti vuorokauden verran.
Nettiyhteys kierrättyi Ruotsin kautta. Se
muistutti analogista puhelinverkkonopeutta. Sanomalehdet nousivat uuteen
loistoon, vaikka nekin kohtasivat monia ongelmia. Esimerkiksi painokoneita ei
voitu ohjelmoida verkon kautta. Työ oli rankempaa ja hitaampaa, mutta lehdet
silti painettiin ja uskomatonta kuinka ansiokasta työtä journalistit edelleen
pystyivät tekemään, vaikka heillä ei ollut nettiä käytettävänään.
Puhelinverkosta oli pitkästä aikaa suurta hyötyä.
Fakkereiden Ruoholahden toimitiloissa oli
hiljaista. Jarpe ei koodannut enää, hän veti vain pizzaa ja naureskeli
taukoamatta ajatukselle kuinka verkko oli käyttökelvottoman hidas. Tähänhän
tässä oli koko ajan pyrittykin, mutta Jarpe oli hysteerinen. Hän lihoi viikossa
seitsemän kiloa – olihan hänellä nyt kaksi kättä käytössään pizzan syöntiin.
Digiboksi ei toiminut ja tv:tä ei voinut katsoa. Tämä oli ainut asia, mikä
Timoa huoletti, vaikka Suomessa oli tapahtunut kauheita asioita: aika kävi pitkäksi.
Mutta juuri tätä fakkerit olivat hakeneet – uutta alkua. Eivätkä he olettaneet,
että mikään tulisi olemaan helppoa. He olivat kyvyttömiä ihan niin kuin muutkin
ihmiset.
Kaapeli korjattiin, mutta siihen meni kaksi
viikkoa. Kuten tavallista, Suomessa kaikki tapahtui hitaasti. Jos muualla rikki
mennyt kaapeli korjattiin alle viikossa niin Suomessa se kesti tuplasti
kauemmin. Olihan Kekkonenkin presidenttinä neljä kautta neljällä eri
vuosikymmenellä ja olisi varmasti ollut pidempään, mikäli ei olisi sairastunut.
Oli totuttu siihen, että jos jokin asia oli, niin se tuli aina olemaan.
Verkkoyhteys oli kokenut kovan kolauksen. Tärkeä
vakio oli hävinnyt hetkeksi kaikkien elämästä ja ihmiset olivat täysin hukassa
– he olivat kuin avuttomia eläimiä. Seuraukset olivat järkyttäviä. Niin
hullulta kuin se kuulostaakin, netin kaatumisen vuoksi ihmiset saivat
paniikkikohtauksia ja ajautuivat terapiaan. Vaikka netti korjattiin, ihmiset
eivät uskaltaneet tottua liikaa siellä olemiseen siinä pelossa että sen
olemassaolo riistettäisiin heiltä uudestaan. Fakkerit olivat vain säikäyttäneet, mutta joskus
pelkkä pelottelu riittää.
Ei kulunut kuin kuukausi ja Ruotsissa tapahtui
sama tempaus ja vastaavasti Ruotsin verkkoyhteys kierrättyi Suomen kautta. Jälleen
tapahtui runsaasti ikäviä asioita ja pelko lisääntyi. Myös tieto fakkereista
lisääntyi ja heille tehtiin oma infosivu Wikipediaan, joka kuvaili fakkereita
seuraavanlaisesti:
Fakkerit on Karri Liikkasen ja
Mikko Kananojan romaanissa Perus
esiintyvä poliittisesti sitoutumaton anarkistiliike. Fakkereiden päämäränä on kaataa Internet. Tässä tavoitteessaan he onnistuvatkin katkaisemalla aluksi
Vattuniemen rannassa olevan vedenalaisen nettikaapelin. Tämän jälkeen heidän
solunsa ympäri maailmaa aloittavat toimintansa ja lopulta koko maailma pimenee. Me
olemme kaikki riippuvaisia Internetistä. Myös Wikipedia.
Tätä artikkelia ei siis voinut olla olemassa.
Silti se Wikipediasta löytyi.
Fakkerit olivat pahantekijöitä, mutta silti yhä
useammat ihmiset rupesivat fiilistelemään heidän toimintaansa. Taantumaa ja
paluuta juurille ruvettin hehkuttamaan yleisesti, ja seuraavissa
eduskuntavaaleissa fakkerit saivat murskavoiton. Heillä ei ollut edes omaa
puoluetta, mutta ehdokkaat joutuivat tenteissä vastaamaan kysymyksiin, jotka
käsittelivät fakkereiden alullepanemaa kaaosta. Fakkereita oli luonnollisesti
runsaasti myös mediassa ja he muotoilivat kysymykset kaaosteoriasta niin
vaikeiksi, että monet ehdokkaat mokasivat ja taipuivat huomaamattaan tukemaan
fakkereiden toimintaa joko väärillä sanavalinnoillaan, hermostuneisuudellaan,
ajattelemattomuudellaan tai kiivastumisellaan.
Fakkerit vaikuttivat maailmanlaajuisesti ja pian
ei voitu enää puhua varsinaisesta salaseurasta – he olivat nettimaailman
julkisia tuholaisia: jopa tunnetumpia ja pelottavampia kuin hakkerit. EPIC FAIL
-foorumi tuhoutui, mutta sitä ei varsinaisesti enää tarvittu. Se oli hoitanut
tehtävänsä ja sen legenda jäi leijumaan verkon rippeisiin. Se oli kuin Napster
laittoman musiikin lataamisen suhteen: se oli aloittanut jotakin, jolle tulisi
aina löytymään seuraajia. EPIC FAILin ajatus ja toimintamalli levisivät
ympäriinsä. Syntyi uusia foorumeita ja salaseuroja, jotka kaikki kantoivat
ylväästi fakkereiden periaatetta. Mitä enemmän tuhoa saatiin aikaan, sitä
vähemmän varsinaista elämää netissä ja ylipäätään verkossa oli. Fakkereiden
määrä tietysti väheni samalla, mutta tässä tapauksessa se tarkoitti vain sitä,
että he olivat onnistuneet. Ja he onnistuivat yhä uudestaan.
Maininnan ansaitsee myös TDK:n 120 minuutin
DVD-levylle poltettu dokumentti, joka kertoo, mistä kaikki alkoi.
Kuvamateriaali on alusta loppuun hämmentävän mielenkiintoista ja raakaa. Kasvot
on blurrattu jälkikäsittelyssä ja ääniä hiukan muutettu. Dokumentti huipentuu
Alphonso-nimisen espanjalaisen fakkerin räjähtämiseen kameran edessä ja tätä
seuraavaan nettikaapelin poikki piikkaamiseen. Aika velikultia. Tuosta
dokumentista tuli viikossa pikku hiljaa tuhoutuvan Internetin ladatuin
avi-tiedosto. Netin kaatumisen jälkeen tuota DVD-levyä kopioitiin runsaasti
enemmän kuin Peter Jacksonin Bad Taste
VHS:ää 90-luvulla. Krediitit olivat lyhyet ja simppelit: by Kaito.
Tier
1 ja Tier 2 transit-operaattorit tuhottiin. Yksinkertaisesti sanoen näiden
operaattoreiden alla toimi koko maailman verkko. Tier 1 -verkot olivat niitä,
jotka pystyivät saavuttamaan jokaisen maailmassa olevan verkon, ts. jokaisen
Tier 1- verkon, ilman erillisiä ip-maksuja. Näin maailman suurimmat
telekommunikaatioyritykset muodostivat Internetin selkärangan. On uskomatonta,
että fakkareiden kaltainen Timon tuhovimmasta alkunsa saanut liike onnistui niiden
tuhoamisessa. Fakkerit eivät itse tietenkään olisi yksin pystyneet siihen, he
pikemminkin vain avasivat tulvapadot. Kun vesi lähti virtaamaan, sitä ei enää
voinut pysäyttää. Oli tarpeeksi tyytymättömyyttä, jotta purkauksessa oli
riittävästi voimaa näin suuren maailmanlaajuisen muutoksen aikaansaamiseen.
Eikä se vaikuttanut pelkästään katastrofilta: olihan paluu juurille houkkutteleva
ajatus – Arto ei ollut ainoa, joka oli haaveillut siitä. Internet oli
vapauttava voima, mutta myös kahlitseva, rajoittava ja riippuvuutta aiheuttava
– ihmiset eivät sittenkään halunneet olla kaiken aikaa yhteydessä kaikkialle. Tarkemmin
sanottuna he kyllä halusivat, mutta oli olemassa vastahalu – sillä jokaisella
halulla on vastahalu – joka repi heitä toiseen suuntaan. Fakkerit avasivat
tälle vastahalulle väylän purkautua, ja purkautuminen oli niin nopeaa, että
sitä ei ehditty pysäyttää.
Käytännössä tämä tarkoitti maailman suurimpien
telekommunikaatioyritysten lamaannuttamista, oikeiden lautasantennien tuhoamista
ja lisää kaapeleiden katkomista. Suurin osa niistä sijaitsi Yhdysvalloissa ja niiden
tuhoaminen vaati fakker-liikkeen laajaa globalisoitumista. Hämmästyttävän
nopeasti tiimiin saatiin käännytettyä mukaan maailman arvokkaimmissa viroissa
olevia verkkojen toimihenkilöitä. Nyt ei puhuta jostakin kellaritason osaavista
it-nörteistä, vaan Yhdysvaltojen asevoimien korkeissa viroissa olevista
upseereista ja muista ”isoista pojista”, joilla oli avaimet ja valtuudet juuri
oikeisiin paikkoihin. On mahdotonta selvittää kuinka se tapahtui, mutta ilmeisesti
fakkereiden aatetta oli vain mahdotonta vastustaa. Kaaoksen ihannointi vain
tarttui kuin natsismi ihmisestä toiseen. Kaikki halusivat oman osansa
tuhoamisesta. Ihmiset kaipasivat muutosta niin paljon, että olivat valmiita
ottamaan sen vastaan jopa idioottimaisuuden kautta. Tai sitten he eivät vain
tajunneet mistä oli kysymys.
Aluksi vahvimmat ja taitavimmat yksilöt pystyivät käyttämään
nettiä näppäilemällä osoiteriville pitkiä IP-numerorivistöjä, koska www.blaablaablaa.com-tyyppiset
verkkotunnukset eivät enää toimineet. Pian tuokin oli kuitenkin historiaa. Kaikki
digitaalisen verkon saralla pimeni. Yhtäkkiä mitään sitä digitaalista
helppoutta, nopeutta ja pikselien muodostamaa paratiisia ei enää ollut
olemassa. Analoginen teki kaikessa komeudessaan suuren ja hymyilevän paluun. Tietenkään
mikään ei estänyt insinöörejä ja muita teknologianörttejä rakentamasta parempaa
ja ”tuhoutumatonta” verkkoa uudestaan. Mutta kaikkia pelotti edelleen. Melkein
kolmanteen maailmansotaan johtaneen verkon kaatumisen vuoksi kukaan ei uskaltanut
lähteä edes yrittämään – ainakaan heti, mutta se onkin jo ihan oma tarinansa.
Ihmiset vaikenivat ja ehkä ennen pitkää
fakkereiden luoma uusi alku kantaisi hedelmää ja ihmiset tajuaisivat mistä koko
ajan oli ollut kysymys. Tosin tässä vaiheessa kukaan ei enää muistaisi
fakkereita tai tuhoa. Olisi olemassa vain uusi analogia.
Oliko Timo nyt onnellinen saatuaan tuhonsa? Ei
tietenkään. Oliko hän saanut Marikan mielestään pois? Ei, eikä se tapahtuisi
koskaan. Siksi Timo päättikin tappaa Marikan. Ja hän tappoi Marikan monta
kertaa. Hän tappoi sen ihanan lorton monilla eri tavoilla monissa eri
paikoissa, mutta Marika ei koskaan fyysisesti eikä henkisesti poistunut
minnekään, sillä Timo ei kuitenkaan koskaan tappanut häntä oikeasti. Marika oli
aina siinä, ihan lähellä, ja hänen rintakehänsä ja etenkin rintansa kohoilivat
edelleen. Niin kauniisti ja ylväästi, kuin kauneimmat tasangot ja
majesteettisimmat vuorenhuiput. Ylös, alas, ylös, alas. Mutta Marika ei todella
koskaan ollut siinä. Hän oli jossain ja joka paikassa, mutta ei missään. Ei
läsnä – hän oli virtuaalinen.
045
Virtuaalinen oli tuhoutunut. Mutta
jännittävällä tavalla samalla myös materiaalinen romahti. Miten tämä oli
mahdollista? Niidenhän piti olla kaksi erillistä maailmaa, joista virtuaalinen
rakentui materiaalisen varaan, eikä materiaalisen pitänyt olla ontologisesti
riippuvainen virtuaalisesta. Oli kuitenkin käynyt niin, että nämä kaksi
maailmaa olivat kietoutuneet niin tiukasti yhteen, että niitä ei enää voinut
erottaa toisistaan. Kaikki mitä maailmassa (tai maailmoissa) tapahtui: kaikki
mitä ihmiset tekivät, kaikki mitä
ihmiset ajattelivat, kokivat tai tunsivat, oli muuttunut yhdeksi yhteiseksi todellisuudeksi, jossa
ei ollut rajoja mielikuvituksen ja todellisen välillä — ne olivat molemmat
yhtä totta. Tämä muutos oli ollut niin salakavala, että ihmiset eivät olleet
edes huomanneet sitä.
Aluksi tietokoneet ja Internet olivat
olleet hauska lisä. Kuitenkin hämmentävänkin nopeasti niistä oli tullut
välttämätön ja kiinteä osa ihmisen elämää ja myös ihmistä itseään: ei ollut
enää ihmisiä ilman tietokoneita ja niiden luomaa virtuaalista todellisuutta.
Ihmiset pystyivät tekemään mielikuvituksestaan todellista, sanan todellinen tiukassa merkityksessä, eli
siinä että jokin asia on käsinkosketeltava.
Mielikuvituksesta tuli käsinkosketeltavaa. Ei sitä lopulta enää huomannut
kosketteliko ihmistä vai konetta tai rakensiko linnaa jossain ohjelmassa vai
todellisessa maailmassa. Koko todellinen-sana menetti merkityksensä.
Todellisuudesta oli tullut vain yksi ohjelma muiden ohjelmien joukossa.
Todellisuuteen oli jopa vaikeampi päästä osallistumaan kuin muihin ohjelmiin.
Muissa ohjelmissa pystyi toimimaan paljon vapaammin, sillä niiden säännöt
asetettiin usein väljemmiksi ja miellyttävämmiksi kuin todellisuuden. Aika
harvoissa ohjelmissa esimerkiksi joutui kamppailemaan kosteusvaurioiden tai
vaikeiden vuokraemäntien kanssa. Ihmiset halusivat osallistua maailman
tapahtumiin ja virtuaalimaailmoissa se oli helpompaa kuin todellisuudessa,
joten ilman muuta monet ja pikku hiljaa yhä useammat ja useammat päätyivät
valitsemaan virtuaalisen maailman.
Kun se sitten väkivaltaisesti ja
yllättäen riistettiin heiltä, tuntuu itse asiassa aivan luonnolliselta, että
myös materiaalinen maailma romahti. Aiemmin oli ajateltu, että virtuaalinen
vastaa mielikuvitusta ja materiaalinen todellisuutta, mutta nyt asia ei ollut
enää niin: ihmiset aidosti kokivat virtuaalisen todelliseksi. Silloin ei ollut
enää väliä, miten asiat todella olivat.
Kaikki todellinen ihmisille on sitä, miten he kokevat sen olevan. Jos he siis
kokivat virtuaalisen olevan todellista, niin silloin se todella oli sitä.
Piste.
***
Sen jälkeen kun Internet oli kaatunut,
alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Helsingin Sanomissa julkaistiin kummallinen
uutinen siitä, kuinka Suomenlinna oli kadonnut. Kukaan ei uskonut tätä,
ajateltiin sen olevan aprillipila. Mutta ei ollut aprillipäivä, joten ihmiset
menivät katsomaan. He huomasivat, että Suomenlinnaa ei todella enää ollut.
Lähetettiin venepartioita sinne, missä ennen olivat kohonneet Sveaborgin
muurit, mutta ne eivät löytäneet mitään. Hetken päästä ei muistettu, minne
veneet olivat hävinneet ja vaimot itkivät kadonneita miehiään, kunnes unohtivat
heidät eivätkä tienneet, miksi olivat itkeneet, jos edes muistivat itkeneensä.
Helsingin Sanomien päätoimittaja ei tiennyt kuka jutun oli kirjoittanut, ja
itse asiassa seuraavana päivänä sitä ei enää löytynyt lehdestä, vaikka sitä
kuinka selattiin. Kaikki muistot maailmasta alkoivat kadota ja oli vaikea pitää
kiinni mistään, koska ei voinut luottaa sen olemassaolon pysyvyyteen.
Sitten ihmisiä alkoi kadota lisää. He
lähtivät aamulla töihin, tai jos eivät muistaneet olevansa töissä, he vain
poistuivat kotoaan kai jonkin pinttyneen rutiinin vuoksi, eivätkä tulleet enää
takaisin. Kukaan ei hetken päästä muistanut ketä piti ikävöidä. Kerrottiin
Pariisin lentäneen tiehensä, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt. Egyptin
pyramidit upposivat hiekkaan, vaikka väliäkö sillä, koska hiekkaa ei ollut.
Aikaakaan ei ollut, sillä hiekan tavoin se oli valunut tyhjiin. Ihmiset elivät
ajattomuudessa, mutta se oli luonnollista, sillä he olivat menettäneet kyvyn
jäsentää maailmaa, joten aika jatkuvasti etenevänä ulottuvuutena menetti
merkityksensä. Aika-avaruudesta oli tullut möykky, juuri niin kuin Einstein oli
sanonut sen olevan. Hän nousi hetkeksi haudastaan nauramaan tällä seikalle,
mutta hävisi pian itsekin jonnekin.
Mihin kaikki hävisivät? Samaan
paikkaan, mihin mielikuvituskin häviää kun sillä ei ole enää mihin mennä. Mihin
mielikuvituksen paikka hävisi? Se taisi hävitä mielikuvitukseen, joka taas ei
enää löytänyt omaa paikkaansa, koska sen oma paikka oli piiloutunut siihen
itseensä. Näin siitä tuli täysin tyhjä ja se alkoi hävitä samalla imien
itseensä kaiken kuin mustaan aukkoon, joka on pelkkää äärimmäisen tiivistä
tyhjyyttä.
Oliko Timo edes tajunnut kuinka suurta
tuhoa hän voisi saada aikaan? Ei varmasti, mutta hän nautti tilanteesta täysin
siemauksin. Jokainen katoava ihminen tai asia sai hänet hurmion valtaan. Hän
oli todella onnistunut tuhoamaan K A I K E N. Pikku hiljaa kaikki hävisi hänen
ympäriltään, ja hän oli onnellinen. Vihdoinkin. Timo puristi kädessään
viimeistä säästämäänsä Marikan sukkanauhaa. Hän oli pitänyt sitä ranteessaan
joka päivä sen jälkeen kun ei ollut enää saanut nähdä ja koskettaa Marikaa. Nyt
ei saisi kukaan muukaan – eikä kukaan saisi koskea yhtään mitään muutakaan, ei
enää koskaan. Timo oli tyytyväinen. Hän nosti sukkanauhan nenälleen ja haistoi
Marikan ihanaa tuoksua. Hän ei kuitenkaan tuntenut mitään ja huomasi, että sukkanauhakin
oli hävinnyt. Hän oli keskellä tyhjyyttä, jossa ei ollut mitään. Se toi mieleen
Arton koomaiset painajaiset, mutta oli vielä niitäkin tyhjempi. Timo huomasi
itsekin alkavansa hävitä ja samalla hävisi myös hänen tuskansa. Se oli poissa.
Hän yritti viimeisenä ajatuksenaan muistella Marikaa, mutta ei tiennyt, mitä
olisi pitänyt muistella. Siksi hän ei hävinnyt onnellisena, vaan hämmentyneenä;
siksi ihmisten viimeinen tunne oli hämmennys. Kaikki päättyi kaikenkattavaan ja
kaikentuhoavaan hämmennykseen.
Niin perus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti